Siksipä onkin ihmeellistä, ellei peräti kummallista, että HS ei millään tavalla ole puuttunut kotimaisiin sananvapauden loukkauksiin ja sananvapauttaan käyttäneiden saamiin tuomioihin: Seppo Lehto, 2v 4kk blogikirjoittelusta, Jussi Halla-aho sakkoja “uskonrauhaa” rikkovasta blogikirjoittelusta (sekä vastaaja että syyttäjä valittaneet tuomiosta) ja Mikko Ellilä (muistaakseni sakkoja kansanryhmää vastaan kiihottavasta blogikirjoittelusta). Koska mikään media ei näitä sananvapautensa vuoksi vainottuja ole ryhtynyt puolustamaan, on tästä ilmeisesti pääteltävä, että toiset ovat sananvapaampia kuin toiset. Esim. entinen toimittaja ja stalinisti voi Halla-ahoa julkisesti televisiossa nimittää fasistiksi (todistamatta tätä faktaksi), mutta Halla-aho ei voi sanoa Muhammedia pedofiiliksi (vaikka tämä on todistettu fakta).

“Joskus samasta asiasta on monta eri näkemystä.” Maahanmuuttopolitiikasta HS:ssä on vain yksi ainoa näkemys; nimittäin ihqdaa eli kaikki mikä Afrikasta, Lähi-idästä tai jostain muualta maailman takapajulasta tulee, on hyvää, kaunista ja rikastuttavaa! Tahtoisinpa nähdä sen toimittajan, joka jotakin tuon liturgian vastaista kirjoittaa - ei varmaan kirjoita kovin kauan, ainakaan Hesarissa! Hesarin puolustukseksi on sanottava, että ihqdaata toitottaa YLEkin.

Ulkomaisilla sivustoilla kerrotaan jatkuvasti afrikkalais-lähi-itäläis-islamilaisen maahanmuuton aiheuttamista ongelmista muualla Euroopassa. Syystä tai toisesta HS ei näistä ongelmista kerro tai jos kertookin, niin ne ovat yksittäisiä tapauksia, joita ei voi eikä saa yleistää. Niinpä! HS ei koskaan kerro maahanmuutosta kuin positiiviseen sävyyn, kuten tänäänkin kotimaan sivulla A5, vaikka se on kaikkea muuta kuin positiivista. Se, että Suomeen tulee 20 henkilöä käsittäviä perheitä suomalaisten veronmaksajien elätettäväksi ja viemään isoimmat ja parhaimmat asunnot syntyperäisiltä suomalaisilta, on aivan helvetin väärin. Se ei ole kenenkään normaaliälyisen ihmisen oikeustajun mukaista! Tuollaisten kirjoitusten vuoksi ei lukijana voi kokea kuin syvää myötähäpeää.

Häpeän poluilla toimittajat ovat kulkeneet ennenkin. Tuoreessa muistissa lienee 8-vuotiaan somalitytön junasta tönäissyt, vaalea mieshenkilö. Tämä tapaus oli sikäli outo, että todistajia sille ei jälkeenpäin löytynyt ensimmäistäkään, vaikka monet sen muka olivat nähneet. Oudoimmaksi asiaksi tapauksessa jäi lopuksi se, että tytön somali-isä kävi töissä.  Häpeä ei ehkä olisi ollut niin suuri, jos uutinen olisi ollut jossain kotimaasivun alalaidassa, muutaman rivin toteamuksena, mutta siitä revittiin tuoreiden ykkönen!

Häpeätouhujen ylivoimaiseksi ykköseksi kirii ilman muuta islamilaisen roskasakin ja rosvojoukon edessä nörtyminen ja alistuminen pilakuvajupakan aikaan jättämällä nuo kuvat julkaisematta. Se, jos mikä oli riemuvoitto totalitarismille ja rikollisuudelle ja megatappio sananvapaudelle monen pienemmän tappion ohella!

Monen mielestä sylikoirakin voi olla vallan hyvä vahtikoira vallalle räksyttämällä valtamyönteisesti. Kaikesta huolimatta ja niitä verikoiria (toivottavasti) odotellessa; onnea 120-vuotiaalle.

(HS:n sivun A9 “juhlapuhetta” kommentoiden)

Anuliina Gyllenbögel oli 15-vuotias ja peruskoulun yhdeksännellä. Anuliinasta koulussa oli muuten ihan kivaa, mutta hänellä ei ollut kavereita. Anuliina ei varsinaisesti ollut mikään koulukiusattu - häntä ei vain otettu mukaan mihinkään. Liikuntatunnieillakin opettaja aina määräsi Anuliinan jompaan kumpaan lentopallojoukkueeseen, koska joukkueiden kapteenit eivät koskaan valinneet häntä. Niin ja pojat kyllä kiusasivatkin; he kutsuivat Anuliinaa köyhän pökäleeksi. Se oli heidän käännöksensä ruotsalaisesta sukunimestä, jonka oikeaoppinen lausuminen tuotti useimmille heistä vaikeuksia.

Itse asiassa Anuliinalla oli ollut aikaisemmin kaverikin, Reija-Leena, ihan ala-asteelta lähtien. Nykyään Reija-Leena asui kuitenkin sijaisperheessä Pihtiputaalla, sillä sosiaaliviranomaiset olivat saaneet selville, että Reija-Leenan gambialaisella isäpuolella oli ollut tapana raiskata hänet aina humalassa ollessaan ja joskus muutenkin. Kun Reija-Leenan äiti oli saanut tietää tästä, hän oli heittänyt isäpuolen ulos ja huutanut:”Painu vittuun täältä senkin karvaton pedofiiliapina äläkä ikinä enää näytä rumia mulkosimiäsi ja rullahuuliasi täällä!” Ei auttanut, vaikka Reija-Leena itkien oli selittänyt, että eivät ne mitään raiskauksia olleet olleet- no jaa, ensimmäisellä kerralla Kikuju ehkä oli lievästi pakottanut. Sosiaaliviranomaiset olivat olleet sitä mieltä, että Reija-Leenan olisi parasta käydä koulunsa loppuun Pihtiputaalla ja asua siellä täysi-ikäiseksi eli 18-vuotiaaksi asti. Tietenkin Anuliina oli tiennyt Reija-Leenan “romanssista” Kikujun kanssa alusta asti ja siitä, että he olivat aikoneet karata Afrikkaan, heti kun Reija-Leena vain olisi suorittanut koulunsa loppuun.

Anuliinalla ja Reija-Leenalla oli ollut paljon yhteistä; he molemat kärsivät pahasta aknesta, rasvaisesta ihosta ja hiuksista. Siksi ei ollut tietysti ollut mikään ihme, että pojat olivat haukkuneet heitä molempia myös noita-akoiksi. Varsinkin viime aikoina Anuliina oli usein illalla itkenyt sängyssä kurjaa kohtaloaan, sillä hän tiesi olevansa koko koulun rumin tyttö. Hänen vanhempansa, jotka olivat entisiä stalinisteja, koettivat aina parhaansa mukaan lohduttaa häntä ja vakuuttivat, että vain sisäisellä kauneudella on merkitystä. Usein he näiden itkuepisodien jälkeen lauloivat yhdessä vanhoja työväen lauluja, jotka kyllä saivat isän ja äidinkin mielen haikeaksi, koska ne muistuttivat heitä Neuvostoliiton hajoamisesta.

Koulun ilmoitustaululle oli ilmestynyt kiinnostava tiedote. Se kertoi vihreistä nuorista, heidän toiminnastaan ja tavoitteistaan. Tiedotteen lopussa luki: “Miltä kuulostaa? Hyvältä, eikö totta. Sinäkin voit olla mukana pysäyttämässä ilmastonmuutosta, auttamassa afrikkalaisia ja kaikkia kolmannen maailman ihmisiä. Liittymällä meihin osallistut samalla jännittävään kilpailuun, jossa pääpalkintona on viikon oleskelu Brysselissä meppiemme kanssa.” Anuliina päätti ainakin mennä tutustumaan vihreisiin nuoriin.

Kokoussalin oven avasi tummatukkainen nuori, josta ei aluksi pystynyt sanomaan oliko hän poika vai tyttö. Anuliina huomasi kuitenkin epämääräiset rinnantyngät rispaantuneen kierrätysvillapaidan alla, vaikka nukkavierut, tummansiniset miesten teryleenihousut eivät vartalonmuodoista mitään paljastaneetkaan. “Otahan pöydältä vihreää teetä ja reilun kaupan banaania ja käy sitten istumaan lattialle rinkiin kanssamme. Minä olen Tyyne-Tuulia ja keskustelimme juuri kehitysavusta, jota hallitus aikoo törkeästi leikata, sanoi Tyyne-Tuuliaksi itsensä esitellyt, kävelevä kierrätyskeskus. Anuliina kävi kättelemässä jokaista vuorollaan ja istuutui sitten rinkiin muiden joukkoon mutustamaan reilun kaupan banaania ja hörppimään haaleaa, vihreää teetä.

Anuliina katseli ympärilleen: hänestä oli ihmeellistä huolmata, että oli olemassa niin paljon häntä rumempia ihmisiä. Kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olivat pukeutuneet lumppuihin ja rääsyihin, jotka luultavasti oli hankittu kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Kaikki olivat myös epäsiistin ja hoitamattoman oloisia, jotkut näyttivät Anuliinan mielestä jopa jälkeenjääneiltä. Sivusilmällä hän huomasi, että Mobutuksi itsensä esitellyt neekeri tuijotti häntä kuin transsissa. Hänen mielestään neekeri ei ollut ulkonäöltään hassumpi, vaikka hänen vasemmasta suupielestään jatkuvasti noruikin kuolaa leukaa ja kaulaa pitkin sinisen paidan sisään saaden sen näyttämään märältä rätiltä. Anuliinahan ei mitenkään voinut tietää, että Mobutu oli lapsuudestaan lähtien pureskellut khatia ja kokapensaan lehtiä, niin että hänen sylkirauhasesnsa olivat pysyvästi vioittuneet. Mobutu hymyili hänelle ja paljasti samalla mustanruskeat, mädät hampaansa.

Vaikka Mobutu ei vastannutkaan Anuliinan käsitystä täydellisestä kavaljeerista, antoi hän kuitenkin tämän saattaa itseään kotimatkalla. Mobutu puhui melko hyvää suomea, mutta hänen henkensä haisi kuin yleinen vessa. Kun he tulivat metsäpolulle, jonka toisessa päässä oli se aravatalo, jossa Anuliinakin vanhempiensa kanssa asui, tarttui Mobutu molemmin käsin häntä rintoihin, ja alkoi puristella niitä mielipuolisesti. Rintojen puristelua vastaan Anuliinalla ei ollut mitään, mutta yleisen vessan haju tuntui lähes pökerryttävältä. Anuliinan onneksi Mobutu käänsi hänet toisin päin ja alkoi ährätä hänen farkkujensa kanssa. Kun farkut, sukkahousut ja pikkuhousut olivat nilkoissa, Anuliina ajatteli: “Täältä tullaan Reija-Leena!” Kahden minuutin kuluttua, kun kaikki oli ohi ja “rakastavaiset” olivat pukeutumassa, huomasi Anuliina, että Mobutun nivusten ympärillä oli ikäänkuin sontaa, jossa oli seassa heinänkorsia. Hän ei tuolloin kysynyt asiasta mitään, mutta syy selvisi myöhemmin, kun Mobutu kertoi olevansa tallirenkinä Viikin kotieläintilalla. Koko seurustelunsa aikana Mobutun kanssa Anuliina ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, koska ymmärsi, että se oli ikäänkuin Mobutun kulttuuriin kuuluva juttu.

Nykyään Anuliinalla on täysin joutavanpäiväinen ja hyödytön valtiotieteen maisterin tutkinto ja hän organisoi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa. Anuliina on ensimmäisenä aina barrikadeilla, jos joku uskaltaa väittää, että maahanmuuttajat ovat maallemme vain rasite ja taloudellinen menoerä. Hän on itse elävä esimerkki siitä, miten maahanmuuttajia voidaan kotouttaa: hän järjestää heille aina tervetuliaisjuhlia ja käy heidän kanssaan kävelyllä…metsässä.

Avainsana suomalaisessa ulkomaalaispolitiikassa oli “lisää”. Sitä nämä naiset ja heidän myötyrinsä kiljuivat kuin ikuisesti tyydyttämätön, hekumassaan kiemurteleva nymfomaanihuora. Ja lisää he saivat; lähi-itäläisiä, afrikkalaisia, keitä vain, kunhan tulijoiden pigmentti vain oli meikäläistä tummempi ja kulttuuri vähintään tuhat vuotta omastamme jäljessä.Tietenkään muutama henkiseltä tasapainoltaan järkkynyt nainen ei olisi tällaista pahuutta voinut rangaistuksetta kovin pitkään  jatkaa, mutta olosuhteet olivat heidän puolellaan. NL:n hajoamisen myötä kodittomiksi joutuneet Stalinin opetuslapset löysivät uuden kodin näiden maahanmuuttohimoisten luota. Sinne löysivät tiensä myös vihreät, joiden linjattomuus, haahuilu ja realiteettien puute häiritsi jo heitä itseäänkin. Joukon jatkoksi tuli vielä ruotsalaisia, jotka naiivisti kuvittelivcat, että kolmannen maailman maahanmuuttajat opettelisivat suomen kielen sijasta mieluummin ruotsia.

Petos ei kuitenkaan vielä ollut täydellinen: viisimiljoonaiselle Suomen kansalle oli keksittävä joku uskottava selitys siihen, miksi sen täytyi elättää afrikkkalaisia ja lähi-itäläisiä luku-kieli- ja kaikkimuu- paitsi lisääntymistaidottomia kamelinajajia ja vuohipaimenia sekä heidän perheitään (klaanejaan ja heimojaan). Selitys 1: tulijoiden kotimaissa on sota tai heitä jahdataan. Siellä ei ole turvallista asua, ainoastaan lomailla. Selitys 2: meille tulee työvoimapula ja tarvitsemme koulutettua työvoimaa. Selitys 3: suomalisten geenistöä pitää uudistaa (varsinkin lähi-itäläisellä/afrikkalaisella perimällä) Selitys 4: jokainen maahanmuuttaja rikastuttaa maatamme 350 000:lla eurolla. Selitys 5:päläpäläpälä. Selitys 6: läsynlässynlää Selitys 7: höpöpöhöpöpölpöhö jne. jne.

Suomalaisille syötettiin toinen toistaan uskomattomampia selityksiä, miksi varsinkin islaminuskoinen roskasakki oli maalle niin korvaamatonta ja tarpeellista. Taktiikka oli vanha ja hyväksi havaittu: valheita toisteltiin niin kauan, että niihin alettiin uskoa!

Vielä täytyy muistaa, että koko ajanjaksona 1990-2011 ei hallituksessa ollut yhtäkään miestä: naiset, lehmänkengät ja paskahousut huseerasivat maan asioiden kanssa. Varsinkin keskusta ja kokoomus kunnostautuivat selkärangattomuudellaan, mutta yhtään parempi ei ollut sdp. Lait kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, rasismista ja mielikuvitusolentojen pilkasta ovat peräisin tuolta ajalta. Näiden ja monien muiden samantyyppisten lakien tarkoituksena oli nujertaa suomalaiset tuon kyltymättömän nymfomaanihuoran (jota myös maahanmuuttopolitiikaksi kutsutaan) nöyräksi ja oikeudettomaksi palvelijaksi ja elättäjäksi, orjaksi - ja siinä onnistuttiin yli odotusten.

Mannerheimintiellä kulkee aasien vetämiä vankkureita. Siellä täällä juoksentelee eksyneitä kanoja. Katujen varret ovat täynnä alkeellisia myyntikojuja, joissa epäsiisteihin lumppuihin ja rätteihin kääriytyneet parrakkaat miehet kiljuvat ja viittilöivät kadulla kulkevia luokseen. He ovat kauppiaita, jotka myyvät kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta - enimmäkseen tarpeetonta rihkamaa. Jos jostain kojusta löytyy jotain kunnollista, voi olla varma, että se on alkuperältään varastettua tai muuten vääryydellä hankittua. Ruokaa myyvät kojut on helppo löytää; niiden luo ohjaa mieltä ja vatsaa kääntävä mädän haju. Kesäisin  niitä ympäröivät, hajun ohella, myös sakeat sontakärpäsparvet.

Mannerheimintie, Helsingin pääkatu, on suurimmaksi osaksi sorapäällysteinen. Siellä täällä on kuitenkin nähtävissä repaleisia asfalttikaistaleita kuin jostain entisestä, menneestä muistuttamassa. Liikenne on täydellistä kaaosta. Autot, tai tarkemmin sanottuna autoja muistuttavat kolhiutuneet ja ruosteiset ikivanhat rakkineet, ajavat miten sattuu. Kuolemaan johtavia liikenneonnettomuuksia sattuu kaupunkioloissakin päivittäin, vaikka naisia ei autojen ratissa näykään - he nimittäin eivät saa ajaa autoa. Loukkaantuneet muslimit kyllä viedään sairaalaan, mutta vääräuskoiset ja uskonnottomat jätetään niille sijoilleen. Katuojissa makaakin muumioituneita, mätäneviä ja kuolemaa tekeviä liikenteen uhreja tai muuten vaan tapettuja vääräuskoisia ja uskonnottomia - niistä kun saa bonusta matkalla paratiisiin.

Talojen seinistä on rappaus irronnut ja useimmat ikkunat ovat rikki. Ei ole ollenkaan harvinaista, että vanhat, elementtirakenteiset asuinkerrostalot romahtavat itsestään, sillä kukaan ei osaa niitä hoitaa, huoltaa tai korjata - kuten ei paljon mitään muutakaan. Eipä silti, että siihen juuri kellään halujakaan olisi. Romahtaneiden talojen tilalle on kyhätty aaltopellistä ja rakennusjätteistä alkeellisia majoja, joissa kymmenlapsiset perheet asuvat kesät talvet. Sähköä ja juoksevaa vettä ei ole.

90% Suomen väestöstä on luku- ja kirjoitustaidotonta ja elää slummiutuneissa kaupungeissa kaikkien mittareiden mukaisten köyhyysrajojen alapuolella. Mutta poikkeuksiakin on: hyvin syöneet sheikit, imaamit ja koraanikoulujen opettajat asuvat kaupunkien ulkopuolella muurien ympäröimissä isoissa, vartioiduissa omakotitaloissaan, linnoissaan itse asiassa, ja nauttivat paratiisin iloista: ruoasta, juomasta ja varsinkin neitsyistä jo tässä ajassa.

Miten Suomesta tuli vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa tällainen persereikä ja kaatopaikka?

Mutta se moka. No se oli tietysti siinä, että tuo uutinen oli pakko kertoa, koska joku sen olisi kertonut joka tapauksessa, vaikka se ei tiedotusvälineiden yhteisesti omaksumaan agendaan sovikaan. Sateen jälkeen on kuitenkin useimmiten paistetta; sen huomasivat ainakin Hesarin lukijat, joita tuoreilta tuijotti hellyttävä, pieni somalityttö, joka kysyi miksi häntä tönitään. Tietenkään kukaan normaali ihminen ei tuota pikkutyttöä tönisi eikä ketään muutakaan lasta. Tämä ei olekaan jutun pointti!

Pointti on se, että näin suomalaisesta (miehestä) saatiin tehtyä oikein rasistien rasisti, jolle vertaa saa maailmasta ja historiasta hakea. Vaikka lapsia varmasti päivittäin tönitään ja niille saatetaan sanoa rumastikin, ei Hesari niistä kirjoita. Miksi kirjoittaisi? Ei vät sellaiset jutut ketään kiinnosta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa kaikki palikat loksahtivat kohdalleen: pieni, viaton somalityttö, väkivaltainen, vaalea suomalainen mies ja tytön työssä käyvä isä. Tuo viimeinen oli kaiketi Hesarillekin sokerina pohjalla - totta kai lehdessä hyvin tiedetään, että somaleista vain harvat käyvät töissä. Voi, miten se onni joskus potkiikin!

Yhtä säälittäväksi ja tarkoitushakuiseksi tämän jutun, muiden vastaavien ohella, tekee se, että suomalaisista (miehistä) tehdään siinä rasisteja oikein tutkijan avustuksella (Hesarilla näyttää olevan hutkijoita ihan joka lähtöön, todistelemaan milloin mitäkin jonninjoutavuutta), tyttö yritetään esittää vähintään törkeästi pahoinpideltynä (paiskattiin ulos junasta) ja varsinkin tytön isän työskentelyn esiin tuominen. Itse asiassa juttua voisi pitää aivan helvetin rasistisena; ei ole ollenkaan varmaa, että tyttöä tönäistiin siksi, että hän on somali. Tönäisijä oli juuri saattanut saada potkut, hän oli ehkä yllättänyt vaimonsa/tyttöystävänsä rysän päältä jonkun vitjamunan kanssa, auton huoltolasku oli ylittänyt pahimpien painajaisuntenkin pelot, tai syy saattoi olla ihan mitä muuta tahansa kuin se, että tyttö oli somali ja erivärinen! Tönäisyn kohteeksi olisi siis voinut joutua kuka tahansa!

Tätä mahdollisuutta Hesarin juttu ei kuitenkaan edes ota huomioon, koska sellainen ei ketään kiinnosta. Kas rasismirikoksessa sitä riittää reviteltävää pitkäksi ajaksi eteenpäin. Reviteltäisiinpä samanlaisella innolla niistä “nuorukaisten” (joiden tuntomerkit ovat epäolennaisia) raiskaamista tytöistä ja saksilla ympärileikkaamsta naisista. Sitä on turha odottaa, senhän me tiedämme.

Erik oli Riikka-Maariaa muutaman vuoden vanhempi jatko-opiskelija, joka oli ohjannut häntä gradun teossa oikeastaan alusta asti. Riikka-Maarian gradu “Suomalainen rasismi maahanmuuttokriittisyydeksi naamioituneena” oli herättänyt huomiota jo ennen valmistumistaan niin oikeusoppineissa kuin valtiotieteilijöissäkin. Mutta gradu oli saanut aikaan muutakin: sen tekemisessä kuluneen vuoden aikana Riikka-Maaria oli syvästi rakastunut Erikiin. Tosin hän ei ollut Erikille millään tavoin tunteistan vihjannut - hän odotti, että Erik olisi tehnyt aloitteen treffeihin jonkun muun kuin graduohjauksen merkeissä. Hänestä nimittäin tuntui siltä, että Erikilläkin oli tunteita häntä kohtaan, koska hän aina hymyili ja puhui hänelle niin kauniisti.

Tuoreet maisterit olivat eilen jo kello kolme menneet Seurahuoneelle juhlimaan opintojen päättymistä ja kohottamaan maljoja tulevaisuudelle. Riikka-Maaria oli vakaasti päättänyt, että tänä iltana hän poistuisi paikalta Erikin seurassa, ensin he kävelisivät  käsi kädessä Espan puistossa, vaihtaisivat siellä ehkä muutaman kiihkeän ja hätäisen suudelman, kunnes menisivät Erikin asuntoon Kruunuhaassa ja sitten…(Riikka-Maaria itse asui vanhempiensa luona rintamamiestalossa Käpylässä - sinne ei siis voinut mennä).

Tasan kello kuusi nämä haaveet haihtuivat, kun Seurahuoneelle ilmestyi Lise-Lotte, jonka Erik iloisesti esitteli tyttöystäväkseen. Riikka-Maarian unelmat räjähtivät taivaan tuuliin sekunnissa ja hänestä tuntui, että hän pyörtyy. Lise-Lotte ja Erik vaihtoivat muutaman sanan keskenään ruotsiksi niin nopeasti (he olivat nimittäin ruotsinkielisiä), ettei Riikka-Maaria kelvottomalla kouluruotsillaan päässyt sisällöstä kärryille. Sitten Erik moikkasi häntä huolimattomasti häneen edes katsomatta ja siirtyi Lise-Lotten kanssa etäämmälle oikea käsivarsi tämän uumalle kiertyneenä.

Tietenkin pitkäsäärinen ja hyvävartaloinen Lise-Lotte oli kaunis, täydellinen nainen, yhtä kaunis kuin Erik oli komea. Riikka-Maaria tiesi, ettei hänestä olisi kilpailijaksi Lise-Lottelle. Hän itse oli nimittäin juuri sellainen kuin eräs pakinoitsija joskus oli kolumnissaan kirjoittanut: lyhytjalkainen, leveäperseinen, pieni-, mutta riippurintainen maatiaistallukka. Ja nyt häntä sekä itkettivät että hävettivät omat, naurettavat kuvitelmansa. Onneksi hän ei sentään ollut tunteistaan ehtinyt kertoa Erikille - häpeä olisi ollut vielä suurempi.

Seuraavana aamuna, huonosti nukutun yön jälkeen, Riikka-Maaria päätti terästäytyä: nykyaikainen, tiedostava nainen ei miesten perään itke! Hieman häntä kuitenkin kaihersi se, ettei hän 25:stä ikävuodestaan huolimatta vieläkään ollut päässyt neitsyydestään; monet hänen ikätovereistaan olivat sen menettäneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Sitä paitsi Riikka-Maariaa seksi hiukan pelottikin. Hänen pillunsa oli nimittäin niin ahdas, että hänen kaksi sormeaan ei sinne mahtunut, puhumattakaan siitä moottorimunasta, jonka hän oli muutama vuosi sitten netistä tilannut.

Kahvia juodessaan Riikka-Maaria huomasi Hesarista, että kulttuurikeskus Caisassa oli sinä päivänä monikulttuuritapahtuma: “Tule rikastumaan ja vapautumaan ennakkoluuloistasi!”, kirkui ilmoitus. Riikka-Maaria innostui asiasta heti ja päätti lähteä koko päiväksi Caisaan.

Tunnelma Caisassa oli jo puolelta päivin hyvin kansainvälinen, tai tarkemmin sanottuna lähi-itäläis-afrikkalainen. Tummia ja tummempia ihmisiä parveili joka paikassa. Burkhiin pukeutuneet naiset kulkivat pareittain tai ryhmissä meluavien lapsilaumojen kanssa, miehet, joista monet olivat pukeutuneet yöpaitoja muistuttaviin kaapuihin ja värikkäisiin myssyihin tai hattuihin, seisoivat ja juttelivat omissa ryhmissään. Valkoihoisia ei näkynyt kuin muutama. Tämä oli Riikka-Maarian mielestä juuri sitä oikeaa ja aitoa monikulttuurisuutta, jota Suomikin niin kipeästi tarvitsi!

Hänen huomionsa kiinnittyi nuoreen, mustaan mieheen, joka istui yksinään kahvilan nurkkapöydässä. Mikä loistava tilaisuus tutustua, ajatteli Riikka-Maaria ja kysyi englanniksi saako istuutua pöytään. “Ole hyvä vain”, vastasi mies englantia murtaen. Riikka-Maaria yritti ottaa kasvoilleen kaikkein aseistariisuvimman ja luottamusta herättävimmän hymynsä, mutta onnistui näyttämään vain siltä, mikä olikin: naiivilta pikkutytöltä ja tyrkyltä, joka oli valmis mihin tahansa saadakseen reisiensä väliin muutakin kuin oman etusormensa tai tampoonin.

Mies, Abu Mbogoro nimeltään, sanoi olevansa Somalian pakolaisia. Abu kertoi, kuinka sisällissodan runtelemassa maassa viholliset olivat hyökänneet heidän kyläänsä, raiskanneet ensin kaikki tytöt ja naiset ja sitten tappaneet heidät. Pojat ja miehet oli tapettu heti. Lopuksi koko kylä oli poltettu maan tasalle. Kuin ihmeen kautta Abu oli selvinnyt hengissä, koska oli isänsä lahjoittamalla metsästyspuukolla leikannut auki kuolleen lehmän vatsan ja piiloutunut sinne. Päiväkausiin ei Abu ollut kammottavasta piilostaan uskaltautunut ulos ja oli henkensä pitimiksi joutunut syömään jo mätänemistilassa olevan lehmän sisälmyksiä - tosin niistäkin oli pitänyt kilpailla ahneitten, lihavien ruumismatojen kanssa. Riikka-Maaria kuunteli kauhutarinaa silmät ja suu järkytyksestä levällään ja tarttui sitten vaistomaisesti molemmin käsin Abun käsiin:”Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä. Nyt sinä olet turvassa.”, sai hän sanotuksi ääni sortumispisteessä, kyyneleitä pidätellen. “Niin olen, vihdoinkin.”, määkäisi Abu vastaukseksi.

Kaikki, mitä Abu oli Riikka-Maarialle kertonut, oli tietenkin valetta. Abu oli syntynyt Lontoossa liki 30 vuotta sitten ja käynyt Somaliassa vain “lomailemassa”. Lomaillessaan hän oli ryöstellyt paikallisia ja raiskannut naisia ja tyttöjä aina tilaisuuden tullen. Raiskauksista naiset pitivät tietysti päänsä kiinni, koska eivät halunneet syytettä aviorikoksesta ja joutua mahdollisesti kivitettäviksi. Kivitysten seuraaminen olikin Abun mielestä varsin mukavaa ajanvietettä, kuten myös vääräuskoisten ristiinnaulitseminen, johon hänkin oli päässyt osallistumaan. Suomeen Abu oli tullut, koska Englannissa häntä etsittiin serkkunsa (kunnia)murhasta. “Kaikki alkoi siitä, että Rahime ei suostunut ympärileikkaukseen, sitten hän kieltäytyi avioliitosta isäni kanssa, vaikka hänet oli isälle luvattu jo ennen syntymäänsä. Pahinta oli kuitenkin se, että hän hylkäsi islamin uskon, alkoi pukeutua kuin länsimainen, vääräuskoinen huora (mikä hän kyllä jo olikin) ja kertoi menevänsä naimisiin englantilaisen opettajan kanssa. Ei sellainen nainen voi ansaita kuin kuoleman.”, oli Abu jälkeenpäin kertonut tutulle imaamille. Imaami oli ylistänyt Abua perheen kunnian puolustamisesta ja luvannut järjestää hänelle uuden passin ja rahaa, jotta tämä pääsee maasta pois. Sitä Abu ei imaamille ollut kertonut, että hän oli ensin raiskannut Rahimen ja sitten iskenyt häntä parisataa kertaa metsästyspuukolla ja lopuksi kirjoittanut tämän omalla verellä ruumiin päällä olleen lapun:Näin käy kaikille vääräuskoisille huorille!

Riikka-Maariasta oli aivan luonnollista lähteä Caisasta yhdessä Abun kanssa, eikä hän vastustellut, kun Abu otti häntä kädestä heidän kävellessään kohti Hakaniemeä. Abu kertoi (pelkkiä valeita) perheestään ja sukulaisistaan Somaliassa ja siitä, miten vanha ja kehittynyt kulttuuri siellä oli. Juuri jotain tällaista Riikka-Maaria oli halunnutkin kuulla; nyt hän oli varma siitä, että maahanmuuttokriitikot, nuo himputin rasistit, valehtelivat väittäessään, että somalit itse asiassa olivat koko Afrikan laiskinta, saamattominta ja epäluotettavinta sakkia, jota kaikki muut afrikkalaiset inhosivat.

Epäröimättä Riikka-Maaria seurasi Abua myös tämän yksiöön Jakomäessä, jossa he kuin yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta alkoivat välittömästi kuoriutua vaatteistaan. Kun he alastomina katselivat toisiaan (Riikka-Maaria ei alastonta miestä ollut nähnyt kuin kuvissa, isäänsä lukuunottamatta), kiinnittyi Riikka-Maarian huomio Abun kyrpään. Hän oli lukenut, että sen pitäisi sojottaa normaalisti 45 asteen kulmassa ylöspäin, mutta Abun kalu oli käyristynyt omituisesti vasemmalle ja osoitti ikään kuin parikymmentä astetta alaspäin.  Lisäksi koko kalu näytti siltä, kuin se olisi ensin jäänyt oven väliin ja sitten rotat olisivat siitä järsineet sieltä täältä haukkapaloja. Itse asiassa se toi Riikka-Maarian mieleen vuosia sitten kotipihalta talvella löytyneen kohmeisen kyykäärmeen. Riikka-Maariasta se oli ollut jotenkin iljettävä. Hänhän ei mitenkään voinut tietää, että kun Abu lapsena oli ympärileikattu, hän oli samalla saanut imaamin mädistä hampaista (ympärileikattu esinahka irrotetaan suun ja hampaiden avulla) ja saastaisesta partaterästä penikseensä infektion, joka oli viedä häneltä hengen. Aluksi pahanlaatuista ja kivuliasta tulehdusta oli koetettu lääkitä loitsuilla, rukouksilla ja ihmeitä tekevillä yrteillä, kunnes englantilainen terveydenhoitaja oli pakottanut viemään Abun sairaalaan.

Seksi Abun kanssa ei ollut kummoista, mutta eihän Riikka-Maarialla toisaalta ollut muunlaisesta tietoakaan. Paitsi että koko aktista ei ollut tahtonut tulla mitään Abun silvotun ja “rotansyömän” kalun sekä Riikka-Maarian ahtauden vuoksi, ei “rakasteluun” sisältynyt myöskään sellaista romantiikkaa, jota Riikka-Maaria olisi kaivannut. Abu esimerkiksi ei suudellut Riikka-Maariaa tämän yrityksistä huolimatta. Sen sijaan hän kuolasi kuin vesikauhuinen koira, niin että Riikka-Maarian hiukset, kasvot ja yläruumis olivat kauttaaltaan tahmean liman peitossa. Riikka-Maariahan ei voinut tietää, että raiskatessa harvemmin suudellaan ja raiskauksia Abun kaikki aikaisemmat seksikokemukset olivat olleet, lukuunottamatta tietenkin seksiä omien siskojen kanssa.

Riikka-Maaria ja Abu avioituivat pikapikaa, kunhan Riikka-Maaria ensin oli kääntynyt muslimiksi. Abulle avioliitto oli varsinainen lottovoitto, sillä nyt häntä ei niin vain voitaisi passittaa takaisin Somaliaan, josta hän väärennetyn passinsa mukaan oli kotoisin. Riikka-Maarialla ei luonnollisestikaan ollut aavistustakaan Abun oikeasta taustasta. Hän nautti täysin siemauksin tuoreena muslimivaimona olemisesta; burkha oli loppujen lopuksi varsin mukava vaate, ei ollenkaan kuuma, hankala ja ahdistava, kuten monet vääräuskoiset luulivat. (Riikka-Maaria oli jo alkanut mielessään ja “omiensa”, muiden muslimien, parissa kutsua toisuskoisia ja uskonnottomia vääräuskoisiksi. Ei kuitenkaan vielä sioiksi ja apinoiksi, kuten Abu heitä kutsui.) Myös meikittömyys tuntui vapauttavalta. Itse asiassa Riikka-Maaria koki olevansa, muiden suomalaisten kääntyneiden musliminaisten kanssa, etulinjassa suvaitsevaisuuden, moniarvoisuuden, tasa-arvon ja kaikenlaisen hyvän levittämisessä. Se, että hänen oma isänsä oli epäillyt hänen mielenterveyttään Abun ja muslimiksi kääntymisen vuoksi, ei tietysti tuntunut kivalta, mutta koskapa ylevät aatteet eivät olisi uhrauksia vaatineet. Ja monikulttuurisuus oli aatteista ylevimpiä, ellei peräti ylevin!

Riikka-Maarian usko pyhään monikulttuurisuuteen ei horjunut edes silloin, kun Abun nyrkki ensimmäistä kertaa mojahti hänen poskeensa ja kaksi poskihammasta alkoi “horjua”. Tietenkin Abulla oli siihen ihan hyvä syy: Riikka-Maaria oli Itäkeskuksessa hymyillyt eräälle vääräuskoiselle sialle! Asian vakavuutta ei lieventänyt hiukkaakaan se, että mies oli Riikka-Maarian kummi, iältään yli 70-vuotias ja hänen vanhempiensa naapuri Käpylästä. Tietenkin Riikka-Maaria ymmärsi, että muslimimiehellä oli oikeus hieman kovemmalllakin kädellä ohjeistaa ymmärtämätöntä vaimoaan. Tämän sinänsä valitettavan yksittäistapauksen jälkeen pieksäminen ei enää ollut satunnaista, vaan säännöllistä ja välineinä olivat nyrkkien ja jalkojen lisäksi huonekalut, astiat, ylipäätään kaikki käteen sopiva.

Kun Riikka-Maarian opiskelukaveri, Hilkka-Helinä, sitten kerran soitti Riikka-Maarialle ja pyysi tätä alustajaksi monikulttuurisuussymposiumiin, kertoi Riikka-Maaria olevansa paraikaa Espoon turvakodissa, jonne hänet oli kotiutettu Jorvin sairaalasta. Hänen kasvonsa olivat edelleen sinisenmustat ja turvoksissa, molemmat silmänsä umpeen muurautuneet, sääriluu poikki kahdesta kohdasta, hänellä oli ollut keskenmeno, jonka seurauksena kohtu oli jouduttu poistamaan. No, omia hampaita hänellä ei enää aikoihin ollut ollutkaan. Kyllä, kyllä, ikävä yksittäistapaus, jota ei saa yleistää. Aivan, ei todellakaan ole syytä antaa valtaa rasistisille ajatuksille. Tietenkin Abun kärsimykset täytyy ottaa huomioon. Ilman muuta eteenpäin ja positiivisessa hengessä, selvähän se.

Niin, tosiaan. Se symposiumi. HAISTA SINÄ, HILKKA-HELINÄ, PITKÄ PASKA JA TYÖNNÄ SE SYMPOSIUMI VAIKKA PERSEESEESI TAI MIHIN REIKÄÄSI TAHANSA JA NIIN SYVÄLLE, ETTEI SE LÄHDE SIELTÄ KUIN AMPUMALLA!

Varsinaisten opintojensa ohella hyysäriopiskelijoilla on tapana viettää yhdessä aikaansa myös opintopiireissä. Opintopiirissä joku pidemmälle ehtinyt opiskelija kertoo väräjävällä äänellä tarinaa afrikkalaisesta, sudanilaisesta Muhadista, neekeristä, joka kaukaisilla Nuba-vuorilla, alkeellisissa olosuhteissa elättää kahta vaimoaan ja kymmentä lastaan. Tarinan edetessä käy selväksi, että Muhadin ja hänen perheensä huonot olosuhteet ovat viime kädessä seurausta valkoisen, länsimaisen, ahneen heteromiehen itsekkäästä toiminnasta. Muutamat tytöt niiskuttavat ja pojatkin ovat selvästi liikuttuneita. Tunnelma on melkein käsinkosketeltavan harras ja juhlallinen. Lopuksi kaikki ottavat toisiaan kädestä kiinni ja kailottavat sitten perseensä pohjasta Kai Chydeniuksen “Kalliolle kukkulalle”.

Suurin osa opintopiirin tytöistä on rumia; joko anorektisia luuviuluja tai ylensyöneitä porsaita. Harvalla heistä on meikkiä- eipä siitä heille juuri ulkonäöllistä hyötyä olisikaan. Pojat eivät ole juuri sen kummempia; monilla on naama täynnä märkäisiä finnejä, rasvaiset hiukset ja he haisevat hieltä. Jotkut ovat yrittäneet kasvattaa olematonta partaakin.

Kun opintopiiri seuraavalla kerralla kokoontuu, on jokaisen globaali tiedostavuus jo aivan toisella tasolla: silmälasipäinen, mätähampainen poika kysyy ohjaajalta määkivällä äänellä, milloin valtio viimein aikoo nostaa kehitysavun yhteen prosenttiin kansantuotteesta (ikään kuin ohjaaja sen muka tietäisi). Toinen poika, pahanlaatuisesta silmien karsastuksesta kärsivä honottaja tiedustelee voisiko yliopistolla järjestää keräyksen Afrikan hyväksi. Pitkähiuksinen, finninaamainen luurankotyttö alkaa piipittää, että päärakennuksen aulaan täytyisi järjestää rasismin vastainen adressi, johon kaikki sitten voisivat kirjoittaa nimensä. Lihava, ässävikainen tyttö alkaa innoissaan selittää yhteiskunnan rakenteellisesta rasismista (hän on kuullut siitä jotain radiossa). Ohjaaja toppuuttelee yltyvää puhetta ja on varma keräyksen ja adressin myötämielisestä vastaanotosta. Ensi kerralla olisikin tiedossa jotain tosi kivaa, kun päästäisiin käymään pakolaisten vastaanottokeskuksessa.

Opintopiiriläisille on pienoinen yllätys, että naisia, lapsia ja vanhuksia ei keskuksessa ole kuin muutama; enimmäkseen pakolaiset ovatkin nuoria, lihaksikkaita miehiä, jotka eivät ole ainakaan nälkää nähneet. Se, mitä opintopiiriläiset ja viranomaiset eivät tiedä eivätkä koskaan saakaan tietää, on niiden ryöstettyjen, raiskattujen ja tapettujen määrä, mitä nämä “onnettomat” pakolaiset ovat jättäneet jälkeensä “tienatessaan” matkarahoja Suomeen.

Kautta muhammedin, hyvä, että pääsimme tänne hölmölään, ajattelee lihaksikas neekeri istuskellessaan vastaanottokeskuksen aulassa ja silmäillessään ympärilleen. Kaverit kotona eivät valehdelleet: täällä annetaan ruokaa, rahaa ja asunto heti, jos vain viitsii sanoa, että on uskontonsa ja vakaumuksensa vuoksi vainottu sodan uhri. Olenhan mä vainottu. Poliisit kotona vainoaa mua, hehe,heh. Kas vain, vääräuskoisia, toteaa neekeri huomatessaan opintopiiriläiset. Ne ei kuulemma ympärileikkaa naisiaan, ja siksi niiden naiset on täysiä huoria. Tuo pullukka on kyllä aika kivan näköinen.

Neekeri iskee silmää ja hymyilee lihavalle, ässävikaiselle tytölle, joka punastuu ja kostuu välittömästi. Myös opintopiirin muut tytöt ovat jo ajatuksissaan ehtineet panettaa itsensä jokaisen miespuolisen neekerin kanssa ja joka reikään, paitsi finninaamainen luurankotyttö, joka on lesbo ja haaveilee nurkassa istuvasta säkkiin pukeutuneesta, lihavasta neekerinaisesta. Opintopiirin pojat eivät seksistä toistaiseksi tiedä kättään enempää.

Kotimatkalla opintopiiriläiset päättävät järjestää juhlat pakolaisille. Kaikki ovat innostuneita: “Ihan totta hei meillä on varmaan tosi paljon annettavaa toisillemme ihan kulttuurisesti, vaikkei me vielä osata toistemme kieltä. Me voidaan vaikka käydä kävelyllä niiden kanssa ja niinku silleen näyttää et me ollaan niitten ystävii ja ihan oikeesti välitetään niistä.” sössöttää lihava tyttö niin innoissaan, että suupielissä on sylkipisaroita ja haaveilee samalla salaa, kuinka lihaksikas neekeri repii vaatteet hänen yltään ja työntää kalunsa väkisin hänen perseeseensä ennen kuin käy pillun kimppuun. “Mä ainakin meen somalin tai jonkun Afrikan muun kielen kurssille.” vikisee luurankotyttö. “Voi hitsi, et sä oot sit aktiivinen. Miten sä jaksat ton kaiken?” myötäilee pullukka. “Mut hei mähän voisin kans tulla sinne kurssille, jooko? Mennään hei heti kattomaan ilmotustaululta oisko siellä jotain sopivaa, kun päästään perille”. Loppujen lopuksi kaikki opintopiiriläiset päättävät osallistua somalin tai jonkun muun afrikkalaisen kielen kurssille. Lopuksi todetaan vielä, että pakkoruotsi kouluissa voitaisiin aivan hyvin korvata pakkosomalilla tai ainakin se pitäisi saada valinnaiseksi.

Vastaanottokeskuksessa neekerit nauravat kippurassa, kun heidän tulkkinsa kertoo heille elämästä Suomessa. “No sitten se sosiaalivirkailija sanoi mun veljelle, että kyllä sille voidaan auto ostaa, kun se kerran on välttämätöntä. Veljellä on näet kaksi vaimoa ja niillä kummallakin on viisi lasta ja ne vaimot asuu eri asunnoissa, kun ne ei tule toimeen keskenään. Eihän niitten asuntojen välillä ole kuin kilometri, mutta ei kai mun veli nyt sellaisia matkoja ala jalan tai jollakin bussilla kulkea.” Neekerit nauravat vedet silmissä. “Niin ja arvatkaapa, mikä on parasta”, tulkki jatkaa. “Ei se ole edes mun veli eikä ne naiset ole sen vaimoja, vaan saman kylän väkeä, mutta näin me saadaan ihan mitä halutaan. Arvatkaapa onko mun ns. veli ollut päivääkään töissä sen jälkeen kun se tänne tuli?” Seurauksena on entistä suurempi naurunremakka.

Maahanmuuton puolesta punavihreiden hyysäreiden ohella hekumoidessaan työnantajat unohtavat yhden asian: pääsääntöisesti afrikkalaiset ja lähi-itäläiset eivät työllisty kuin korkeintaan omiin, lähinnä kebab-viritteisiin, töihinsä. Enemmistö tästä joukosta kuitenkin on työttömänä, koska ei liene todennäköistä, että suomalainen elinkeinoelämä yhtäkkiä alkaisi tarvita kamelinajajia ja vuohipaimenia. Toisin kuin hyysäreillä, työnantajilla maahanmuuton suosimisen motiivina on yleisesti ottaen vain ahneus ja nykyisen palkkatason ja sopimusten polkeminen.

Hyysärin motiivit ovat sen sijaan monimutkaisempia. Tämän päivän perushyysäri lienee 70-luvun lopussa, tai 80-luvulla syntynyt ja sittemmin koulukiusattu sääliö. Jo varhain tämä maitorupinen ja myöhemmin akneihoinen tyllerö tai poitsu on oppinut huutamaan äiskää ikkunaan heti, jos ei ole saanut tahtoaan läpi. Opiskelualakseen tuleva hyysäri yleensä valitsee yhteiskunta-/valtiotieteet, taiteet, tai jotain muuta yhtä joutavaa, mikä ei vaadi kovin suurta älyllistä kapasiteettia. Epäindividualistisena laumasieluna hän sitten hakeutuu opiskelijapiireissäkin kaltaistensa pariin ja menettää mahdollisesti myös neitsyytensä/poikuutensa jollekin samanlaiselle, koska koulussa se ei kelvannut kenellekään. Surkean punaviinin siivittäminä tulevat hyysärit kokevat kollektiivista maailmantuskaa neekereiden ja muiden “sorrettujen” puolesta ja miettivät, mitä he “ihan oikeasti” voisivat tehdä maailman hyväksi.

Ahneen työnantajan ja hyysärin paras ystävä on periaatteeton ja selkärangaton takinkääntäjäpoliitikko. Hän ei ole koskaan välittänyt äänestäjiensä ja isänmaansa edusta, vaan ainoastaan omastaan. Ajattelunsa puutteet hän korvaa sisällyksettömillä fraaseilla ja kliseillä, joita hän sitten suoltaa papukaijan lailla tilanteessa kuin tilanteessa. Tällaisen poliitikon ei tarvitse ymmärtää tekojensa seurauksia (usein ei ymmärräkään) - ei hän niistä kuitenkaan vastuuseen joudu. Hänelle riittää oman asemansa turvaaminen (ja pankkitilinsä lihottaminen) ja siksi hän pitää huolen siitä, että on aina kulloisenkin muoti-ideologian (esim. monikulttuurisuus) näkyvä kannattaja ja tukija.

Edellä mainittujen uskollisena sylikoirana ja monikulturismin pää-äänenkannattajana toimii valtamedia, joka kertoo maahanmuutosta ja maahanmuuttajista vain positiivisessa hengessä. Kantaaottavan sananvapauden esitaistelijan roolistaan media on aikoja sitten luopunut eikä nykyään uskalla kertoa edes rikoksiin syyllistyneiden maahanmuuttajien tuntomerkkejä. Heikkolahjaisimmat kyseisen ammattikunnan edustajat ovat jopa vakavissaan pohdiskelleet onko meillä yksinoikeutta omaan maahamme ja hyvinvointiimme!

Tämän säälittävän roskajoukon ulkopuolelle jäävät ne, jotka  monikulttuuristamisen, kehitysavun ja kaiken muun joutavan maksavat. Heiltä ei kysytä heidän halukkuuttaan maksaa ja ottaa elättejä Lähi-Idästä tai Afrikasta, vaan sitä perustellaan uhkaavalla työvoimapulalla, kansainvälisillä ja EU-perusteisilla velvoitteilla, yleisellä humaanisuudella ja muilla valheilla, vaikka ilmeisesti koko monikulttuuristaminen on vain muutaman ryhmittymän henkilökohtainen märkä uni ja missio.

Tietenkään en epelille rahaa antanut; ensinnäkään siksi, ettei minulla yleensä ole käteistä rahaa mukanani, toisekseen, en koskaan anna kerjäläisille mitään ja kolmanneksi, tunnen syvää vastenmielisyyttä kaikkia uskovaisia ja uskonnollisia tapoja kohtaan, uskontokunnasta riippumatta.

On aika outoa, että EU-sopimuksen perusteella kerjäläislaumat jostain Unionin kaatopaikoilta täytyy hyväksyä tänne kerjäämään, loisimaan ja kuppaamaan sosiaaliturvaamme. Sitä paitsi; matkustaminen esim. Romaniasta Suomeen ei ole ilmaista, vai kävellenkö nuo laumat tänne ovat tulleet? Sama juttu on lähi-itäläisten ja afrikkalaisten pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kanssa - hekään eivät ole tulleet tänne uimalla ja kävelemällä. Näillä seikoilla punavihreät hyysärit eivät ilmeisesti kuitenkaan päätään vaivaa.

Nyt on tietysti myöhäistä voivotella, kun löröt ovat jo housuissa eli Itä-Euroopan surkeat kehitysmaat on otettu Unionin jäseniksi. Näin ollen Helsingin ja pääkaupunkiseudun kyseenalaisena ilona tullee vastakin olemaan itäeurooppalaista värinää. Muistaakseni vanhoina hyvinä aikoina maasta käännyttämiseen riitti, jos henkilöllä ei ollut rahaa täällä elämiseen, tietoa työpaikasta tai oli perusteltu syy epäillä hänen hankkivan toimeentulonsa kyseenalaisin keinoin. Täytyy vain toivoa, että ainakaan Turkin EU - jäsenyyttä ei hyväksytä - ikinä.

Viimeaikaisten galluppien mukaan maahanmuuttovastaisuus on lisääntynyt, mikä on pelkästään hyvä asia. (Korostettakoon tässä yhteydessä, että tarkoitan maahanmuutolla lähinnä Lähi-Idästä ja Afrikasta tänne suuntautuvaa kansainvaellusta.) On hyvä, että vähitellen aletaan herätä siihen, että nykyisestä holtittomasta maahanmuutosta ei ole meille kuin haittaa. Hyysäreiden vakiovirsi on, että allekirjoittamamme sopimukset velvoittavat meitä vastaanottamaan paho…pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Eivät velvoita! Suomi on vain liian kiltti ja liika kiltteys on hölmöyttä ja hyväuskoisuutta. Tuollaisilla sopimuksilla voi mainiosti pyyhkiä persettä - niin tekevät muutkin maat, heti kun oma kansallinen etu on kyseessä. Sitä paitsi eiköhän Somalialla ja Irakilla ole lähinaapurustossa samanhenkisiä maita, jonne voisi mennä “turvaan” ja olisivat kulttuurisestikin taatusti läheisempiä kuin Suomi - tarjolla olisi kivityksiä, hirttäjäisiä ym. heikäläisiä inspiroivaa. Tosin sosiaaliturvan ja ilmaisen rahan kanssa taitaisi olla vähän niin ja näin.

Meikäläisiä sääliöitä ovat punavihreässä möhnässä ikänsä lillineet ja siitä kicksinsä saavat pikkutytöt ja -pojat, jotka kirkkain silmin yrittävät änkyttää, ettei meillä ole mitään yksinoikeutta maahamme ja luomaamme hyvinvointiin! Tuon “logiikan” mukaan koko maailman roskasakki voisi siis tulla tänne ja tuoda mukanaan alkukantaiset tapansa. Näille hyysäreille rottia vilisevät, saastaiset, haisevat kadut kerjäläisineen ja raajarikkoineen edustavat juuri sitä oikeanlaista toiseutta ja värinää, jota Suomeenkin pitäisi saada. Minusta kysymyksessä on lähinnä maanpetos.

Hyysärit myös usein niputtavat maahanmuuttajat samaan läjään - ei tarvitse sanoa kuin “somali”, niin levy kytkeytyy päälle: “ainahan meillä on ollut maahanmuuttajia, Paulig, Fazer ja lässynläälälää…” Lienee turha sanoakaan, että tilannetta ennen muinoin ei voi mitenkään verrata nykyiseen turvapaikkaturismiin. Minusta olisi ihan hyvä, jos tiedostava hyysäri ottaisi vaikkapa luokseen asumaan ja elämään 10-lapsisen somalimuslimiperheen; siinä saisi varmasti yllin kyllin toiseuden värinää.

Viime aikojen hyviä uutisia on ollut mm., että kunnilla ei ole enää rahaa ottaa hoteisiinsa uusia elättejä, maahanmuuttajia. Huono uutinen sen sijaan on se, että kiinteistöveroon suunnitellaan korotuksia. Onko siis niin, että omakotiasujat pannaan maksamaan epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan kustannukset?

Esimerkiksi se, että Suomeen on joskus tullut maahanmuuttajia yrittäjiksi muualta Euroopasta, ei millään tavoin ole peruste sille, että nyt pitäisi ottaa pakolaisia ja turvapaikkaturisteja Afrikasta ja Lähi-idästä. Ja jos afrikkalainen Somaliassa tai missä tahansa on menettänyt omaisuutensa (olkikattoisen savimajan ja vuohen), niin mitä se muka meitä liikuttaa? Päinvastoin hyysärit kaiketi varsin harvoin tulevat ajatelleeksi sitä, ettei Afrikasta tai jostain muusta maailman persereiästä tänne uimalla ja kävelemällä tulla, vaan lentämällä - ja se taas maksaa (huikeasti enemmän kuin mitä savimajasta ja vuohesta saa niitä myydessä).

Hesarin Antti Blåfield kyseli viime viikon kolumnissaan uskallammeko kohdata ihmisen. Hän ilmeisesti tarkoittaa ihmisellä tässä yhteydessä afrikkalaista tai lähi-itäläistä, islaminuskoista maahanmuuttajaa. Antilta ja muilta suvaitsevaisuutta hieman enemmän kuin kohtuullista hörppineiltä voisi kysäistä ihan samaa. Epäilen nimittäin, että lehtien pääkirjoitustoimittajilla on kyllä vara valita asuinpaikkansa, lääkärinsä jne. ja tästä johtuen heillä myös on varaa suvaitsevaisuuteen, kun ei ole pakko kohdata holtittoman maahanmuuttopolitiikan seurauksia kaikkein irvokkaimmissa muodoissaan. Tilanne on aivan erilainen sellaisella ihmisellä, joka joutuu joka aamu lähtemään kuudeksi töihin väsyneenä, koska yläkerran somaliperhe on mölynnyt koko yön, jonka hakemus isommasta vuokra-asunnosta hylättiin, koska naapurin monilapsinen muslimiperhe tarvitsi sitä kipeämmin tai jonka murrosikäisen tyttären maahanmuuttajajengi raiskasi. Tällaiselle ihmiselle on aivan turha yrittää lässyttää monikulttuurisesta onnelasta.

Monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon suhtautuvat kriittisesti myös ne, jotka säännöllisesti seuraavat ulkomaisen median raportointia “monikulttuurisuuden ihanuudesta” muualla maailmassa, puhumattakaan niistä, jotka päivittäin joutuvat esim. työnsä puolesta näkemään ne ongelmat, mitä maahanmuutto tähän mennessä on aiheuttanut. Mutta mitään organisoitua maahanmuuton vastaista salaliittoa ei tietääkseni ole olemassakaan, vaikka media kovin mielellään sellaista etsiikin.

Maahanmuuttokriittiset eivät siis ole mikään homogeeninen ryhmä, jossa jonkun tietyn aatteen, ammatin tai ikäryhmän edustajat olisivat yliedustettuina. Nimittäin ihan kepeidenkin galluppien perusteella maahanmuuttokriittisiä tai maahanmuuttoon negatiivisesti suhtautuvia on suomalaisista 2/3 osaa. Asiaa ei muuta miksikään se, vaikka pääministeri kuinka julistaisi “rasismia” ja maahanmuuttokriittisyyttä pannaan, puhumattakaan median säälittävistä “kasvatusyrityksistä”. Parhaiten, ja turhat spekulaatiot lopettaen, asia selviäisi kansanäänestyksellä. Sitä tuskin kuitenkaan ihan heti järjestetään, sillä tulos olisi varmasti väärä nykyisen poliittisen agendan mukaan.