“Tutkijanura” kriisissä!

(Julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 15.11.2006)

Yliopiston tutkintouudistuksen myötä yliopistolla on pohdittu ääneen, laskeeko liian tiivis opiskelutahti opetuksen ja oppimisen tasoa? Yliopisto on siirtynyt enemmän markkinatalouden ehdoille, jossa tutkintojen määrä ratkaisee rahoituksen suoritettujen opintopisteiden ohella. Maistereita on yritetty saada valmistumaan yhä nopeammin esim. maisterikoulujen ja kaksiportaisen tutkinnon avulla. Tieteen yliopistosta yritetään tehdä yhä käytännön läheisempää ja työelämään paremmin valmistavaa, jolloin raja ammattikorkeakoulujen välillä hämärtyy tällä tiellä entisestään.

Yliopistoissa panostetaan myös yhä enemmän tohtoreiden tuottamiseen: tähän projektiin osallistuvat tohtorikoulut ja säätiöt rahoituksellaan. Esimerkiksi Alfred Kordelinin ja Emil Aaltosen säätiö jakoivat tänä vuonna yhteensä 359 tieteen apurahaa, joista 40 myönnettiin väitelleille tutkijoille jatkotutkimuksen tekemiseen ja 319 apurahaa maistereille väitöskirjatyöskentelyyn. Palkallisten tutkijapaikkojen suhteen kilpailu on vielä kovempi: Helsingin yliopiston 3-vuotista tutkijapaikkaa haki tänä vuonna 252 henkilöä, jotka täyttivät annetut ehdot, kuten väitöksestä sai olla alle kuusi vuotta ja tieteenalan vaihto väitöksen jälkeen katsottiin eduksi. 91 hakemusta oli arvosteltu erinomaisiksi ja 12 lopulta valittiin. Moni erinomainenkin tutkija jäi ilman työtä tässä haussa.

Suhde tuntuu aivan käsittämättömältä etenkin, kun tohtoreiden määrää pyritään nostamaan tulevaisuudessa vielä noin 200 tutkinnolla, eli 1600 tohtoriin vuodessa. Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen – kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla. Yksityinen sektori ei ole ainakaan omalla alallani vielä herännyt tohtoreiden mahdollistamaan potentiaaliin, sillä moneen työhakemukseen olen saanut vastaukseksi olevani joko liian koulutettu tai väitellyt väärältä alalta.

Väitelleelle ei riitä, että on hyvä. Väitelleen tulee olla ansioiltaan erinomainen, kansainvälinen ja uhrautuvainen; valmis muuttamaan ulkomaille ja kilpailemaan kovan kansainvälisen huipun kanssa. Perustutkimusta ei Suomessa edelleenkään arvosteta. Oppikirjojen kirjoittamista kutsutaan akateemiseksi itsemurhaksi ja professorit moittivat suomeksi kirjoittavia tutkijoita ”ajan haaskauksesta”, sillä ”suomalaisia ei kannata sivistää” ja kaikki me tiedämme, että akateemisissa virantäytöissä lasketaan ja painotetaan vain kansainvälisissä tiedejulkaisuissa julkaistuja artikkeleita.

Jotta saisimme näitä huippuja aikaan, tulisi oppikirjojen kirjoittamiseen satsata, tarkoitan myös koulujen oppikirjoja, mutta etenkin yliopiston perusopintojen oppikirjoja, jotta asiat tulisivat hyvin ymmärretyksi omalla äidinkielellään. Perusopintojen sijaan aine- ja syventävien opintojen opetukseen tulisi satsata enemmän ja käyttää tätä laajaa tohtoreiden asiantuntemusta, joka meillä on.

Nykyisellään tuntuu järjettömältä satsata näin suureen tohtoreiden määrään tulevaisuudessa, mikäli väitelleille tarkoitettujen tutkimusapurahojen ja tutkijapaikkojen määrää ei kasvateta samassa suhteessa. Myös tutkijakoulujen myöntäminen pienille ja harvinaisille aloille on yhtä järjetöntä; sillä rahoitetaan vain välillisesti laitoksen taloutta tuottamalla tohtoreiden kautta pisteitä ja rahaa, mutta väitöksen jälkeen näitä tohtoreita ei tarvitse enää kukaan – heistä ”on jo kaikki hyöty saatu irti”.

Minna Torniainen

Tämä artikkeli kirjoitettiin Torstaina Maaliskuun 1. 2007 klo 14.54 ja se on kategoriassa Tutkijanura on huippujen huiputtamista!. Voit seurata kommentteja RSS 2.0 feedillä. Voit jättää kommentin, tai jäljittää artikkelin omasta blogistasi.