Kusipäisyyden syvempi olemus
Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle blogitekstilleni. Keskityn tässä kuitenkin lähinnä hyysäreihin, noihin maitoruvesta ja aknesta kärsiviin pieniin poikiin ja tyttöihin. Kirjoitus on fiktiivinen eikä sillä näin ollen ole muuta yhteyttä todellisuuteen kuin se, mikä konditionaalilla siihen yleensäkin on.
Varsinaisten opintojensa ohella hyysäriopiskelijoilla on tapana viettää yhdessä aikaansa myös opintopiireissä. Opintopiirissä joku pidemmälle ehtinyt opiskelija kertoo väräjävällä äänellä tarinaa afrikkalaisesta, sudanilaisesta Muhadista, neekeristä, joka kaukaisilla Nuba-vuorilla, alkeellisissa olosuhteissa elättää kahta vaimoaan ja kymmentä lastaan. Tarinan edetessä käy selväksi, että Muhadin ja hänen perheensä huonot olosuhteet ovat viime kädessä seurausta valkoisen, länsimaisen, ahneen heteromiehen itsekkäästä toiminnasta. Muutamat tytöt niiskuttavat ja pojatkin ovat selvästi liikuttuneita. Tunnelma on melkein käsinkosketeltavan harras ja juhlallinen. Lopuksi kaikki ottavat toisiaan kädestä kiinni ja kailottavat sitten perseensä pohjasta Kai Chydeniuksen “Kalliolle kukkulalle”.
Suurin osa opintopiirin tytöistä on rumia; joko anorektisia luuviuluja tai ylensyöneitä porsaita. Harvalla heistä on meikkiä- eipä siitä heille juuri ulkonäöllistä hyötyä olisikaan. Pojat eivät ole juuri sen kummempia; monilla on naama täynnä märkäisiä finnejä, rasvaiset hiukset ja he haisevat hieltä. Jotkut ovat yrittäneet kasvattaa olematonta partaakin.
Kun opintopiiri seuraavalla kerralla kokoontuu, on jokaisen globaali tiedostavuus jo aivan toisella tasolla: silmälasipäinen, mätähampainen poika kysyy ohjaajalta määkivällä äänellä, milloin valtio viimein aikoo nostaa kehitysavun yhteen prosenttiin kansantuotteesta (ikään kuin ohjaaja sen muka tietäisi). Toinen poika, pahanlaatuisesta silmien karsastuksesta kärsivä honottaja tiedustelee voisiko yliopistolla järjestää keräyksen Afrikan hyväksi. Pitkähiuksinen, finninaamainen luurankotyttö alkaa piipittää, että päärakennuksen aulaan täytyisi järjestää rasismin vastainen adressi, johon kaikki sitten voisivat kirjoittaa nimensä. Lihava, ässävikainen tyttö alkaa innoissaan selittää yhteiskunnan rakenteellisesta rasismista (hän on kuullut siitä jotain radiossa). Ohjaaja toppuuttelee yltyvää puhetta ja on varma keräyksen ja adressin myötämielisestä vastaanotosta. Ensi kerralla olisikin tiedossa jotain tosi kivaa, kun päästäisiin käymään pakolaisten vastaanottokeskuksessa.
Opintopiiriläisille on pienoinen yllätys, että naisia, lapsia ja vanhuksia ei keskuksessa ole kuin muutama; enimmäkseen pakolaiset ovatkin nuoria, lihaksikkaita miehiä, jotka eivät ole ainakaan nälkää nähneet. Se, mitä opintopiiriläiset ja viranomaiset eivät tiedä eivätkä koskaan saakaan tietää, on niiden ryöstettyjen, raiskattujen ja tapettujen määrä, mitä nämä “onnettomat” pakolaiset ovat jättäneet jälkeensä “tienatessaan” matkarahoja Suomeen.
Kautta muhammedin, hyvä, että pääsimme tänne hölmölään, ajattelee lihaksikas neekeri istuskellessaan vastaanottokeskuksen aulassa ja silmäillessään ympärilleen. Kaverit kotona eivät valehdelleet: täällä annetaan ruokaa, rahaa ja asunto heti, jos vain viitsii sanoa, että on uskontonsa ja vakaumuksensa vuoksi vainottu sodan uhri. Olenhan mä vainottu. Poliisit kotona vainoaa mua, hehe,heh. Kas vain, vääräuskoisia, toteaa neekeri huomatessaan opintopiiriläiset. Ne ei kuulemma ympärileikkaa naisiaan, ja siksi niiden naiset on täysiä huoria. Tuo pullukka on kyllä aika kivan näköinen.
Neekeri iskee silmää ja hymyilee lihavalle, ässävikaiselle tytölle, joka punastuu ja kostuu välittömästi. Myös opintopiirin muut tytöt ovat jo ajatuksissaan ehtineet panettaa itsensä jokaisen miespuolisen neekerin kanssa ja joka reikään, paitsi finninaamainen luurankotyttö, joka on lesbo ja haaveilee nurkassa istuvasta säkkiin pukeutuneesta, lihavasta neekerinaisesta. Opintopiirin pojat eivät seksistä toistaiseksi tiedä kättään enempää.
Kotimatkalla opintopiiriläiset päättävät järjestää juhlat pakolaisille. Kaikki ovat innostuneita: “Ihan totta hei meillä on varmaan tosi paljon annettavaa toisillemme ihan kulttuurisesti, vaikkei me vielä osata toistemme kieltä. Me voidaan vaikka käydä kävelyllä niiden kanssa ja niinku silleen näyttää et me ollaan niitten ystävii ja ihan oikeesti välitetään niistä.” sössöttää lihava tyttö niin innoissaan, että suupielissä on sylkipisaroita ja haaveilee samalla salaa, kuinka lihaksikas neekeri repii vaatteet hänen yltään ja työntää kalunsa väkisin hänen perseeseensä ennen kuin käy pillun kimppuun. “Mä ainakin meen somalin tai jonkun Afrikan muun kielen kurssille.” vikisee luurankotyttö. “Voi hitsi, et sä oot sit aktiivinen. Miten sä jaksat ton kaiken?” myötäilee pullukka. “Mut hei mähän voisin kans tulla sinne kurssille, jooko? Mennään hei heti kattomaan ilmotustaululta oisko siellä jotain sopivaa, kun päästään perille”. Loppujen lopuksi kaikki opintopiiriläiset päättävät osallistua somalin tai jonkun muun afrikkalaisen kielen kurssille. Lopuksi todetaan vielä, että pakkoruotsi kouluissa voitaisiin aivan hyvin korvata pakkosomalilla tai ainakin se pitäisi saada valinnaiseksi.
Vastaanottokeskuksessa neekerit nauravat kippurassa, kun heidän tulkkinsa kertoo heille elämästä Suomessa. “No sitten se sosiaalivirkailija sanoi mun veljelle, että kyllä sille voidaan auto ostaa, kun se kerran on välttämätöntä. Veljellä on näet kaksi vaimoa ja niillä kummallakin on viisi lasta ja ne vaimot asuu eri asunnoissa, kun ne ei tule toimeen keskenään. Eihän niitten asuntojen välillä ole kuin kilometri, mutta ei kai mun veli nyt sellaisia matkoja ala jalan tai jollakin bussilla kulkea.” Neekerit nauravat vedet silmissä. “Niin ja arvatkaapa, mikä on parasta”, tulkki jatkaa. “Ei se ole edes mun veli eikä ne naiset ole sen vaimoja, vaan saman kylän väkeä, mutta näin me saadaan ihan mitä halutaan. Arvatkaapa onko mun ns. veli ollut päivääkään töissä sen jälkeen kun se tänne tuli?” Seurauksena on entistä suurempi naurunremakka.