Pieni hyysärityttö
31. Elokuuta, 2009Tämä tarina on täysin fiktiivinen eikä sillä ole sen enempää yhteyttä todellisuuteen kuin mielikuvituksella yleensä on.
Anuliina Gyllenbögel oli 15-vuotias ja peruskoulun yhdeksännellä. Anuliinasta koulussa oli muuten ihan kivaa, mutta hänellä ei ollut kavereita. Anuliina ei varsinaisesti ollut mikään koulukiusattu - häntä ei vain otettu mukaan mihinkään. Liikuntatunnieillakin opettaja aina määräsi Anuliinan jompaan kumpaan lentopallojoukkueeseen, koska joukkueiden kapteenit eivät koskaan valinneet häntä. Niin ja pojat kyllä kiusasivatkin; he kutsuivat Anuliinaa köyhän pökäleeksi. Se oli heidän käännöksensä ruotsalaisesta sukunimestä, jonka oikeaoppinen lausuminen tuotti useimmille heistä vaikeuksia.
Itse asiassa Anuliinalla oli ollut aikaisemmin kaverikin, Reija-Leena, ihan ala-asteelta lähtien. Nykyään Reija-Leena asui kuitenkin sijaisperheessä Pihtiputaalla, sillä sosiaaliviranomaiset olivat saaneet selville, että Reija-Leenan gambialaisella isäpuolella oli ollut tapana raiskata hänet aina humalassa ollessaan ja joskus muutenkin. Kun Reija-Leenan äiti oli saanut tietää tästä, hän oli heittänyt isäpuolen ulos ja huutanut:”Painu vittuun täältä senkin karvaton pedofiiliapina äläkä ikinä enää näytä rumia mulkosimiäsi ja rullahuuliasi täällä!” Ei auttanut, vaikka Reija-Leena itkien oli selittänyt, että eivät ne mitään raiskauksia olleet olleet- no jaa, ensimmäisellä kerralla Kikuju ehkä oli lievästi pakottanut. Sosiaaliviranomaiset olivat olleet sitä mieltä, että Reija-Leenan olisi parasta käydä koulunsa loppuun Pihtiputaalla ja asua siellä täysi-ikäiseksi eli 18-vuotiaaksi asti. Tietenkin Anuliina oli tiennyt Reija-Leenan “romanssista” Kikujun kanssa alusta asti ja siitä, että he olivat aikoneet karata Afrikkaan, heti kun Reija-Leena vain olisi suorittanut koulunsa loppuun.
Anuliinalla ja Reija-Leenalla oli ollut paljon yhteistä; he molemat kärsivät pahasta aknesta, rasvaisesta ihosta ja hiuksista. Siksi ei ollut tietysti ollut mikään ihme, että pojat olivat haukkuneet heitä molempia myös noita-akoiksi. Varsinkin viime aikoina Anuliina oli usein illalla itkenyt sängyssä kurjaa kohtaloaan, sillä hän tiesi olevansa koko koulun rumin tyttö. Hänen vanhempansa, jotka olivat entisiä stalinisteja, koettivat aina parhaansa mukaan lohduttaa häntä ja vakuuttivat, että vain sisäisellä kauneudella on merkitystä. Usein he näiden itkuepisodien jälkeen lauloivat yhdessä vanhoja työväen lauluja, jotka kyllä saivat isän ja äidinkin mielen haikeaksi, koska ne muistuttivat heitä Neuvostoliiton hajoamisesta.
Koulun ilmoitustaululle oli ilmestynyt kiinnostava tiedote. Se kertoi vihreistä nuorista, heidän toiminnastaan ja tavoitteistaan. Tiedotteen lopussa luki: “Miltä kuulostaa? Hyvältä, eikö totta. Sinäkin voit olla mukana pysäyttämässä ilmastonmuutosta, auttamassa afrikkalaisia ja kaikkia kolmannen maailman ihmisiä. Liittymällä meihin osallistut samalla jännittävään kilpailuun, jossa pääpalkintona on viikon oleskelu Brysselissä meppiemme kanssa.” Anuliina päätti ainakin mennä tutustumaan vihreisiin nuoriin.
Kokoussalin oven avasi tummatukkainen nuori, josta ei aluksi pystynyt sanomaan oliko hän poika vai tyttö. Anuliina huomasi kuitenkin epämääräiset rinnantyngät rispaantuneen kierrätysvillapaidan alla, vaikka nukkavierut, tummansiniset miesten teryleenihousut eivät vartalonmuodoista mitään paljastaneetkaan. “Otahan pöydältä vihreää teetä ja reilun kaupan banaania ja käy sitten istumaan lattialle rinkiin kanssamme. Minä olen Tyyne-Tuulia ja keskustelimme juuri kehitysavusta, jota hallitus aikoo törkeästi leikata, sanoi Tyyne-Tuuliaksi itsensä esitellyt, kävelevä kierrätyskeskus. Anuliina kävi kättelemässä jokaista vuorollaan ja istuutui sitten rinkiin muiden joukkoon mutustamaan reilun kaupan banaania ja hörppimään haaleaa, vihreää teetä.
Anuliina katseli ympärilleen: hänestä oli ihmeellistä huolmata, että oli olemassa niin paljon häntä rumempia ihmisiä. Kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olivat pukeutuneet lumppuihin ja rääsyihin, jotka luultavasti oli hankittu kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Kaikki olivat myös epäsiistin ja hoitamattoman oloisia, jotkut näyttivät Anuliinan mielestä jopa jälkeenjääneiltä. Sivusilmällä hän huomasi, että Mobutuksi itsensä esitellyt neekeri tuijotti häntä kuin transsissa. Hänen mielestään neekeri ei ollut ulkonäöltään hassumpi, vaikka hänen vasemmasta suupielestään jatkuvasti noruikin kuolaa leukaa ja kaulaa pitkin sinisen paidan sisään saaden sen näyttämään märältä rätiltä. Anuliinahan ei mitenkään voinut tietää, että Mobutu oli lapsuudestaan lähtien pureskellut khatia ja kokapensaan lehtiä, niin että hänen sylkirauhasesnsa olivat pysyvästi vioittuneet. Mobutu hymyili hänelle ja paljasti samalla mustanruskeat, mädät hampaansa.
Vaikka Mobutu ei vastannutkaan Anuliinan käsitystä täydellisestä kavaljeerista, antoi hän kuitenkin tämän saattaa itseään kotimatkalla. Mobutu puhui melko hyvää suomea, mutta hänen henkensä haisi kuin yleinen vessa. Kun he tulivat metsäpolulle, jonka toisessa päässä oli se aravatalo, jossa Anuliinakin vanhempiensa kanssa asui, tarttui Mobutu molemmin käsin häntä rintoihin, ja alkoi puristella niitä mielipuolisesti. Rintojen puristelua vastaan Anuliinalla ei ollut mitään, mutta yleisen vessan haju tuntui lähes pökerryttävältä. Anuliinan onneksi Mobutu käänsi hänet toisin päin ja alkoi ährätä hänen farkkujensa kanssa. Kun farkut, sukkahousut ja pikkuhousut olivat nilkoissa, Anuliina ajatteli: “Täältä tullaan Reija-Leena!” Kahden minuutin kuluttua, kun kaikki oli ohi ja “rakastavaiset” olivat pukeutumassa, huomasi Anuliina, että Mobutun nivusten ympärillä oli ikäänkuin sontaa, jossa oli seassa heinänkorsia. Hän ei tuolloin kysynyt asiasta mitään, mutta syy selvisi myöhemmin, kun Mobutu kertoi olevansa tallirenkinä Viikin kotieläintilalla. Koko seurustelunsa aikana Mobutun kanssa Anuliina ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, koska ymmärsi, että se oli ikäänkuin Mobutun kulttuuriin kuuluva juttu.
Nykyään Anuliinalla on täysin joutavanpäiväinen ja hyödytön valtiotieteen maisterin tutkinto ja hän organisoi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa. Anuliina on ensimmäisenä aina barrikadeilla, jos joku uskaltaa väittää, että maahanmuuttajat ovat maallemme vain rasite ja taloudellinen menoerä. Hän on itse elävä esimerkki siitä, miten maahanmuuttajia voidaan kotouttaa: hän järjestää heille aina tervetuliaisjuhlia ja käy heidän kanssaan kävelyllä…metsässä.