Kun Opetusministeriö teki taannoin opiskelijoiden suorittamista tutkinnoista määrärahan jakamisen mittarin, pääteltiin yliopistoissa, että opiskelijoiden sisäänottoa ja tutkijakoulutusta on lisättävä.

Niin tapahtuikin, kunnes yliopistot huomasivat osallistuvansa kilpajuoksuun pohjalle: määrärahat eivät kasvaneet samassa suhteessa kuin työt.

Kisan häviäjänä ei kuitenkaan ole vain henkilökunta, vaan myös opiskelijat. Akateemista koulutusta vaativien virkojen ja työpaikkojen määrä vain supistuu.Niinpä esimerkiksi tohtorikoulutettavat eivät päädy automaattisesti tutkijan ammattiin. Jatkotutkinnon suorittaneiden työttömyysaste on korkeampi kuin perustutkinnon suorittaneilla.

Samalla ollaan kuorivinaan kermat päältä, vaikka todellisuudessa jatko-opiskelijat siirtyvät pois tutkimuksen piiristä. Tai sitten tutkimusta tehdään toisen työn sivussa, jopa työttömänä.Kun tutkijuudesta tehdään harrastus, ei ole ihme, ettei tieteenteko kannata. Jopa Suomen Akatemia, kotimaisen tutkimuksen veturi, pilkkoo (resurssien niukkuuteen vedoten) nelivuotisiksi tarkoitettuja päätoimisia tutkijakoulupaikkoja.

Samaan aikaan apurahatutkijoiden eläke- ja sosiaalimaksujen puutteita on yritetty paikata, jotta väitöskirjoja syntyisi. Esitys etenee, mutta säätiöt pistävät hanttiin. Se ei ole ihme, koska niistä - ei valtiosta, joka sanelee korkeakoulujen tulostavoitteet - kaavaillaan uudistuksen maksajia. Lisäksi jatkotutkintoa apurahalla tekevät komennetaan yrittäjän eläkevakuutusmaksun piiriin.Tulosajattelu kasvavine tavoitteineen tarjoaa toki jatko-opintomahdollisuuksia. Samalla se johtaa käytäntöön, jossa jatko-opiskelijat, jotka eivät (osaa jatkotutkijoista lukuun ottamatta) ole yliopistoissa töissä, tekevät yliopistoille tulosta. Akateeminen tulosvastuu ei erottele oppijaa opettajasta.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on perusteltua vaatia, että etenkin nuoret saavat tekemänsä tuloksen vastineeksi muutakin kuin diplomeja. Esimerkiksi työtä ja toimeentuloa. Nyt monet siirtyvät pakosta työelämän sektoreille, joilla jatkotutkintoa ei voi hyödyntää. Ellei vuosia kestäneen koulutuksen päässä odota sitten työttömyys.Suomen tulevaisuus on poliittisten juhlapuheiden mukaan korkeassa koulutuksessa. Visiot eivät valitettavasti näy tavoissa, joilla koulutusjärjestelmä kohtelee tulevaisuuden tekijöitä.

Yritysten irtisanomisten yhteydessä sana yhteiskuntavastuu on välittömästi poliitikon huulilla. On aika katsoa peiliin. Kunpa valtiokin osoittaisi hieman yhteiskuntavastuuta laittamalla tutkijakoulutuksen kestävälle pohjalle.Ero yrityksen työntekijöiden ja valtion tutkijakoulutettavien välillä on näet siinä, että edelliset voidaan irtisanoa. Jälkimmäiset ovat yleensä asemassa, jossa irtisanomista ei tarvita. Tutkijoille tyypilliset pätkätyöt ja apurahat vain päättyvät.

Juho-Antti Tuhkanen
filosofian lisensiaatti
Oulu

            Tietenkään taulukoita ei pidä verrata. Onhan toki näin vaativissa töissä peräti harvoja muuhun henkilöstöön kuuluvia tohtoreita opetukseen ja tutkimukseen verrattuna. Muun henkilökunnan on noin paljon ansaitakseen hankittava työkokemusta, saatava alaisia ja kannettava taloudellista vastuuta. Opetus- ja tutkimushenkilökunnan vastuu tuolla huonommalla tohtorin palkkaustasolla rajoittuu nuorten ihmisten opetuksesta huolehtimiseen, opinnäytetöiden ohjaamiseen, tutkimusryhmien johtamiseen (johon toki liittyy myös taloudellinen vastuu) ja tietenkin paikkansa pitävän tieteellisen tiedon tuottamiseen. Silti minua säpsähdytti havainto, että ylipiston ydintoiminnoista maksetaan noin paljon huonommin kuin hallinnosta, suunnittelusta ja muusta vastaavasta tukitoiminnasta. Aivan ylimmillä tasoilla tieteellinen henkilökunta pääsee ainakin teoriassa kyllä aivan samoihin lukemiin kuin muu henkilöstö.

            Havainto johti miettimään meidän tutkimus- ja opetusjärjestelmäämme yleisemminkin. Tohtorien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti. Tutkijakoulujen perustamisesta lähtien on omalla laitoksellani valmistunut ainakin 100 tohtoria eli noin 10 vuodessa. Vaikka pääkaupunkiseudulla on paljon tutkimuslaitoksia, joiden ainakin periaatteessa odottaisi palkkaavan tutkijoiksi tohtoreita, alkaa nyt näky merkkejä siitä, että maisteri työllistyy myös tutkimustehtäviin usein helpommin ilman jatkotutkintoa kuin sen kanssa. Miksi siis moinen tohtoritulva ja mitä sille pitäisi tehdä?

            Opetusministeriö ja Suomen akatemia ylvästelevät sillä, että tutkijakoulut ovat olleet menestystarina ainakin tohtorien määrän kasvattajana. Toisen teorian mukaan syynä on yliopiston tulosohjausmalli, joka pakottaa laitokset kilpailemaan määrärahoista tutkintojen määrillä. En usko kumpaankaan selitykseen. Tutkijakoulut rahoittavat sosiologian jatkotutkinnoista vain aivan pienen murto-osan. Uuden ja entistä suuremman SOVAKO:n osuus oman laitokseni noin 60-70 kokopäivätoimisesta jatko-opiskelijasta on alle kymmenen prosenttia. Paljon suurempi osuus tulee säätiöiltä, akatemian projekteista sekä sektoritutkimusrahoista. Laitoksen mahdollisuudet kasvattaa tutkintojen määrää ovat myös hyvin vähäiset: me olemme riippuvaisia siitä, miten moni maisteri haluaa ja saa tilaisuuden pienellä palkalla (edellistä vertailua vastaavalla tavalla arvioituna: tutkijamaisteri saa 1706 euroa kuussa siinä missä muun henkilöstön maisteri ansaitsee 2300 euroa) tehdä väitöskirjaa varten tutkimusta. Opetusta parantamalla ja ohjausta tehostamalla, mihin toimittajat meitä julkisuudessa viisaasti ovat kannustaneet, voimme vaikuttaa jonkin verran aloittaneiden valmistumiseen, mutta siinäkin suhteessa paljon suurempi vaikutus on ohjattavien valikointi niin, että epärealistiset hankkeet karsitaan. Mutta realistisia ei voi valita, ellei tarjokkaita ole.

            Tutkijakouluilla on epäilemättä ollut epäsuora tutkintojen määrää kasvattava vaikutus sikäli, että ne ovat asettaneet väitöskirjalle selkeän normin: sen on riitettävä minkä kohtuudella voi neljässä vuodessa saada valmiiksi eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia enempää. Tämä on poistanut vanhan ajan elämäntyö-väitöskirjat lähes kokonaan. Perheen perustamisiässä olevat nuoret aikuiset eivät myöskään yksinkertaisesti tule toimeen noin pienillä palkoilla, joten väittelyn pitkittämiseen ei ole taloudellisiakaan edellytyksiä.

            Todellinen syy tohtoritulvaan piilee juuri tässä: tutkimuksen teettäminen jatkotutkintoa tekevillä maistereilla on halpaa! Onhan se toki totta, että kokeneempi tutkija saisi artikkeleita hieman nopeammin aikaan kuin vasta-alkaja, mutta neljä artikkelia, jotka tyypillinen väittelijä tuottaa neljässä vuodessa maksaa 120 000, kun kokeneelle tohtorille pitää neljästä vuodesta maksaa 180 000 – 280 000 tutkimuskokemuksen määrästä riippuen. Muutaman kymmenen tutkijan laitoksessa nämä ovat isoja summia. Kun taas laitosten tutkimusta arvioidaan, huomioon otetaan ensi sijassa kuitenkin julkaisujen määrät (älkää väittäkö vastaan, olen itsekin ollut arviointia tekemässä), kannattaa tutkimus teettää maistereilla ja käyttää kokeneempien tutkijoiden ja professorien työpanos rahoituksen hankkimiseen heille. Eräs sektoritutkimuslaitoksen kokenut tutkija totesi yksikantaan: eihän meillä olisi varaa tehdä tutkimusta, jos siihen pitäisi tohtoreita palkata.

Tuotammeko siis kertakäyttötohtoreita hukkaputkeen?
 

Kysymyksessä on OPM:n toinen työryhmä, linkin takana lisää tietoa:

Yliopiston tutkintouudistuksen myötä yliopistolla on pohdittu ääneen, laskeeko liian tiivis opiskelutahti opetuksen ja oppimisen tasoa? Yliopisto on siirtynyt enemmän markkinatalouden ehdoille, jossa tutkintojen määrä ratkaisee rahoituksen suoritettujen opintopisteiden ohella. Maistereita on yritetty saada valmistumaan yhä nopeammin esim. maisterikoulujen ja kaksiportaisen tutkinnon avulla. Tieteen yliopistosta yritetään tehdä yhä käytännön läheisempää ja työelämään paremmin valmistavaa, jolloin raja ammattikorkeakoulujen välillä hämärtyy tällä tiellä entisestään.

Yliopistoissa panostetaan myös yhä enemmän tohtoreiden tuottamiseen: tähän projektiin osallistuvat tohtorikoulut ja säätiöt rahoituksellaan. Esimerkiksi Alfred Kordelinin ja Emil Aaltosen säätiö jakoivat tänä vuonna yhteensä 359 tieteen apurahaa, joista 40 myönnettiin väitelleille tutkijoille jatkotutkimuksen tekemiseen ja 319 apurahaa maistereille väitöskirjatyöskentelyyn. Palkallisten tutkijapaikkojen suhteen kilpailu on vielä kovempi: Helsingin yliopiston 3-vuotista tutkijapaikkaa haki tänä vuonna 252 henkilöä, jotka täyttivät annetut ehdot, kuten väitöksestä sai olla alle kuusi vuotta ja tieteenalan vaihto väitöksen jälkeen katsottiin eduksi. 91 hakemusta oli arvosteltu erinomaisiksi ja 12 lopulta valittiin. Moni erinomainenkin tutkija jäi ilman työtä tässä haussa.

Suhde tuntuu aivan käsittämättömältä etenkin, kun tohtoreiden määrää pyritään nostamaan tulevaisuudessa vielä noin 200 tutkinnolla, eli 1600 tohtoriin vuodessa. Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen – kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla. Yksityinen sektori ei ole ainakaan omalla alallani vielä herännyt tohtoreiden mahdollistamaan potentiaaliin, sillä moneen työhakemukseen olen saanut vastaukseksi olevani joko liian koulutettu tai väitellyt väärältä alalta.

Väitelleelle ei riitä, että on hyvä. Väitelleen tulee olla ansioiltaan erinomainen, kansainvälinen ja uhrautuvainen; valmis muuttamaan ulkomaille ja kilpailemaan kovan kansainvälisen huipun kanssa. Perustutkimusta ei Suomessa edelleenkään arvosteta. Oppikirjojen kirjoittamista kutsutaan akateemiseksi itsemurhaksi ja professorit moittivat suomeksi kirjoittavia tutkijoita ”ajan haaskauksesta”, sillä ”suomalaisia ei kannata sivistää” ja kaikki me tiedämme, että akateemisissa virantäytöissä lasketaan ja painotetaan vain kansainvälisissä tiedejulkaisuissa julkaistuja artikkeleita.

Jotta saisimme näitä huippuja aikaan, tulisi oppikirjojen kirjoittamiseen satsata, tarkoitan myös koulujen oppikirjoja, mutta etenkin yliopiston perusopintojen oppikirjoja, jotta asiat tulisivat hyvin ymmärretyksi omalla äidinkielellään. Perusopintojen sijaan aine- ja syventävien opintojen opetukseen tulisi satsata enemmän ja käyttää tätä laajaa tohtoreiden asiantuntemusta, joka meillä on.

Nykyisellään tuntuu järjettömältä satsata näin suureen tohtoreiden määrään tulevaisuudessa, mikäli väitelleille tarkoitettujen tutkimusapurahojen ja tutkijapaikkojen määrää ei kasvateta samassa suhteessa. Myös tutkijakoulujen myöntäminen pienille ja harvinaisille aloille on yhtä järjetöntä; sillä rahoitetaan vain välillisesti laitoksen taloutta tuottamalla tohtoreiden kautta pisteitä ja rahaa, mutta väitöksen jälkeen näitä tohtoreita ei tarvitse enää kukaan – heistä ”on jo kaikki hyöty saatu irti”.

Minna Torniainen

Olen viime kuukausina tutustunut siihen, millaista on olla työmarkkinoilla valtiotieteiden tohtorina. Jo nyt olen törmännyt asenteisiin, jotka eivät lupaa hyvää minun ja kaltaisteni työllistymiselle. Muutama stereotypia on kiireesti ammuttava alas, sillä opetusministeriö aikoo lähivuosina leipoa työmarkkinoille yhä enemmän tohtoreita: tällä hetkellä Suomessa on noin 1500 tohtoreita valmistavaa tutkijakoulupaikkaa, kuuden vuoden sisällä paikkamäärä nostettaneen 2000:een (opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2006:3).

Stereotypia numero yksi: ”Tohtorit eivät sovi käytännönläheisiin tehtäviin”. Tietty oppiarvo ei tarkoita, että henkilöllä on tietynlaisia luonteenpiirteitä. Tohtoriksi opiskelevan on esimerkiksi osattava kirjoittaa johdonmukaista ja sujuvaa tekstiä sen jälkeen, kun on lukenut tietystä aiheesta pinon kirjallisuutta ja keskustellut siitä seminaarissa 20 eri ihmisen kanssa. Ilman käytännöllisyyttä, itsenäistä ajattelua ja jonkin sortin diplomatiaa ei tilanteessa synny liuskaakaan tekstiä.

Stereotypia numero kaksi: ”Tohtorit ovat hitaita”. Tohtorintutkinto on käsittääkseni periaatteessa mitoitettu nelivuotiseksi. ”Iäisyyden” opiskellut tohtori onkin saattanut käyttää tehtävään juuri sen verran aikaa kuin pitikin. Tohtoriopiskelijalla on lisäksi väitöskirjan ohella monia lyhytkestoisia, usein päällekkäisiä tehtäviä: tarvittaessa tieteellinen artikkeli syntyy viikossa ja luento päivässä, hallinnollisia askareita tulee eteen hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Tohtoriopiskelijat saavat myös työssään aikaan hämmästyttävän hyvää jälkeä, jos sitä verrataan resurssien niukkuuteen. Tässä jos missä tulee treenattua luovaa ongelmanratkaisukykyä.

Stereotypia numero kolme: ”En palkkaa tohtoria, koska ei se noin hyvillä papereilla oikeasti halua meille töihin.” Tohtorit hakevat pääasiassa töitä, koska he haluavat tehdä töitä. Tohtori ei siis välttämättä halua salaa ensisijaisesti olla yliopistolla ja etsi muualta töitä vain muodon vuoksi. Jopa tohtorit saattavat haluta juuri Teidän Firmanne palkkalistoille, ihan ”tavallisiin töihin”.

Katja Huumo

VTT

HELSINGISSÄ 31.12.2006

KANNANOTTO OPETUSMINISTERIÖN TUTKIJANURAN

TOIMENPIDEOHJELMAAN

Allekirjoittaneet tutkijat haluavat tuoda seuraavat näkökannat huomioitavaksi Opetusministeriön tutkijanuran toimenpideohjelmaan:

1. Tohtorituotannon uudelleenarviointi

2. Tutkijoiden työsuhteiden laadun parantaminen

3. Yliopistojen rahoituksen lisääminen

4. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden arvostuksen kasvattaminen

5. Vastuunotto valtiollisesta päätöksenteosta

Tutkijoiden tämänhetkiset työolot eivät ole kohtuulliset. Epävarmuuden, huonon palkkatason, pätkittäisyyden, sosiaaliturvan aukkojen ja huonojen etenemismahdollisuuksien vuoksi tutkijanurasta puhuminen on liioittelua. Epäkohtien korjaaminen vaatii laajoja uudistuksia ja huomattavia lisäresursseja. Vain työoloja korjaamalla suomalainen tutkimus säilyy elinvoimaisena ja kilpailukykyisenä. Alla näkökannat eriteltyinä.

1. TOHTORITUOTANNON UUDELLEENARVIOINTI

Tohtorintutkinto valmistaa ensisijaisesti tutkimuksen tekoon. Tutkijanurantyöryhmän loppuraportti korostaa, että vain murto-osa tohtoreista voi jatkossa työllistyä yliopistoihin. Tällä hetkellä vain noin joka kymmenennellä tohtorilla on mahdollisuus jatkaa tutkijanuralla. Tämä tulisi viestiä opiskelijoille jatko-opintojen suunnitteluvaiheessa, jotta he eivät he suuntaa tohtorintutkintoon epärealistisin toivein tutkijanurasta.

Eri aloilla suoritettavien tohtorintutkintojen määrät tulee arvioida uudelleen. Yliopistojen ja säätiöiden tulisi nykyistä enemmän painottaa väittelyn jälkeisen tutkimuksen rahoittamista. Vain tämä parantaa pitkällä aikavälillä tutkimuksen tasoa.

Tohtoreiden työllistymiseen yliopistojen ulkopuolella tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tarvitaan selvityksiä, jossa eritellään työllistymistä alakohtaisesti. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, mitä lisäarvoa tohtorintutkinto luo työllistymiseen. Käytännön kokemukset osoittavat tohtoreiden työllistymisen tämänhetkisillä työmarkkinoilla ongelmalliseksi. Asenneilmapiirin muuttamiseen tulee suunnata erityisiä voimavaroja. Valtionhallinnon ja Suomen Akatemian tulee nousta tiennäyttäjiksi erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tohtorien palkkaamisessa.

2. TUTKIJOIDEN TYÖSUHTEIDEN LAADUN PARANTAMINEN

Tutkijoiden työsuhteiden ennakoitavuutta tulee lisätä muuttamalla määräaikaisia työsuhteita pysyviksi. Määräaikaisuudet huonontavat erityisesti naisten asemaa tutkimuksessa. Väitöskirja- ja hankerahoitus tulee myöntää ja työsopimukset kirjoittaa koko tutkimushankkeen kaudeksi. Vakinaisia tutkimus- ja opetusvirkoja tulee lisätä merkittävästi.

Tutkijoiden toimeentuloon tarvitaan huomattavia parannuksia. Tällä hetkellä väitöskirjantekijän bruttopalkka on tyypillisesti 1650-1750 euroa, Suomen Akatemian tutkijatohtorin palkka jopa alle 2600 euroa ja verovapaa apuraha myös väitelleille tutkijoille usein 1200 euroa.

Sosiaaliturvan aukot tulee paikata. Tutkijoiden tulee aina nauttia normaaleista työttömyys-, sairaus- ja äitiyspäivärahaetuuksista, jotka ovat suomalaisen hyvinvointivaltion perusta. Eläkkeen tulee karttua koko tutkijanuran ajan rahoitusmuodosta riippumatta. Vain korjaamalla nämä tekijät voidaan alkaa puhua ammattimaisesta tutkijanurasta.

3. YLIOPISTOJEN RAHOITUKSEN LISÄÄMINEN

Yliopistojen tämänhetkinen tutkintotuotantoon sidottu rahoitusmalli ei ole kestävä. Tohtorintutkintojen ei tule rahoittaa laitosten perustoimintaa. Yliopistoihin tarvitaan huomattava määrä uusia tutkijavirkoja; esimerkiksi Helsingin yliopiston 12 tutkijatohtoripaikkaa haki vuoden 2006 haussa 252 hakuehdot täyttävää henkilöä, joista 91 arvioitiin erinomaisiksi.

Jotta tässä esitetyt uudistukset voidaan toteuttaa, yliopistojen perusrahoitusta tulee lisätä merkittävästi. Vain näin yliopistot voivat jatkossakin toteuttaa niille asetettuja yleishyödyllisiä tehtäviä. Yliopistojen menestyksen mittaamiseen ei tule soveltaa yritysmaailmasta lainattuja tehokkuusmittareita.

4. HUMANISTISTEN JA YHTEISKUNTATIETEIDEN ARVOSTUKSEN KASVATTAMINEN

Tämänhetkiset rahoitusmallit suosivat sektorittaista yhteistyötä. Tämä on ongelmallista humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joiden ei juurikaan ole mahdollista tehdä yhteistyötä esimerkiksi yritysten tai Tekesin-kaltaisten tahojen kanssa.

Alakohtaiset erot tulee huomioida rahoituspäätöksissä. Vain riittävän suuri julkisen sektorin panostus varmistaa humanististen ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksen säilymisen elinvoimaisena ja viestii niiden arvostuksesta.

5. VASTUUNOTTO VALTIOLLISESTA PÄÄTÖKSENTEOSTA

Tämänhetkistä tutkijankoulutusta ja -uraa koskevaa valtionhallinnon päätöksentekoa leimaa ristiriitaisuus ja päällekkäisyys. Viranomaiset pallottelevat vastuuta ja toimivat vailla selkeää kokonaiskuvaa.

Tutkijanuran toimenpideohjelman tulee selkeyttää nykytilanne ja määrittää, kenellä on vastuu tutkijanurasta. Epäkohtien korjaaminen vaatii riittäviä rahallisia investointeja. Kyse on arvovalinnoista ja poliittisesta päätöksenteosta. Argumentti resurssien vähyydestä ei ole uskottava: käytäntö osoittaa jatkuvasti, kuinka riittävän tärkeinä pidettyjen tavoitteiden toteuttamiselle löytyy varoja.

Tavoite tutkimuksen tason parantamisesta on asetettu kansallisen kilpailukyvyn keskeiseksi ulottuvuudeksi. Tutkijat vaativat valtionhallinnolta yhteiskuntavastuuta, jotteivät yksittäiset tutkijat joudu tämän tavoitteen pelinappuloiksi. Tutkijoiden työolot tulee parantaa ja täten osoittaa, että heidän työnsä katsotaan yhteiskunnallisesti arvokkaaksi.

Opetusministeriö rahoittaa yliopistoja niissä suoritettujen tutkintojen määrän perusteella. Niinpä yliopistot ovat kasvattaneet tutkintomääriään, mikä näkyy myös tohtorintutkintojen määrissä. 1990-luvun alussa maamme yliopistoissa oli noin 12 000 jatko-opiskelijaa, joista
tohtoriksi valmistui vuosittain noin 500.

Nykyisin jatko-opiskelijoita on kaksinkertainen määrä ja tohtoreita valmistuu vuosittain noin 1500 määrän jatkuvasti kasvaessa. Yliopistojen rahoitusta ei ole kuitenkaan merkittävästi lisätty, eikä niihin ole siksi voitu perustaa uusia virkoja tohtoriksi opiskelevien ohjaajille.

Tästä syystä monella professorilla ja dosenttitasoisella opetus- tai tutkimusviran haltijalla on nykyisin ohjattavanaan aivan liian monta tohtoriksi opiskelevaa väitöskirjan tekijää. Tämä lienee eräs syy siihen, että esimerkiksi professorit tekevät vuosittain keskimäärin
700 tuntia palkatonta ylityötä.

Tohtorintutkinnon ytimen muodostava väitöskirja voi olla erillisteos eli monografia tai artikkeliväitöskirja, joka koostuu yksittäisiä tutkimuksia raportoivista artikkeleista ja niiden yhteenvedosta. Artikkelit ovat yleensä ryhmätyön tulosta ja siksi niillä on väittelijän lisäksi muita kirjoittajia, usein myös väitöskirjan ohjaaja.

Jotta tutkintomäärätavoitteet saavutettaisiin, on väitöskirjavaatimuksia ryhdytty rajaamaan siten, että tohtorintutkinto voidaan suorittaa neljän vuoden kokopäiväisellä työskentelyllä. Esimerkiksi monissa yliopistojen tiedekunnissa artikkeliväitöskirjoihin edellytetään nykyisin sisältyvän 3-4 artikkelia aiemmin vaaditun viiden sijasta.

Tämä on herättänyt huolta väitöskirjojen laadusta. Suurempi artikkelimäärä ei kuitenkaan takaa väitöskirjojen laatua, jota tiedekunnat valvovat kuten aiemminkin. Artikkeliväitöskirjoja tehdään esimerkiksi lääketieteen, luonnontieteiden, tekniikan ja psykologian aloilla.

Tohtorikoulutuksen tehostuessa ja ryhmissä tehtävän tutkimustyön lisääntyessä artikkeliväitöskirjat ovat yleistyneet myös aloilla, joilla on perinteisesti tehty monografioita. Jotkut pitävät kehityssuuntaa huonona, koska artikkelit ja niiden yhteenveto ovat yhteensäkin lyhyitä monisatasivuisiin monografioihin verrattuina.

Väitöskirjan tieteellisiä ansioita ei kuitenkaan voida arvioida sivumäärän perusteella. Artikkeliväitöskirjoja on arvosteltu myös siitä, ettei niistä riittävästi ilmene väittelijän oma osuus, vaikka hänen on oltava kaikissa tai useimmissa artikkeleissa ensimmäisenä kirjoittajana, mikä merkitsee päävastuuta tutkimuksesta.

Aiemmin tohtorikoulutus räätälöitiin yksilöllisesti. Jatko-opiskelijoiden määrän kasvaessa on yliopistoissa ryhdytty tarkemmin ohjaamaan ja seuraamaan jatko-opiskelijoiden opintojen etenemistä ja järjestämään heille yhteisiä kursseja.

Yliopistojen perusrahoituksen lisäksi Opetusministeriö tukee tohtorikoulutusta rahoittamalla noin 1500 tutkijakoulupaikkaa, jotka on sijoitettu paikallisiin ja valtakunnallisiin tutkijakouluihin ja joihin valittavat väitöskirjan tekijät voivat saada palkkaa 4 vuoden ajan.

Suomen Akatemia tukee tutkijakouluja rahoittamalla niiden järjestämiä kursseja. Tutkijakouluihin on hakeutunut myös yli 2000 muuta jatko-opiskelijaa, jotka tekevät väitöskirjatutkimustaan esimerkiksi apurahalla tai palkattuina ohjaajiensa tutkimushankkeisiin. Väitöskirjatyön rahoitukseen on siis aiempaa paremmat mahdollisuudet.

Kuitenkin esimerkiksi Opetusministeriön tutkijakoulupaikalla työskentelevä saa palkkaa vain noin 1750 EUR/kk. Palkat tulisi nostaa muissa julkisen sektorin tehtävissä työskentelevien maisterien palkkatasolle, sillä väitöskirjan tekeminen on vaativaa työtä ja muut jatko-opinnot tehdään pääosin työajan ulkopuolella.

Toistaiseksi uudet tohtorit ovat sijoittuneet varsin hyvin työelämään yliopistoihin ja niiden ulkopuolellekin. Nykyisillä jatkuvasti kasvavilla tutkintomäärillä pula työpaikoista on kuitenkin ennustettavissa. Yliopistoissa on uusille tohtoreille tarjolla varsin vähän työpaikkoja, vaikka niiden määrän lisäämiseen pyritäänkin. Myös Suomen Akatemia on
lisännyt väitelleiden tutkijoiden rahoitusta, mutta senkin resurssit ovat rajalliset.

Opetusministeriön asettama tutkijankoulutuksen kehittämistyöryhmä arvioi äskettäin, että tutkimustyön muuttuessa vaativammaksi tohtoriksi koulutettavien osuus tutkimusryhmissä vähenee ja valmiiden tohtoreiden tarve niissä kasvaa. Arvion mukaan noin viidennekselle uusista tohtoreista tulisi tarjota mahdollisuus kouluttautua ammattitutkijoiksi, mihin tutkimusryhmät tarjoavat parhaan ympäristön.

Yliopistoihin tarvitaan siis useita satoja uusia työpaikkoja väitelleille tutkijoille. Koska he osallistuvat myös tohtoriksi opiskelevien ohjaamiseen, heidän määränsä lisääminen oikaisisi väitöskirjojen nykyisten ohjaajien vinoutunutta toimenkuvaa ja antaisi näille paremman mahdollisuuden tehdä omaa tutkimustyötään opetus-, ohjaus- ja hallintotehtäviensä rinnalla.

Voimakkaampi panostaminen valmistuneisiin tohtoreihin takaisi, että tohtorikoulutukseen tehdyistä mittavista investoinneista saataisiin täysi hyöty. Ratkaisu tukisi suomalaisen tieteen nousua nykyistä laajemmin kansainväliselle huipputasolle, joka luo vahvan perustan tieteellisille, teknisille ja taloudellisille innovaatioille.

Kimmo Alho
Valtakunnallisen Psykologian tutkijakoulun johtaja,
Psykologian professori, Helsingin yliopisto

Tutkimuksen kansainvälinen kilpailukyky on jatkuvasti otsikoissa. 15.9. Helsingin Sanomat raportoi Suomen Akatemian ja Tekesin projektista, jossa tilannetta pyritään korjaamaan houkuttelemalla Suomeen ulkomaisia huippututkijoita.

Samaan aikaan tutkimuksen tulevaisuus herättää huolestusta. HS raportoi 10.9. kyselystä, jonka mukaan tutkijanura kiinnostaa vain kolmannesta lukiolaista. Tätäkin suurempi ongelma lienee, ettei yliopistoura kiinnosta tutkijakoulutettavaakaan. Resurssien suuntaaminen ulkomaisiin huippututkijoihin ei tätä ongelmaa paranna. Tutkijanura jää epävarmaksi pätkätyöksi.

Konkreettisen esimerkin yliopistorahoituksen ongelmista tarjoavat Suomen Akatemian rahoittamat huippuyksiköt. Niiden idea on toimia tutkimusyhteisöinä, joissa tehdään pitkäjänteistä ja maailman kärkeä edustavaa tutkimusta; statuksen saamista edeltää intensiivinen hakuprosessi.

Tämä johtaa kuitenkin onnistuessaankin vain noin 20% rahoitukseen hyväksytystä suunnitelmasta. Muu rahoitus pitäisi saada muualta - mutta mistä esimerkiksi humanistit tai yhteiskuntatieteilijät sitä saisivat?

Tutkijan kohdalla tilanne tarkoittaa seuraavaa: vaikka hän on päässyt huippuyksikköön, hän joutuu toteamaan budjettiluonnoksen suunnitelmat rauenneiksi, saa joko murto-osan suunnitellusta rahoituksesta tai jää täysin ilman rahaa.

Tutkijanuran houkuttelevuutta vähentää, ettei tilanteeseen ole parannusta: professuureja ja hallintohenkilöstöä lukuun ottamatta vakinaisia virkoja ei yliopistoissa ole. Kun huomioidaan toimenkuvan mullistukset - UPJ, tutkimuksen arviointi, hankehaut, tohtorikoulut, matkalaskut, suositukset, rahoitusraportit ja muut hallinnolliset tehtävät tutkimuksen ja opetuksen lisäksi – ei edes häivähtävä mahdollisuus professuurista lohduta.

Tähän todellisuuteen Suomen Akatemian vierailuohjelma ei tuo parannusta, päinvastoin. Se lähettää nuorelle tutkijalle viestin, ettei vuosikymmenten työ suomalaisen tiedeyhteisön eteen ole tärkeää - ovathan monet vierailuprofessoreista suomalaisia tutkijoita, jotka ovat tehneet uransa ulkomailla.

Akatemian huoli tutkimuksen kilpailukyvystä on paikallaan. Resurssien suuntaaminen ulkomaisiin huippututkijoihin on kuitenkin virheellistä. Suomesta valmistuu tällä hetkellä (liiankin?) kiivaassa tahdissa tohtoreita, jotka ovat sekä taitavia että tutkimuksesta innostuneita. Miksei heille kalliin koulutuksen jälkeen tarjota kohtuullisia mahdollisuuksia jatkaa tutkimuksen tekoa?

Miia Halme,

Tutkijakoulutettava

Helsinki

12.2.2007/ mm

HETI JULKAISTAVISSA

Opetusministeriön toimenpideohjelma edistää ammattimaista tutkijanuraa

Opetusministeriö on käynnistänyt tutkijankoulutuksen ja -uran kehittämisen
toimenpideohjelman vuosille 2007-2011. Tavoitteena on luoda
tutkijanurajärjestelmä, joka mahdollistaisi ammattimaiselle tutkijanuralle
pääsemisen ja sillä etenemisen. Tohtorin tutkinnon jälkeisestä
tutkijanurasta muodostuisi ennustettavampi ja houkuttelevampi yliopistojen,
tutkimuslaitosten ja yritysten yhteistyötä tiivistämällä.

Tutkijanurajärjestelmän avulla turvataan laadukas ja riittävä tutkijakunta
koko tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän sekä yhteiskunnan tarpeisiin.
Neliportainen tutkijanura etenisi tohtorikoulutuksesta tutkijatohtoriksi ja
sen jälkeen yliopisto- tai akatemiatutkijaksi ja neljäntenä portaana olisi
professorivaihe.

Ammattimaiselle tutkijanuralle tähtäävän tohtorikoulutuksen keskeisenä
väylänä ovat tutkijakoulut, joiden asemaa vahvistetaan.
Tutkijakoulupaikkojen määrää lisätään siten, että jatko-opiskelijoista
nykyistä suurempi osa pääsisi tutkijakoulujen piiriin. Tavoitteeksi
asetetaan yliopistojen, tutkimuslaitosten ja elinkeinoelämän
tutkimusyhteistyön lisääminen ja tutkijankoulutuksen rahoittaminen
yhteisvoimin.

Ohjelman tavoitteena on parantaa myös äskettäin väitelleiden, niin
sanottujen tutkijatohtoreiden asemaa. Tämän saavuttamiseksi yliopistojen
tulee lisätä tutkijatohtoreiden virkoja ja Suomen Akatemian tulee lisätä
tutkijatohtoreiden rahoitusta. Tutkijoiden liikkuvuutta julkisen ja
yksityisen sektorin välillä ja kansainvälisesti lisätään.

Yliopisto- tai akatemiatutkijavaiheeessa menestyneimmille tutkijoille
luodaan mahdollisuus tehtävän vakinaistamiseen. Tutkijanuramallin ylintä
eli professorivaihetta kehitetään perustamalla lisää osa-aikaisia ja
yhteisrahoitteisia professuureja tieteen, elinkeinoelämän ja julkisen
sektorin tarpeista lähtien.

Tutkijankoulutuksen ja -uran kehittämistoimenpiteiden toteutuksen
kustannuksiksi on arvioitu yhteensä 150 miljoona euroa vuoteen 2011
mennessä. Arvio perustuu Tiede- ja teknologianeuvoston esityksiin.
Toimenpideohjelma pohjautuu opetusministeriön tohtorikoulutuksen
kehittämistyöryhmän ja tutkijanuratyöryhmän raportteihin ja niistä saatuun
palautteeseen.

Opetusministeriö asettaa yhteistyöryhmän varmistamaan
tutkijanurajärjestelmän käytännön toteutusta.
_ _ _

Lisätietoja:
- johtaja Anita Lehikoinen, opetusministeriö, p. (09) 1607 7353, 040 518
4891

Opetusministeriön Toimenpideohjelma tutkijankoulutuksen ja -uran
kehittämiseksi vuosille 2007-2011 on luettavissa osoitteessa:
http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2007/Toimenpideohjelma_tutkijankoulutuksen_kehittxmiseksi.html

Tällä palstalla on viime aikoina ollut esimerkkejä siitä, miten tutkijanura on vaarassa leimautua jonkinlaiseksi luuserien vaihtoehdoksi. Tilanne on paikoin niin katastrofaalinen, että kyse ei ole enää edes tutkijanuran houkuttelevaksi vaan siedettäväksi tekemisestä.

Keskeinen ongelma on, että yhtäältä vaaditaan, että tutkimusta ja opetusta tulisi tehostaa ja laatua parantaa, mutta toisaalta juuri mikään yliopistouraan liittyvä tekijä ei tue näitä tavoitteita: heikko palkka, henkilöstön liian vähäinen määrä, määräaikaiset työsuhteet ja järjetön kilpailu. Samalla kun tutkimusrahoitusta on kasvatettu, työn toteuttajien perusoikeudetkin (työttömyys- ja sosiaaliturva) ovat retuperällä. Yliopisto onkin alipalkattujen ja enenevässä määrin huonovointisten pätkätyöläisten luvattu maa.

Kilpailusta on tullut itsetarkoituksellinen spiraali, jossa pärjääminenkään ei takaa mitään. Vailla mieltä on, että pätevyyden ja iän karttuessa kilpailu jatkuu vuosikymmenestä toiseen säännöllisin väliajoin entistä kovemmin panoksin ja vähemmän ennustettavin seurauksin. Karu tosiasia on, että edes Suomen Akatemian tutkimusrahoituksessa pärjänneelle 15-20%:lle määräaikainenkaan työpaikka ei ole taattu.

Jatko-opiskelijat kokevat yhtenä suurimpana ongelmanaan ohjauksen puutteen. Se johtuu muun muassa siitä, että me määräaikaisissa työsuhteissa olevat seniorit emme uskalla emmekä usein voi sitoutua useamman vuoden kestävään ohjaussuhteeseen. Muutamassa yliopistollisessa opetusvirassa olevat ovat puolestaan ylityöllistettyjä. Moni ammattitutkija kokee myös lähes moraalittomaksi tutkijanuralle kannustamisen. Vanhemman sukupolven sekava tilanne kostautuu näin suoraan nuoremmalle.

Se, että tutkijanuraa harkitsevat nuoret näkevät tilanteen kaikkea muuta kuin houkuttelevana, on siis ymmärrettävää. Kuka laskisi tämän lisäksi kansantaloudellisen tuhlauksen?

Epäilen, että valtion yksi käsi ei tiedä mitä toinen tekee, samalla kun uskot(ell)aan ”tietoyhteiskunnan” syntyvän jollakin mystisellä ihmisistä – tiedon tuottajista - riippumattomalla tavalla. Toivoisin vaikkapa seuraavankaltaiseen tilanteeseen valaistusta joko työvoimaviranomaisilta tai opetusministeriöltä, mieluiten molemmilta. Tohtori A on tehnyt menestyksekkään tutkimushankehakemuksen Suomen Akatemialle. Ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat hankkeen rahoittamisen arvoiseksi. Se työllistää 3-4 eri uransa vaiheessa olevaa tutkijaa 1-2 vuodeksi - paitsi hakemuksen tehneen tohtorin, koska hänellä ei ole taustavirkaa. Viran puuttuminen on tavallista yli 40-vuotiaillakin. Sen lisäksi että A jää itse vaille palkkaa, hän joutuu myös luopumaan hankkeen vetämisestä ja menettää siitä kertyvän meriitin. Mikäli hän vetäisi hanketta ilmaiseksi työttömänäkin, kuritusvuoroon asettuvat työvoimaviranomaiset. Toiminta olisi yrittäjyyteen (!) verrattavaa itsensä työllistämistä, mistä seuraisi ansiosidonnaisen päivärahan menetys.

Omassa tuttavapiirissäni on kolme tällaista kaikissa kilpailun eri vaiheissa ja muodoissa pärjännyttä eri alan tohtoria. Kahta vuosikymmentä tutkijaksi ja yliopisto-opettajaksi kouluttautumista ja kovassa kilpailussa pärjäämistä ei palkita (määräaikaisellakaan) työsuhteella, vaan saatkin kuulla kouluttautuneesi työttömäksi yksityisyrittäjäksi.

Tämä on huippujen huiputtamista. Yksi tai kaksi sukupolvea pystytään tämän varjolla huiputtamaan, mutta ei näemmä enää kolmatta. Tilanne tulee lähivuosina olemaan vielä pahempi tohtorituotannon itsetarkoituksellisen kasvattamisen vuoksi. Kun kilpailu kovenee, arvot ja sisältö helposti murenevat. Onko vaarana, että jatkossa yliopistollisissa virantäytöissä pärjäävät parhaiten kaikkein röyhkeimmät ja kovimmat, kilpailuilmapiirin parhaiten sisäistäneet? Parhaat tutkijat eivät välttämättä löydy heidän joukostaan. Naissukupuoli on kaikissa mainitsemissani ongelmakohdissa tilannetta pahentava ja monimutkaistava tekijä, mistä on myös tilastollista näyttöä.

Opetusministeriön asettaman tutkijanuratyöryhmän keväällä julkaistussa raportissa esitetään monia konkreettisia parannuksia tilanteeseen. Sen pohjalta ollaan nyt laatimassa toimenpidesuunnitelmaa, jonka on tarkoitus valmistua vielä tänä vuonna. Nyt tarvitaan poliittista painetta ja tahtoa, että kaikkiin raportissa mainittuihin ongelmakohtiin myös rivakasti puututaan. Tutkimusrahoitusta ei voi lisätä vain alkupäässä, tohtorien määrän kasvattamiseksi. On rahoitettava johdonmukainen tutkijanurajärjestelmä, joka aidosti sekä palkitsee että tuottaa. Tämä on ainoa mielekäs keino saada potentiaaliset nuoret suuntautumaan tutkijanuralle. Yhteiskunnalla on oikeus odottaa vastinetta tutkijoihin satsaamiinsa varoihin.

Ammattimaisen tutkijanuran luominen edellyttää yhteistyötä eri hallinnonalojen välillä. Sosiaali- ja työttömyysturvan on oltava aukottomia ja varmoja myös korkeimmin koulutetuille tai puhe koulutuksen kannattavuudesta herättää lähinnä sarkastista naurua täällä yliopistolla. Tutkijanuralla etenemisen on oltava johdonmukaista ja ennustettavaa. Miehiä suosiviin hyvä veli –verkostoihin ja naisten syrjintään erityisesti virantäytöissä on voitava asiallisesti puuttua. Menestyksellisestä suoriutumisesta on aina palkittava. Kilpailu tietyssä uran vaiheessa on suotavaa, mutta joskus sen on loputtava ja seniorien päästävä antavan osapuolen asemaan: ohjaamaan, opettamaan ja hankkimaan rahoitusta nuoremmille eikä enää itselleen.

Kuka laadukas huippututkija osoittaisi, että nykyisestä järjettömyydestä johtaa tie kuviteltuun tietoyhteiskuntaan ja sivistykseen? Tosin näin heikon hypoteesin todeksi osoittamiseen voi olla vaikea saada rahoitusta.

Elina Vuola

Dosentti, akatemiatutkija

Helsingin yliopisto