Oli syksy, kylmä sateinen ilma, tuuli viilsi kylmällä voimallaan jäätäviä pisaroita kohti Jeren vaaleita, mutta sateen piiskaamisesta punoittavia kasvoja. Oli melkein pakkasta. Koivujen lehdet oli aikoja sitten jo aloittaneet putoamisurakkansa ja urakka oli jo loppuviimeistelyä vaille valmis, enää muutama haalistuneen keltaisen ja ruskean värinen lehti saattoi roikkua jossain koivussa onnettomana. Sade paiskoi nekin onnettomat yksilöt kovaa alas saman väriselle nurmikolle, nurmikolle joka valmistautui jäätymään ja jäämään talveksi painavan lumen alle.
Jere nosti kaulustaan ylemmäs ja tärisi kylmissään, painoi huulet viivaksi yhteen ja lisäsi vauhtia. Pieni lämpö valtasi pienen pienen kaistaleen silmistä nenän viertä pitkin suuhun. Vaikka Jeren huulet oli tiukasti yhdessä niin hän maistoi kyynelten suolaisen maun suussaan. Jere potkaisi eri harmaan sävyisiä pikkukiviä, saattoi joku olla puhtaan valkoinenkin, sateen kastelemalla asfaltilla. Osa kivistä lensi metrejä eteenpäin, osa nytkähti tuskin senttiäkään. Osan päälle Jere astui jokaisella askelellaan, ja jokaisella askeleella Jere tunsi kuinka kyynelten suolainen maku valui suuhun ja kuinka joku painoi hänen hartioitaan maata vasten. Jere katsoi eteen päin ja pyyhki kasvojaan käsineisiinsä. Kunpa hän kestäisi paineen niin kuin kivi, eikä hajoaisi kun hänen päälle astuttaisiin ja häntä potkittaisiin.
Jere näki edessään vain tyhjää, muutama alaston vaahtera kadun vasemmalla puolella, kuolleita heiniä vielä alastomamman ruskeaksi raadellun pellon laidalla. Likainen monta vuosikymmentä vanha traktori seisoi hiljaisena omalla paikallaan, siihen johon se oli hylätty, kun työt oli tehty. Puro solisi hiekoitussoran narskuessa Jeren kenkien alla. Ne olivat ainoat äänet, jotka kuuluivat Jeren omien ajatusten lisäksi ja yksittäisten onnettomien lintujen äänten lisäksi. Ne linnut olivat jo myöhässä, tai sitten ne virheellisesti uskoivat selviytyvänsä yksin pitkästä pian alkavasta talvesta. Niin yksin.
Jereä jännitti. Hän olisi ajoissa. Tammikuun 8:s päivä ja kello oli vasta 25 vaille 9. Heidän oli määrä kokoontua kello 9 auditorion eteen. Auditorio löytyi helposti. Ei ketään muuta vielä.
Joulun jäljiltä jääneet lämpimän punaiset tontut koristivat vielä koulun käytäviä. Jere katseli uteliaana ohikulkevia ihmisiä ja mietti olisiko joku niistä hänen uusi luokkatoverinsa. Jere odotti innolla heidän kohtaamista, ehkä hieman pelonsekaisinkin tuntein, olihan hänellä salaisuus. Ja hän ei enää seuraavaa kolmea ja puolta vuotta aikonut pitää salaisuutta. Sen hän oli päättänyt, kun oli saanut kirjeellä varmistuksen ammattikorkeakoulusta. Jere mietti millaisia ihmisiä luokkatoverit olisivat ja salaa tietysti toivoi löytävänsä jonkun, joka ajattelisi niin kuin hän, tuntisi samoin. Ja ehkä vieläpä häntä kohtaan.
Auditorion edusta täyttyi vähitellen parikymppisistä nuorista naisista ja miehistä, jotka uteliaina katsoivat toisiaan. Mutta Jere ei enää nähnyt kuin ne yhdet syvän meren sinivihreät silmät, jotka jo yksin hymyilivät hänelle ja iskivät silmää.
Ja tammikuinen aurinko paistoi ikkunasta luoden kultaisen säteen käytävän poikki valkoiseen seinään.
Joku tyttö keräsi tonttuja pois ja kiinnitti tilalle jotain opiskelijoiden piirrustuksia, yhdessä teemana oli rakkaus.
Jere lisäsi vauhtia, vilkaisi olkansa yli ja toivoi, että olisi nähnyt kuolleen maiseman keskellä ne sinisenvihreät silmät, kaksi maailman kauneinta asiaa. Mutta ei siinä kylmässä tuulen ja vanhan traktorin rikkiperimässä maisemassa niitä näkynyt, ei vaikka kuinka toivoi.
Kello oli jo paljon varmasti. Aurinko oli jo noussut. Jere makasi kyljellään pehmeällä sängyllä ja oli aivan hiljaista, ehkä jostain hyvin kaukaa ulkoa kuului yksinäisten autojen ääniä. Jere katsoi hymyillen viereensä ja kuiskasi, kiitos että sain jäädä. Ne silmät hymyilivät takaisin ja painuivat kiinni. Ne näkisivät kauniita unia. Jere katsoi näkyä vielä hetken, kunnes itsekin nukahti lämpimään sänkyyn, lämpimän vartalon viereen, onnellisena. Kevät vaihtuisi pian kesään.
Ja sitten tuli syksy.
Artikkelit (RSS)