Johannes Däner

Tämä tarina on täysin fiktiivinen eikä sillä ole sen enempää yhteyttä todellisuuteen kuin mielikuvituksella yleensä on.

Anuliina Gyllenbögel oli 15-vuotias ja peruskoulun yhdeksännellä. Anuliinasta koulussa oli muuten ihan kivaa, mutta hänellä ei ollut kavereita. Anuliina ei varsinaisesti ollut mikään koulukiusattu - häntä ei vain otettu mukaan mihinkään. Liikuntatunnieillakin opettaja aina määräsi Anuliinan jompaan kumpaan lentopallojoukkueeseen, koska joukkueiden kapteenit eivät koskaan valinneet häntä. Niin ja pojat kyllä kiusasivatkin; he kutsuivat Anuliinaa köyhän pökäleeksi. Se oli heidän käännöksensä ruotsalaisesta sukunimestä, jonka oikeaoppinen lausuminen tuotti useimmille heistä vaikeuksia.

Itse asiassa Anuliinalla oli ollut aikaisemmin kaverikin, Reija-Leena, ihan ala-asteelta lähtien. Nykyään Reija-Leena asui kuitenkin sijaisperheessä Pihtiputaalla, sillä sosiaaliviranomaiset olivat saaneet selville, että Reija-Leenan gambialaisella isäpuolella oli ollut tapana raiskata hänet aina humalassa ollessaan ja joskus muutenkin. Kun Reija-Leenan äiti oli saanut tietää tästä, hän oli heittänyt isäpuolen ulos ja huutanut:”Painu vittuun täältä senkin karvaton pedofiiliapina äläkä ikinä enää näytä rumia mulkosimiäsi ja rullahuuliasi täällä!” Ei auttanut, vaikka Reija-Leena itkien oli selittänyt, että eivät ne mitään raiskauksia olleet olleet- no jaa, ensimmäisellä kerralla Kikuju ehkä oli lievästi pakottanut. Sosiaaliviranomaiset olivat olleet sitä mieltä, että Reija-Leenan olisi parasta käydä koulunsa loppuun Pihtiputaalla ja asua siellä täysi-ikäiseksi eli 18-vuotiaaksi asti. Tietenkin Anuliina oli tiennyt Reija-Leenan “romanssista” Kikujun kanssa alusta asti ja siitä, että he olivat aikoneet karata Afrikkaan, heti kun Reija-Leena vain olisi suorittanut koulunsa loppuun.

Anuliinalla ja Reija-Leenalla oli ollut paljon yhteistä; he molemat kärsivät pahasta aknesta, rasvaisesta ihosta ja hiuksista. Siksi ei ollut tietysti ollut mikään ihme, että pojat olivat haukkuneet heitä molempia myös noita-akoiksi. Varsinkin viime aikoina Anuliina oli usein illalla itkenyt sängyssä kurjaa kohtaloaan, sillä hän tiesi olevansa koko koulun rumin tyttö. Hänen vanhempansa, jotka olivat entisiä stalinisteja, koettivat aina parhaansa mukaan lohduttaa häntä ja vakuuttivat, että vain sisäisellä kauneudella on merkitystä. Usein he näiden itkuepisodien jälkeen lauloivat yhdessä vanhoja työväen lauluja, jotka kyllä saivat isän ja äidinkin mielen haikeaksi, koska ne muistuttivat heitä Neuvostoliiton hajoamisesta.

Koulun ilmoitustaululle oli ilmestynyt kiinnostava tiedote. Se kertoi vihreistä nuorista, heidän toiminnastaan ja tavoitteistaan. Tiedotteen lopussa luki: “Miltä kuulostaa? Hyvältä, eikö totta. Sinäkin voit olla mukana pysäyttämässä ilmastonmuutosta, auttamassa afrikkalaisia ja kaikkia kolmannen maailman ihmisiä. Liittymällä meihin osallistut samalla jännittävään kilpailuun, jossa pääpalkintona on viikon oleskelu Brysselissä meppiemme kanssa.” Anuliina päätti ainakin mennä tutustumaan vihreisiin nuoriin.

Kokoussalin oven avasi tummatukkainen nuori, josta ei aluksi pystynyt sanomaan oliko hän poika vai tyttö. Anuliina huomasi kuitenkin epämääräiset rinnantyngät rispaantuneen kierrätysvillapaidan alla, vaikka nukkavierut, tummansiniset miesten teryleenihousut eivät vartalonmuodoista mitään paljastaneetkaan. “Otahan pöydältä vihreää teetä ja reilun kaupan banaania ja käy sitten istumaan lattialle rinkiin kanssamme. Minä olen Tyyne-Tuulia ja keskustelimme juuri kehitysavusta, jota hallitus aikoo törkeästi leikata, sanoi Tyyne-Tuuliaksi itsensä esitellyt, kävelevä kierrätyskeskus. Anuliina kävi kättelemässä jokaista vuorollaan ja istuutui sitten rinkiin muiden joukkoon mutustamaan reilun kaupan banaania ja hörppimään haaleaa, vihreää teetä.

Anuliina katseli ympärilleen: hänestä oli ihmeellistä huolmata, että oli olemassa niin paljon häntä rumempia ihmisiä. Kaikki, niin tytöt kuin pojatkin, olivat pukeutuneet lumppuihin ja rääsyihin, jotka luultavasti oli hankittu kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista. Kaikki olivat myös epäsiistin ja hoitamattoman oloisia, jotkut näyttivät Anuliinan mielestä jopa jälkeenjääneiltä. Sivusilmällä hän huomasi, että Mobutuksi itsensä esitellyt neekeri tuijotti häntä kuin transsissa. Hänen mielestään neekeri ei ollut ulkonäöltään hassumpi, vaikka hänen vasemmasta suupielestään jatkuvasti noruikin kuolaa leukaa ja kaulaa pitkin sinisen paidan sisään saaden sen näyttämään märältä rätiltä. Anuliinahan ei mitenkään voinut tietää, että Mobutu oli lapsuudestaan lähtien pureskellut khatia ja kokapensaan lehtiä, niin että hänen sylkirauhasesnsa olivat pysyvästi vioittuneet. Mobutu hymyili hänelle ja paljasti samalla mustanruskeat, mädät hampaansa.

Vaikka Mobutu ei vastannutkaan Anuliinan käsitystä täydellisestä kavaljeerista, antoi hän kuitenkin tämän saattaa itseään kotimatkalla. Mobutu puhui melko hyvää suomea, mutta hänen henkensä haisi kuin yleinen vessa. Kun he tulivat metsäpolulle, jonka toisessa päässä oli se aravatalo, jossa Anuliinakin vanhempiensa kanssa asui, tarttui Mobutu molemmin käsin häntä rintoihin, ja alkoi puristella niitä mielipuolisesti. Rintojen puristelua vastaan Anuliinalla ei ollut mitään, mutta yleisen vessan haju tuntui lähes pökerryttävältä. Anuliinan onneksi Mobutu käänsi hänet toisin päin ja alkoi ährätä hänen farkkujensa kanssa. Kun farkut, sukkahousut ja pikkuhousut olivat nilkoissa, Anuliina ajatteli: “Täältä tullaan Reija-Leena!” Kahden minuutin kuluttua, kun kaikki oli ohi ja “rakastavaiset” olivat pukeutumassa, huomasi Anuliina, että Mobutun nivusten ympärillä oli ikäänkuin sontaa, jossa oli seassa heinänkorsia. Hän ei tuolloin kysynyt asiasta mitään, mutta syy selvisi myöhemmin, kun Mobutu kertoi olevansa tallirenkinä Viikin kotieläintilalla. Koko seurustelunsa aikana Mobutun kanssa Anuliina ei koskaan ottanut asiaa puheeksi, koska ymmärsi, että se oli ikäänkuin Mobutun kulttuuriin kuuluva juttu.

Nykyään Anuliinalla on täysin joutavanpäiväinen ja hyödytön valtiotieteen maisterin tutkinto ja hän organisoi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottoa. Anuliina on ensimmäisenä aina barrikadeilla, jos joku uskaltaa väittää, että maahanmuuttajat ovat maallemme vain rasite ja taloudellinen menoerä. Hän on itse elävä esimerkki siitä, miten maahanmuuttajia voidaan kotouttaa: hän järjestää heille aina tervetuliaisjuhlia ja käy heidän kanssaan kävelyllä…metsässä.

Suomen ja suomalaisten kannalta pahimmat virheet tehtiin n. 10 vuotta ennen vuosituhannen vaihdetta. Silloin nimittäin Neuvostoliitto hajosi ja sieltä turvapaikan saaneet somalialaiset sotarikolliset päätettiin karkottaa takaisin sinne, mistä olivat tulleetkin. Onnettoman sattuman kautta kourallinen suomalaisia naisia sai tietää tästä. Pahaksi onneksi nämä naiset olivat sellaisissa asemissa, että maanpetoksen toteuttaminen oli mahdollista joten pikkuhousut märkinä he rupesivatkin järjestämään noita somalialaisia rikollisia Suomeen. Näin Suomikin saatiin tartutettua tautiin, joka syövän tavoin jo nakersi muuta Eurooppaa!

Avainsana suomalaisessa ulkomaalaispolitiikassa oli “lisää”. Sitä nämä naiset ja heidän myötyrinsä kiljuivat kuin ikuisesti tyydyttämätön, hekumassaan kiemurteleva nymfomaanihuora. Ja lisää he saivat; lähi-itäläisiä, afrikkalaisia, keitä vain, kunhan tulijoiden pigmentti vain oli meikäläistä tummempi ja kulttuuri vähintään tuhat vuotta omastamme jäljessä.Tietenkään muutama henkiseltä tasapainoltaan järkkynyt nainen ei olisi tällaista pahuutta voinut rangaistuksetta kovin pitkään  jatkaa, mutta olosuhteet olivat heidän puolellaan. NL:n hajoamisen myötä kodittomiksi joutuneet Stalinin opetuslapset löysivät uuden kodin näiden maahanmuuttohimoisten luota. Sinne löysivät tiensä myös vihreät, joiden linjattomuus, haahuilu ja realiteettien puute häiritsi jo heitä itseäänkin. Joukon jatkoksi tuli vielä ruotsalaisia, jotka naiivisti kuvittelivcat, että kolmannen maailman maahanmuuttajat opettelisivat suomen kielen sijasta mieluummin ruotsia.

Petos ei kuitenkaan vielä ollut täydellinen: viisimiljoonaiselle Suomen kansalle oli keksittävä joku uskottava selitys siihen, miksi sen täytyi elättää afrikkkalaisia ja lähi-itäläisiä luku-kieli- ja kaikkimuu- paitsi lisääntymistaidottomia kamelinajajia ja vuohipaimenia sekä heidän perheitään (klaanejaan ja heimojaan). Selitys 1: tulijoiden kotimaissa on sota tai heitä jahdataan. Siellä ei ole turvallista asua, ainoastaan lomailla. Selitys 2: meille tulee työvoimapula ja tarvitsemme koulutettua työvoimaa. Selitys 3: suomalisten geenistöä pitää uudistaa (varsinkin lähi-itäläisellä/afrikkalaisella perimällä) Selitys 4: jokainen maahanmuuttaja rikastuttaa maatamme 350 000:lla eurolla. Selitys 5:päläpäläpälä. Selitys 6: läsynlässynlää Selitys 7: höpöpöhöpöpölpöhö jne. jne.

Suomalaisille syötettiin toinen toistaan uskomattomampia selityksiä, miksi varsinkin islaminuskoinen roskasakki oli maalle niin korvaamatonta ja tarpeellista. Taktiikka oli vanha ja hyväksi havaittu: valheita toisteltiin niin kauan, että niihin alettiin uskoa!

Vielä täytyy muistaa, että koko ajanjaksona 1990-2011 ei hallituksessa ollut yhtäkään miestä: naiset, lehmänkengät ja paskahousut huseerasivat maan asioiden kanssa. Varsinkin keskusta ja kokoomus kunnostautuivat selkärangattomuudellaan, mutta yhtään parempi ei ollut sdp. Lait kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, rasismista ja mielikuvitusolentojen pilkasta ovat peräisin tuolta ajalta. Näiden ja monien muiden samantyyppisten lakien tarkoituksena oli nujertaa suomalaiset tuon kyltymättömän nymfomaanihuoran (jota myös maahanmuuttopolitiikaksi kutsutaan) nöyräksi ja oikeudettomaksi palvelijaksi ja elättäjäksi, orjaksi - ja siinä onnistuttiin yli odotusten.

Brittilehti: Viidennes EU-maiden väestöstä muslimeja 2050 mennessä
Muslimeiden osuus EU-maiden väestöstä on kasvamassa huomattavasti nopeammin kuin vielä muutama vuosi sitten arvioitiin. Nykyvauhdilla viidesosa unionin väestöstä on muslimeita vuoteen 2050 mennessä, ennustaa brittilehti Daily Telegraph.

Mannerheimintiellä kulkee aasien vetämiä vankkureita. Siellä täällä juoksentelee eksyneitä kanoja. Katujen varret ovat täynnä alkeellisia myyntikojuja, joissa epäsiisteihin lumppuihin ja rätteihin kääriytyneet parrakkaat miehet kiljuvat ja viittilöivät kadulla kulkevia luokseen. He ovat kauppiaita, jotka myyvät kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta - enimmäkseen tarpeetonta rihkamaa. Jos jostain kojusta löytyy jotain kunnollista, voi olla varma, että se on alkuperältään varastettua tai muuten vääryydellä hankittua. Ruokaa myyvät kojut on helppo löytää; niiden luo ohjaa mieltä ja vatsaa kääntävä mädän haju. Kesäisin  niitä ympäröivät, hajun ohella, myös sakeat sontakärpäsparvet.

Mannerheimintie, Helsingin pääkatu, on suurimmaksi osaksi sorapäällysteinen. Siellä täällä on kuitenkin nähtävissä repaleisia asfalttikaistaleita kuin jostain entisestä, menneestä muistuttamassa. Liikenne on täydellistä kaaosta. Autot, tai tarkemmin sanottuna autoja muistuttavat kolhiutuneet ja ruosteiset ikivanhat rakkineet, ajavat miten sattuu. Kuolemaan johtavia liikenneonnettomuuksia sattuu kaupunkioloissakin päivittäin, vaikka naisia ei autojen ratissa näykään - he nimittäin eivät saa ajaa autoa. Loukkaantuneet muslimit kyllä viedään sairaalaan, mutta vääräuskoiset ja uskonnottomat jätetään niille sijoilleen. Katuojissa makaakin muumioituneita, mätäneviä ja kuolemaa tekeviä liikenteen uhreja tai muuten vaan tapettuja vääräuskoisia ja uskonnottomia - niistä kun saa bonusta matkalla paratiisiin.

Talojen seinistä on rappaus irronnut ja useimmat ikkunat ovat rikki. Ei ole ollenkaan harvinaista, että vanhat, elementtirakenteiset asuinkerrostalot romahtavat itsestään, sillä kukaan ei osaa niitä hoitaa, huoltaa tai korjata - kuten ei paljon mitään muutakaan. Eipä silti, että siihen juuri kellään halujakaan olisi. Romahtaneiden talojen tilalle on kyhätty aaltopellistä ja rakennusjätteistä alkeellisia majoja, joissa kymmenlapsiset perheet asuvat kesät talvet. Sähköä ja juoksevaa vettä ei ole.

90% Suomen väestöstä on luku- ja kirjoitustaidotonta ja elää slummiutuneissa kaupungeissa kaikkien mittareiden mukaisten köyhyysrajojen alapuolella. Mutta poikkeuksiakin on: hyvin syöneet sheikit, imaamit ja koraanikoulujen opettajat asuvat kaupunkien ulkopuolella muurien ympäröimissä isoissa, vartioiduissa omakotitaloissaan, linnoissaan itse asiassa, ja nauttivat paratiisin iloista: ruoasta, juomasta ja varsinkin neitsyistä jo tässä ajassa.

Miten Suomesta tuli vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa tällainen persereikä ja kaatopaikka?