yöperhonen

Ihanaa kun jaksoin heti aamulla (päivällä) herättyäni lähteä lenkille. Kunto oli tosin melko romahtaneessa tilassa, eli suurilta osin tein matkan kävellen. Olisi hirmu laadukasta jos pääsis oikeen metsämaisemiin jolkottelemaan, mutta minkäs teet kun kaupungissa asut. Maisemana mulla on lähes koko matkan rautatiekiskot, vähän on puistoa ja puuta jos oikein silmillä ne hakee. Olo on nyt melko rento ja rauhaisa.

Vaatimuksena hyvälle ololleni olen jo vuosia sitten todennut säännöllisen sekä riittävän yöunen. Nykyinen työni asettaa vaatimukselle melkoisen haasteen. Työrytmini kun on seitsemän vuorokautta töitä, seitsemän vapaata. Työviikolla teen pelkästään yövuoroa, mikä on kymmenen tunnin rupeama. Noista lähtökohdista kun yrittää säännöllisesti nukkua, niin aika mestari täytyy olla.

Jotkut ihmisethän ovat kait luonnostaan valvojia, sellainen olen aina ollut, äitiini tullut. Rakastan sitä tunnetta kun aamulla väsyneenä raahaudun töistä kotiin, ja näen kaikki ne apeat aamukasvot bussissa. Vähän jopa ivallisen näköisesti hymyilen ihmisille (hullua) ja mietin miten niillä on työpäivä edessä. Itse saan ryömiä ihanan peittoni alle, hetken nautiskellen vehdata peiton kanssa (ihan viattomasti) ja vaipua melkein kooman tuntuiseen syvään uneen, ah.

Työviikollahan nukun ja elän säännöllisesti, olokin on rento. Ongelmat tavallisesti alkavat kun koittaa vapauden hetki, niiiin odotettu vapaa viikko. Mikä kumma menee pieleen? Olen kummallisen iloinen kun viikon viimeisestä vuorosta pääsen kotiin. Hihkun ilosta, iloitsen suureen ääneen ystävillekin kuinka onnellinen olen kun on vapaata. Ne raukat tietävät, että ei se ilo kauan kestä. En enää nykyään onnistu rytmin kääntämisessä kuin ennen. Koko viikko menee niin, että koko ajan väsyttää, mutten kuitenkaan saa kunnolla nukuttua. Olen myös niin ärtynyt, että karkotan ihmiset ympäriltäni. Olen kuin muurahaiskarhu montun pohjalla, kukaan ei uskalla tulla lähelle. Tämä ongelma on vain pimeän ajan ongelma.

Kummallinen oravanpyörä (hyi mikä sana). Ei jaksa tehdä mitään, kun ei saa kunnolla nukuttua. Ei saa kunnolla nukuttua, kun ei ole muuta päivän aikana tehnyt kuin potenut väsymystä. Selvähän se, että tarttis jotain tehdä päivän aikana, jotta uni maistuu. Ehkäpä ongelma kuittaantuu kun aloitin jälleen lenkkeilyn. Tavallaan omaa tyhmyyttä tämäkin, muttei aina jaksa niin säntillinen olla.

Silloin tällöin pieni (tai vähän isompi) rypemiskausi voi tehdä hyvää, kunhan se ei kestä niin kauan, ettei saa itseään enää ojennukseen. Ehkä pidän tätä rypemiskautta yllä vielä nämä muutamat vapaapäivät. Vuokraan leffoja, makaan sohvalla, juon glögiä, syön suklaata ja nukun jos nukuttaa. Kerran päivässä menen ihmisten ilmoille, lenkille. Sehän kuulostaa hyvältä. Ei muuta kun Makuuniin, kauppaan ja puhelin äänettömälle. Yritän ensi vapailla sitten nukkua säännöllisemmin, touhuta kivoja asioita ja tyynnytellä suututtamiani ihmisiä.

*Monet ihmiset pelkäävät yksinäisyyttä, koska aavistavat joutuvansa huonoon seuraan*

Tänään jaksoin nousta vasta kahden maissa sängystä. Yön aikana oli tainnut masennushyttynen piikata mua. Tällä erää saattaa olla mieli maassa liian vapaa-ajan takia. Pitäis pitää itsensä kiireisenä, ni ei ehtis masentuu. Työviikolla mieli on yleensä hyvä, odotan innolla vapaita, mutta kun ne alkaa…

Yksi saletti mielentasaaja on liikunnan harrastaminen. Se saa ihmeitä aikaan. Rakkaan systerini kanssa ollaan luvattu toisillemme mennä juoksemaan toukokuussa Naisten kymppi, nimenomaan juoksemaan. Kesällä kävin kyllä lenkittämässä, jopa hölkällä, mutta kun ne lenkkarit hajos, voi voi. Siinäpä oli hyvä syy jäädä sohvalle makoilemaan.

Edellispäivänä (tilipäivänä) kävin ostamassa uudet menopelit. Jotain kun siskoin kesken ollaan sovittu, niin siitä on pidettävä kiinni. Vaikka veri tirskuisi suusta, korvista ja silmistä, ni ainuttakaan kävelyaskelta en ota siinä rallissa.

Joskus vuosi sitten kokeilin urheilukaupassa yksiä lenkkareita, ne olivat kuin tehdyt jalkoihini, mutta se hinta. Liian tyyristä mun palkoilla. Pihinä ihmisenä lankesin silloin tavaratalon halpistossuihin, ovat jo nyt pohjistaan rikki. Perjantaina kun sitte pöllähdin tupakankatkuisena Intersportiin, näin juurikin ne kyseiset tossut, ja alekorissahan ne odottivat mua. Voi sitä onnenpäivää. Yhdet parit kyseistä merkkiä, minun kokoa tietysti, puoleen hintaan perkules!

Yleensä alan harrastamaan urakalla urheilua kun olen niin mieli maassa etten saa itseäni sängystä ylös. Siellä kun tarpeeksi kauan rypee, muistan vasta vanhan konstini, hikoilu (lääkityksen kaverina). Liikkuessa, varsinkin ulkona, aivot tuulettuvat, ajatukset juoksevat ilman että yritän edes ajatella mitään. Monta elämän suurta oivallusta olen lenkeilläni saavuttanut. Harmi, että ne unohtuvat hyvinkin pikaisesti. Toisaalta saan oivaltaa ne hienot (vaikka samat) asiat aina uudestaan, se tuntuu hyvältä.

Totta vie voisin jopa estää suuren masennusjakson, jos jaksaisin säännöllisesti harrastaa hikoilua. Vuosi sitten viimeksi olen ollut syvästi masentunut, tämä on pisin aika kymmeneen vuoteen näin terveenä. Puoli vuotta sitten lopetin sekä masislääkkeen että antipsykootit. Antipsykootteja tosin söin vasta toisen erän elämässäni, taas lopetin haittavaikutusten takia. Tälläkin hetkellä olo on jees, uudet lenkkarit odottaa kaapissa koeajoa, mikä minua ihmistä estää.

*Itkin, kun olin ilman kenkiä, kunnes tapasin ihmisen, joka oli ilman jalkoja*