“Tutkijanura” kriisissä!

(julkaistu 2.10.06 HS mielipidesivuilla)

Kun Opetusministeriö teki taannoin opiskelijoiden suorittamista tutkinnoista määrärahan jakamisen mittarin, pääteltiin yliopistoissa, että opiskelijoiden sisäänottoa ja tutkijakoulutusta on lisättävä.

Niin tapahtuikin, kunnes yliopistot huomasivat osallistuvansa kilpajuoksuun pohjalle: määrärahat eivät kasvaneet samassa suhteessa kuin työt.

Kisan häviäjänä ei kuitenkaan ole vain henkilökunta, vaan myös opiskelijat. Akateemista koulutusta vaativien virkojen ja työpaikkojen määrä vain supistuu.Niinpä esimerkiksi tohtorikoulutettavat eivät päädy automaattisesti tutkijan ammattiin. Jatkotutkinnon suorittaneiden työttömyysaste on korkeampi kuin perustutkinnon suorittaneilla.

Samalla ollaan kuorivinaan kermat päältä, vaikka todellisuudessa jatko-opiskelijat siirtyvät pois tutkimuksen piiristä. Tai sitten tutkimusta tehdään toisen työn sivussa, jopa työttömänä.Kun tutkijuudesta tehdään harrastus, ei ole ihme, ettei tieteenteko kannata. Jopa Suomen Akatemia, kotimaisen tutkimuksen veturi, pilkkoo (resurssien niukkuuteen vedoten) nelivuotisiksi tarkoitettuja päätoimisia tutkijakoulupaikkoja.

Samaan aikaan apurahatutkijoiden eläke- ja sosiaalimaksujen puutteita on yritetty paikata, jotta väitöskirjoja syntyisi. Esitys etenee, mutta säätiöt pistävät hanttiin. Se ei ole ihme, koska niistä - ei valtiosta, joka sanelee korkeakoulujen tulostavoitteet - kaavaillaan uudistuksen maksajia. Lisäksi jatkotutkintoa apurahalla tekevät komennetaan yrittäjän eläkevakuutusmaksun piiriin.Tulosajattelu kasvavine tavoitteineen tarjoaa toki jatko-opintomahdollisuuksia. Samalla se johtaa käytäntöön, jossa jatko-opiskelijat, jotka eivät (osaa jatkotutkijoista lukuun ottamatta) ole yliopistoissa töissä, tekevät yliopistoille tulosta. Akateeminen tulosvastuu ei erottele oppijaa opettajasta.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on perusteltua vaatia, että etenkin nuoret saavat tekemänsä tuloksen vastineeksi muutakin kuin diplomeja. Esimerkiksi työtä ja toimeentuloa. Nyt monet siirtyvät pakosta työelämän sektoreille, joilla jatkotutkintoa ei voi hyödyntää. Ellei vuosia kestäneen koulutuksen päässä odota sitten työttömyys.Suomen tulevaisuus on poliittisten juhlapuheiden mukaan korkeassa koulutuksessa. Visiot eivät valitettavasti näy tavoissa, joilla koulutusjärjestelmä kohtelee tulevaisuuden tekijöitä.

Yritysten irtisanomisten yhteydessä sana yhteiskuntavastuu on välittömästi poliitikon huulilla. On aika katsoa peiliin. Kunpa valtiokin osoittaisi hieman yhteiskuntavastuuta laittamalla tutkijakoulutuksen kestävälle pohjalle.Ero yrityksen työntekijöiden ja valtion tutkijakoulutettavien välillä on näet siinä, että edelliset voidaan irtisanoa. Jälkimmäiset ovat yleensä asemassa, jossa irtisanomista ei tarvita. Tutkijoille tyypilliset pätkätyöt ja apurahat vain päättyvät.

Juho-Antti Tuhkanen
filosofian lisensiaatti
Oulu

Nyt kun UPJ:n logiikasta ja muista kummallisuuksista on toivuttu, voidaan vilkaista taulukoiden sisältöön. Panin merkille, että alin opetus- ja tutkimushenkilöstön V-luokka 5 (työn vaativuustaso), johon vaaditaan tieteellinen jatkotutkinto, antaa H-tasolla 4 (henkilökohtaisen suoriutumisen taso, jota pidetään keskimääräisenä ja sovelletaan mm uusiin työntekijöihin) palkkaa Helsingin yliopistossa 2630 euroa kuussa. Alin muun henkilöstön V-taso, joka ”tyypillisestsi” (mutta ei välttämättä) edellyttää jatkotutkintoa , on 11 ja tuo tekijälle H-tasolla 4 kuukausipalkkaa 3830 euroa. Huono jää tutkijaksi?

            Tietenkään taulukoita ei pidä verrata. Onhan toki näin vaativissa töissä peräti harvoja muuhun henkilöstöön kuuluvia tohtoreita opetukseen ja tutkimukseen verrattuna. Muun henkilökunnan on noin paljon ansaitakseen hankittava työkokemusta, saatava alaisia ja kannettava taloudellista vastuuta. Opetus- ja tutkimushenkilökunnan vastuu tuolla huonommalla tohtorin palkkaustasolla rajoittuu nuorten ihmisten opetuksesta huolehtimiseen, opinnäytetöiden ohjaamiseen, tutkimusryhmien johtamiseen (johon toki liittyy myös taloudellinen vastuu) ja tietenkin paikkansa pitävän tieteellisen tiedon tuottamiseen. Silti minua säpsähdytti havainto, että ylipiston ydintoiminnoista maksetaan noin paljon huonommin kuin hallinnosta, suunnittelusta ja muusta vastaavasta tukitoiminnasta. Aivan ylimmillä tasoilla tieteellinen henkilökunta pääsee ainakin teoriassa kyllä aivan samoihin lukemiin kuin muu henkilöstö.

            Havainto johti miettimään meidän tutkimus- ja opetusjärjestelmäämme yleisemminkin. Tohtorien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti. Tutkijakoulujen perustamisesta lähtien on omalla laitoksellani valmistunut ainakin 100 tohtoria eli noin 10 vuodessa. Vaikka pääkaupunkiseudulla on paljon tutkimuslaitoksia, joiden ainakin periaatteessa odottaisi palkkaavan tutkijoiksi tohtoreita, alkaa nyt näky merkkejä siitä, että maisteri työllistyy myös tutkimustehtäviin usein helpommin ilman jatkotutkintoa kuin sen kanssa. Miksi siis moinen tohtoritulva ja mitä sille pitäisi tehdä?

            Opetusministeriö ja Suomen akatemia ylvästelevät sillä, että tutkijakoulut ovat olleet menestystarina ainakin tohtorien määrän kasvattajana. Toisen teorian mukaan syynä on yliopiston tulosohjausmalli, joka pakottaa laitokset kilpailemaan määrärahoista tutkintojen määrillä. En usko kumpaankaan selitykseen. Tutkijakoulut rahoittavat sosiologian jatkotutkinnoista vain aivan pienen murto-osan. Uuden ja entistä suuremman SOVAKO:n osuus oman laitokseni noin 60-70 kokopäivätoimisesta jatko-opiskelijasta on alle kymmenen prosenttia. Paljon suurempi osuus tulee säätiöiltä, akatemian projekteista sekä sektoritutkimusrahoista. Laitoksen mahdollisuudet kasvattaa tutkintojen määrää ovat myös hyvin vähäiset: me olemme riippuvaisia siitä, miten moni maisteri haluaa ja saa tilaisuuden pienellä palkalla (edellistä vertailua vastaavalla tavalla arvioituna: tutkijamaisteri saa 1706 euroa kuussa siinä missä muun henkilöstön maisteri ansaitsee 2300 euroa) tehdä väitöskirjaa varten tutkimusta. Opetusta parantamalla ja ohjausta tehostamalla, mihin toimittajat meitä julkisuudessa viisaasti ovat kannustaneet, voimme vaikuttaa jonkin verran aloittaneiden valmistumiseen, mutta siinäkin suhteessa paljon suurempi vaikutus on ohjattavien valikointi niin, että epärealistiset hankkeet karsitaan. Mutta realistisia ei voi valita, ellei tarjokkaita ole.

            Tutkijakouluilla on epäilemättä ollut epäsuora tutkintojen määrää kasvattava vaikutus sikäli, että ne ovat asettaneet väitöskirjalle selkeän normin: sen on riitettävä minkä kohtuudella voi neljässä vuodessa saada valmiiksi eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia enempää. Tämä on poistanut vanhan ajan elämäntyö-väitöskirjat lähes kokonaan. Perheen perustamisiässä olevat nuoret aikuiset eivät myöskään yksinkertaisesti tule toimeen noin pienillä palkoilla, joten väittelyn pitkittämiseen ei ole taloudellisiakaan edellytyksiä.

            Todellinen syy tohtoritulvaan piilee juuri tässä: tutkimuksen teettäminen jatkotutkintoa tekevillä maistereilla on halpaa! Onhan se toki totta, että kokeneempi tutkija saisi artikkeleita hieman nopeammin aikaan kuin vasta-alkaja, mutta neljä artikkelia, jotka tyypillinen väittelijä tuottaa neljässä vuodessa maksaa 120 000, kun kokeneelle tohtorille pitää neljästä vuodesta maksaa 180 000 – 280 000 tutkimuskokemuksen määrästä riippuen. Muutaman kymmenen tutkijan laitoksessa nämä ovat isoja summia. Kun taas laitosten tutkimusta arvioidaan, huomioon otetaan ensi sijassa kuitenkin julkaisujen määrät (älkää väittäkö vastaan, olen itsekin ollut arviointia tekemässä), kannattaa tutkimus teettää maistereilla ja käyttää kokeneempien tutkijoiden ja professorien työpanos rahoituksen hankkimiseen heille. Eräs sektoritutkimuslaitoksen kokenut tutkija totesi yksikantaan: eihän meillä olisi varaa tehdä tutkimusta, jos siihen pitäisi tohtoreita palkata.

Tuotammeko siis kertakäyttötohtoreita hukkaputkeen?