Eikös sirpaleet tuo onnea? Tiputin aamuyöllä jotain noin 50 lautasta, josta ehkä puolet hajosi. Sitä posliinijätettä syntyi paljon. Toivottavasti se ei ollut niin, että ainoastaan lasiset sirut tuovat onnea. Mäkin haluan osani.
Mulla on ikävä. Monesti yövuoron jälkeen kun nukuin niin Vili herätti minut yhdeltä päivällä. Mua ärsytti joskus se, kun olisin halunnut nukkua pidempään. Vili ei puolestaan halunnut, että nukun koko päivää. Se monesti keksi kaikkia kivoja tapoja herättää mut. Toi mulle sänkyyn ruokaa, jotka valitettavasti se oli joskus itse kokannut. Tai sitten se herätti mut kun riisui mua ja mä aloin nukkumaan yövuorojen jälkeen alasti. Sitten heräsin, kun se alkoi puuhastelemaan mun kanssani. ;)
Tänään ikävöin tuota kaikkea, en pelkästään aamuja, vaan että Vili olisi tuossa. Toivoin, että heräisin sen käsissä, sen kosketukseen ja näkisin sen silmät. Tietäisin, että se olisi mun vieressä mua varten aina. Joskus mä oletin sen olevan mun kanssa aina. Että elämä kohteleekin meitä ihmisiä näin. Jonain päivänä heräät rakkaasi vierestä ja jonain päivänä jopa unelmat kuolevat.
Tänään oli hyvin tyhjä olo, kun heräsin. En osaa edes selittää sitä fiilistä, mutta se tosissaan sattui. Kipu tosissaan osui sydämen seutuville, en osaa kuvailla sitä kipua. Se oli pistävä ja se oli ankara, ja silti sitä ei edes ollut. Ei se ollut fyysistä, mutta se tuntui silti. Niitä aamuja ei enää tule. Entä jos mä haluan ne takaisin? Entä jos en pärjää ilman Viliä? Entä jos en edes halua pärjätä? Kai se on pakko. Ei ole oikein vaihtoehtoja. Tällaiset päivät vaan on niin perseestä, kun tajuaa menettäneensä jotain lopullisesti. Olen tajunnut sen toki ennenkin jo, mutta välillä se iskee silti. On henkisesti pahoinpidelty olo.
Ja mun mies on lähtenyt toisen matkaan. Eikä se tuu takaisin. Ja en edes ottaisi, mutta silti on ikävä.
Artikkelit (RSS)