Vuokko vie minut ennenaikaiseen hautaan
On hirveää kun joutuu retuuttamaan Vuokkoa mukana joka paikassa. Tänään on käyty työpaikalla, missä oli tarkoitus ottaa seisontakuvia Vuokosta. Ei onnistunut, sillä Vuokko meinasi nukahtaa seisaalleen. Töitten jälkeen kotona tuuppasin Vuokon metallihäkkiin ja päätin, että antaa huutaa niin kauan kuin huutaa ja kävin itse sohvalle pötkölleen. Asettuihan tuo kun oli rääkynyt 15 minuuttia. Äsken agilityhallilla Vuokko kiljui yli tunnin yksin takakontissa - tosin mieluummin siellä kuin naapureiden riesana kotona. Ja päivällä neiti Itsetunto karkasi omille teilleen ja sain sen kiinni juuri ennen kuin se olisi hypännyt kadulle. Kaiken tämän lisäksi Vuokko pistää vastaan kun sen laittaa kuljetuskoppaan ja kun kielsin sitä tutustumasta rikkalapion sisältöön, se teki ympyrän ja hyökkäsi saaliin kimppuun toista kautta. Vuokolla on jo monta lempinimeä: piru, apina, saatana ja perkele.
Elämää helpottaisi huomattavasti se, jos Valman sydämessä läikähtäisi joku äidillinen tunne ja se ottaisi Vuokon vaikka viereensä nukkumaan. Mutta ei, tuossa Vuokko makaa selkäni takana ja Valma pitää viiden metrin hajurakoa. Ja Valma menee ihan sekaisin tässä hässäkässä, sillä jos sanon “ei” Valman syödessä, Valma tulkitsee sen niin, että ei saa enää syödä ja kääntyy tuijottamaan minua. Eli kun Valma syö, hoen “ei”, “syö vaan”, “ei”, “syö vaan”… Ai niin, muistuipa mieleeni; lähdenpä tästä luuttuamaan kuset pois, jotka Vuokko rykäisi äsken kuivaushuoneeseen. Ja se lakana, jolle Vuokko oli näemmä oksentanut, pitää pestä. Syön ahdistukseeni suklaata; Pätkis mini bite pusseja menee yksi per päivä. Kyllä se vähän helpottaa.
Vibeke oli oikeassa. She’s a monster. Onneksi saan Liisalta pussilisen linnun siipiä, Vuokko saa alkaa repimään keskiviikkona niitä.