“Tutkijanura” kriisissä!

(Julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 15.11.2006)

Yliopiston tutkintouudistuksen myötä yliopistolla on pohdittu ääneen, laskeeko liian tiivis opiskelutahti opetuksen ja oppimisen tasoa? Yliopisto on siirtynyt enemmän markkinatalouden ehdoille, jossa tutkintojen määrä ratkaisee rahoituksen suoritettujen opintopisteiden ohella. Maistereita on yritetty saada valmistumaan yhä nopeammin esim. maisterikoulujen ja kaksiportaisen tutkinnon avulla. Tieteen yliopistosta yritetään tehdä yhä käytännön läheisempää ja työelämään paremmin valmistavaa, jolloin raja ammattikorkeakoulujen välillä hämärtyy tällä tiellä entisestään.

Yliopistoissa panostetaan myös yhä enemmän tohtoreiden tuottamiseen: tähän projektiin osallistuvat tohtorikoulut ja säätiöt rahoituksellaan. Esimerkiksi Alfred Kordelinin ja Emil Aaltosen säätiö jakoivat tänä vuonna yhteensä 359 tieteen apurahaa, joista 40 myönnettiin väitelleille tutkijoille jatkotutkimuksen tekemiseen ja 319 apurahaa maistereille väitöskirjatyöskentelyyn. Palkallisten tutkijapaikkojen suhteen kilpailu on vielä kovempi: Helsingin yliopiston 3-vuotista tutkijapaikkaa haki tänä vuonna 252 henkilöä, jotka täyttivät annetut ehdot, kuten väitöksestä sai olla alle kuusi vuotta ja tieteenalan vaihto väitöksen jälkeen katsottiin eduksi. 91 hakemusta oli arvosteltu erinomaisiksi ja 12 lopulta valittiin. Moni erinomainenkin tutkija jäi ilman työtä tässä haussa.

Suhde tuntuu aivan käsittämättömältä etenkin, kun tohtoreiden määrää pyritään nostamaan tulevaisuudessa vielä noin 200 tutkinnolla, eli 1600 tohtoriin vuodessa. Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen – kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla. Yksityinen sektori ei ole ainakaan omalla alallani vielä herännyt tohtoreiden mahdollistamaan potentiaaliin, sillä moneen työhakemukseen olen saanut vastaukseksi olevani joko liian koulutettu tai väitellyt väärältä alalta.

Väitelleelle ei riitä, että on hyvä. Väitelleen tulee olla ansioiltaan erinomainen, kansainvälinen ja uhrautuvainen; valmis muuttamaan ulkomaille ja kilpailemaan kovan kansainvälisen huipun kanssa. Perustutkimusta ei Suomessa edelleenkään arvosteta. Oppikirjojen kirjoittamista kutsutaan akateemiseksi itsemurhaksi ja professorit moittivat suomeksi kirjoittavia tutkijoita ”ajan haaskauksesta”, sillä ”suomalaisia ei kannata sivistää” ja kaikki me tiedämme, että akateemisissa virantäytöissä lasketaan ja painotetaan vain kansainvälisissä tiedejulkaisuissa julkaistuja artikkeleita.

Jotta saisimme näitä huippuja aikaan, tulisi oppikirjojen kirjoittamiseen satsata, tarkoitan myös koulujen oppikirjoja, mutta etenkin yliopiston perusopintojen oppikirjoja, jotta asiat tulisivat hyvin ymmärretyksi omalla äidinkielellään. Perusopintojen sijaan aine- ja syventävien opintojen opetukseen tulisi satsata enemmän ja käyttää tätä laajaa tohtoreiden asiantuntemusta, joka meillä on.

Nykyisellään tuntuu järjettömältä satsata näin suureen tohtoreiden määrään tulevaisuudessa, mikäli väitelleille tarkoitettujen tutkimusapurahojen ja tutkijapaikkojen määrää ei kasvateta samassa suhteessa. Myös tutkijakoulujen myöntäminen pienille ja harvinaisille aloille on yhtä järjetöntä; sillä rahoitetaan vain välillisesti laitoksen taloutta tuottamalla tohtoreiden kautta pisteitä ja rahaa, mutta väitöksen jälkeen näitä tohtoreita ei tarvitse enää kukaan – heistä ”on jo kaikki hyöty saatu irti”.

Minna Torniainen

(Julkaistu Helsingin Sanomissa mielipidesivulla 29.9.06)

Tutkimuksen kansainvälinen kilpailukyky on jatkuvasti otsikoissa. 15.9. Helsingin Sanomat raportoi Suomen Akatemian ja Tekesin projektista, jossa tilannetta pyritään korjaamaan houkuttelemalla Suomeen ulkomaisia huippututkijoita.

Samaan aikaan tutkimuksen tulevaisuus herättää huolestusta. HS raportoi 10.9. kyselystä, jonka mukaan tutkijanura kiinnostaa vain kolmannesta lukiolaista. Tätäkin suurempi ongelma lienee, ettei yliopistoura kiinnosta tutkijakoulutettavaakaan. Resurssien suuntaaminen ulkomaisiin huippututkijoihin ei tätä ongelmaa paranna. Tutkijanura jää epävarmaksi pätkätyöksi.

Konkreettisen esimerkin yliopistorahoituksen ongelmista tarjoavat Suomen Akatemian rahoittamat huippuyksiköt. Niiden idea on toimia tutkimusyhteisöinä, joissa tehdään pitkäjänteistä ja maailman kärkeä edustavaa tutkimusta; statuksen saamista edeltää intensiivinen hakuprosessi.

Tämä johtaa kuitenkin onnistuessaankin vain noin 20% rahoitukseen hyväksytystä suunnitelmasta. Muu rahoitus pitäisi saada muualta - mutta mistä esimerkiksi humanistit tai yhteiskuntatieteilijät sitä saisivat?

Tutkijan kohdalla tilanne tarkoittaa seuraavaa: vaikka hän on päässyt huippuyksikköön, hän joutuu toteamaan budjettiluonnoksen suunnitelmat rauenneiksi, saa joko murto-osan suunnitellusta rahoituksesta tai jää täysin ilman rahaa.

Tutkijanuran houkuttelevuutta vähentää, ettei tilanteeseen ole parannusta: professuureja ja hallintohenkilöstöä lukuun ottamatta vakinaisia virkoja ei yliopistoissa ole. Kun huomioidaan toimenkuvan mullistukset - UPJ, tutkimuksen arviointi, hankehaut, tohtorikoulut, matkalaskut, suositukset, rahoitusraportit ja muut hallinnolliset tehtävät tutkimuksen ja opetuksen lisäksi – ei edes häivähtävä mahdollisuus professuurista lohduta.

Tähän todellisuuteen Suomen Akatemian vierailuohjelma ei tuo parannusta, päinvastoin. Se lähettää nuorelle tutkijalle viestin, ettei vuosikymmenten työ suomalaisen tiedeyhteisön eteen ole tärkeää - ovathan monet vierailuprofessoreista suomalaisia tutkijoita, jotka ovat tehneet uransa ulkomailla.

Akatemian huoli tutkimuksen kilpailukyvystä on paikallaan. Resurssien suuntaaminen ulkomaisiin huippututkijoihin on kuitenkin virheellistä. Suomesta valmistuu tällä hetkellä (liiankin?) kiivaassa tahdissa tohtoreita, jotka ovat sekä taitavia että tutkimuksesta innostuneita. Miksei heille kalliin koulutuksen jälkeen tarjota kohtuullisia mahdollisuuksia jatkaa tutkimuksen tekoa?

Miia Halme,

Tutkijakoulutettava

Helsinki

(julkaistu 7.12.06 Helsingin Sanomien mielipidesivuilla)

Tällä palstalla on viime aikoina ollut esimerkkejä siitä, miten tutkijanura on vaarassa leimautua jonkinlaiseksi luuserien vaihtoehdoksi. Tilanne on paikoin niin katastrofaalinen, että kyse ei ole enää edes tutkijanuran houkuttelevaksi vaan siedettäväksi tekemisestä.

Keskeinen ongelma on, että yhtäältä vaaditaan, että tutkimusta ja opetusta tulisi tehostaa ja laatua parantaa, mutta toisaalta juuri mikään yliopistouraan liittyvä tekijä ei tue näitä tavoitteita: heikko palkka, henkilöstön liian vähäinen määrä, määräaikaiset työsuhteet ja järjetön kilpailu. Samalla kun tutkimusrahoitusta on kasvatettu, työn toteuttajien perusoikeudetkin (työttömyys- ja sosiaaliturva) ovat retuperällä. Yliopisto onkin alipalkattujen ja enenevässä määrin huonovointisten pätkätyöläisten luvattu maa.

Kilpailusta on tullut itsetarkoituksellinen spiraali, jossa pärjääminenkään ei takaa mitään. Vailla mieltä on, että pätevyyden ja iän karttuessa kilpailu jatkuu vuosikymmenestä toiseen säännöllisin väliajoin entistä kovemmin panoksin ja vähemmän ennustettavin seurauksin. Karu tosiasia on, että edes Suomen Akatemian tutkimusrahoituksessa pärjänneelle 15-20%:lle määräaikainenkaan työpaikka ei ole taattu.

Jatko-opiskelijat kokevat yhtenä suurimpana ongelmanaan ohjauksen puutteen. Se johtuu muun muassa siitä, että me määräaikaisissa työsuhteissa olevat seniorit emme uskalla emmekä usein voi sitoutua useamman vuoden kestävään ohjaussuhteeseen. Muutamassa yliopistollisessa opetusvirassa olevat ovat puolestaan ylityöllistettyjä. Moni ammattitutkija kokee myös lähes moraalittomaksi tutkijanuralle kannustamisen. Vanhemman sukupolven sekava tilanne kostautuu näin suoraan nuoremmalle.

Se, että tutkijanuraa harkitsevat nuoret näkevät tilanteen kaikkea muuta kuin houkuttelevana, on siis ymmärrettävää. Kuka laskisi tämän lisäksi kansantaloudellisen tuhlauksen?

Epäilen, että valtion yksi käsi ei tiedä mitä toinen tekee, samalla kun uskot(ell)aan ”tietoyhteiskunnan” syntyvän jollakin mystisellä ihmisistä – tiedon tuottajista - riippumattomalla tavalla. Toivoisin vaikkapa seuraavankaltaiseen tilanteeseen valaistusta joko työvoimaviranomaisilta tai opetusministeriöltä, mieluiten molemmilta. Tohtori A on tehnyt menestyksekkään tutkimushankehakemuksen Suomen Akatemialle. Ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat hankkeen rahoittamisen arvoiseksi. Se työllistää 3-4 eri uransa vaiheessa olevaa tutkijaa 1-2 vuodeksi - paitsi hakemuksen tehneen tohtorin, koska hänellä ei ole taustavirkaa. Viran puuttuminen on tavallista yli 40-vuotiaillakin. Sen lisäksi että A jää itse vaille palkkaa, hän joutuu myös luopumaan hankkeen vetämisestä ja menettää siitä kertyvän meriitin. Mikäli hän vetäisi hanketta ilmaiseksi työttömänäkin, kuritusvuoroon asettuvat työvoimaviranomaiset. Toiminta olisi yrittäjyyteen (!) verrattavaa itsensä työllistämistä, mistä seuraisi ansiosidonnaisen päivärahan menetys.

Omassa tuttavapiirissäni on kolme tällaista kaikissa kilpailun eri vaiheissa ja muodoissa pärjännyttä eri alan tohtoria. Kahta vuosikymmentä tutkijaksi ja yliopisto-opettajaksi kouluttautumista ja kovassa kilpailussa pärjäämistä ei palkita (määräaikaisellakaan) työsuhteella, vaan saatkin kuulla kouluttautuneesi työttömäksi yksityisyrittäjäksi.

Tämä on huippujen huiputtamista. Yksi tai kaksi sukupolvea pystytään tämän varjolla huiputtamaan, mutta ei näemmä enää kolmatta. Tilanne tulee lähivuosina olemaan vielä pahempi tohtorituotannon itsetarkoituksellisen kasvattamisen vuoksi. Kun kilpailu kovenee, arvot ja sisältö helposti murenevat. Onko vaarana, että jatkossa yliopistollisissa virantäytöissä pärjäävät parhaiten kaikkein röyhkeimmät ja kovimmat, kilpailuilmapiirin parhaiten sisäistäneet? Parhaat tutkijat eivät välttämättä löydy heidän joukostaan. Naissukupuoli on kaikissa mainitsemissani ongelmakohdissa tilannetta pahentava ja monimutkaistava tekijä, mistä on myös tilastollista näyttöä.

Opetusministeriön asettaman tutkijanuratyöryhmän keväällä julkaistussa raportissa esitetään monia konkreettisia parannuksia tilanteeseen. Sen pohjalta ollaan nyt laatimassa toimenpidesuunnitelmaa, jonka on tarkoitus valmistua vielä tänä vuonna. Nyt tarvitaan poliittista painetta ja tahtoa, että kaikkiin raportissa mainittuihin ongelmakohtiin myös rivakasti puututaan. Tutkimusrahoitusta ei voi lisätä vain alkupäässä, tohtorien määrän kasvattamiseksi. On rahoitettava johdonmukainen tutkijanurajärjestelmä, joka aidosti sekä palkitsee että tuottaa. Tämä on ainoa mielekäs keino saada potentiaaliset nuoret suuntautumaan tutkijanuralle. Yhteiskunnalla on oikeus odottaa vastinetta tutkijoihin satsaamiinsa varoihin.

Ammattimaisen tutkijanuran luominen edellyttää yhteistyötä eri hallinnonalojen välillä. Sosiaali- ja työttömyysturvan on oltava aukottomia ja varmoja myös korkeimmin koulutetuille tai puhe koulutuksen kannattavuudesta herättää lähinnä sarkastista naurua täällä yliopistolla. Tutkijanuralla etenemisen on oltava johdonmukaista ja ennustettavaa. Miehiä suosiviin hyvä veli –verkostoihin ja naisten syrjintään erityisesti virantäytöissä on voitava asiallisesti puuttua. Menestyksellisestä suoriutumisesta on aina palkittava. Kilpailu tietyssä uran vaiheessa on suotavaa, mutta joskus sen on loputtava ja seniorien päästävä antavan osapuolen asemaan: ohjaamaan, opettamaan ja hankkimaan rahoitusta nuoremmille eikä enää itselleen.

Kuka laadukas huippututkija osoittaisi, että nykyisestä järjettömyydestä johtaa tie kuviteltuun tietoyhteiskuntaan ja sivistykseen? Tosin näin heikon hypoteesin todeksi osoittamiseen voi olla vaikea saada rahoitusta.

Elina Vuola

Dosentti, akatemiatutkija

Helsingin yliopisto