Ei tuo dreams-osuus ota syntyäkseen vaikka kuinka haluisin. Ei ole oikeasti aikaa. Sen kirjoittaminen on hidasta.
Yritän kuitenkin kirjoittaa heti, kun on aikaa.
Jesse sai tiistaina isän epäilemään, että mä vietän hurjaa sinkkuelämää. Yritti vittuilla mulle Mikosta, mutta ei isä sitä ihan tajunnut tietenkään. Kannattaako vittuilla isän kuullen? Että kiitos vaan. Sain sellaisen seksivalistuksen, ettei mitään rajaa. Yritin sanoa, että antaisi olla, mutta sangen turhaan.
Eilen se toi mulle kortsuja. Isä siis. Että kiitos Jesselle. Isä sanoi, että käytä edes noita. Oikeesti, kenen 24v:n isä ostaa pojallensa kortsuja. Vitun noloa! Sillon kun se ekan kerran antoi kortsuja niin se vasta noloa oli. Oli, kun olis myöntänyt harrastavansa seksiä, kun otti ne vastaan. Niinkuin se ei olis tiennyt, mitä me oltiin Vilin kanssa mun huoneessa lukkojen takana tehty.
Olen kuitenkin tullut tulokseen, ettei meidän perhe ole normaali. Tietenkään parempaa kokemusta ei ole kuin Vilin perheestä, joka on toinen ääripää. Meillä on niin rentoa ja voi oikeastaan puhua mistä vaan.
Mulla ei tule koskaan olemaan perhettä. Se on musta aika surullista ihan oikeasti. Puoliso voi tulla olemaan korkeintaan. Mutta kun mä joskus kuolen niin ei mua käytännössä jää murehtimaan ja muistelemaan kukaan. Mikäli siis kuolen vanhuuteen. Todennäköisesti kuolen yksinäisenä ja kukaan muu kuin mahdollisesti Jesse ei käytä sekuntiakaan mun ajattelemiseen. Kun mä kuolen, niin musta ei jää jäljelle mitään kenellekään. Ei jää lapsia ja lapsenlapsia, jotka joskus saattaisi katsella valokuvasta isoisää. Jessen perhekuviin jää korkeintaan sen lapsenlapsille muistoksi joku setä, jonka nimeä ei kukaan muista. Pitää yrittää alkaa heteroksi.
Artikkelit (RSS)