“Tutkijanura” kriisissä!

(julkaistu 2.10.06 HS mielipidesivuilla)

Kun Opetusministeriö teki taannoin opiskelijoiden suorittamista tutkinnoista määrärahan jakamisen mittarin, pääteltiin yliopistoissa, että opiskelijoiden sisäänottoa ja tutkijakoulutusta on lisättävä.

Niin tapahtuikin, kunnes yliopistot huomasivat osallistuvansa kilpajuoksuun pohjalle: määrärahat eivät kasvaneet samassa suhteessa kuin työt.

Kisan häviäjänä ei kuitenkaan ole vain henkilökunta, vaan myös opiskelijat. Akateemista koulutusta vaativien virkojen ja työpaikkojen määrä vain supistuu.Niinpä esimerkiksi tohtorikoulutettavat eivät päädy automaattisesti tutkijan ammattiin. Jatkotutkinnon suorittaneiden työttömyysaste on korkeampi kuin perustutkinnon suorittaneilla.

Samalla ollaan kuorivinaan kermat päältä, vaikka todellisuudessa jatko-opiskelijat siirtyvät pois tutkimuksen piiristä. Tai sitten tutkimusta tehdään toisen työn sivussa, jopa työttömänä.Kun tutkijuudesta tehdään harrastus, ei ole ihme, ettei tieteenteko kannata. Jopa Suomen Akatemia, kotimaisen tutkimuksen veturi, pilkkoo (resurssien niukkuuteen vedoten) nelivuotisiksi tarkoitettuja päätoimisia tutkijakoulupaikkoja.

Samaan aikaan apurahatutkijoiden eläke- ja sosiaalimaksujen puutteita on yritetty paikata, jotta väitöskirjoja syntyisi. Esitys etenee, mutta säätiöt pistävät hanttiin. Se ei ole ihme, koska niistä - ei valtiosta, joka sanelee korkeakoulujen tulostavoitteet - kaavaillaan uudistuksen maksajia. Lisäksi jatkotutkintoa apurahalla tekevät komennetaan yrittäjän eläkevakuutusmaksun piiriin.Tulosajattelu kasvavine tavoitteineen tarjoaa toki jatko-opintomahdollisuuksia. Samalla se johtaa käytäntöön, jossa jatko-opiskelijat, jotka eivät (osaa jatkotutkijoista lukuun ottamatta) ole yliopistoissa töissä, tekevät yliopistoille tulosta. Akateeminen tulosvastuu ei erottele oppijaa opettajasta.

Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on perusteltua vaatia, että etenkin nuoret saavat tekemänsä tuloksen vastineeksi muutakin kuin diplomeja. Esimerkiksi työtä ja toimeentuloa. Nyt monet siirtyvät pakosta työelämän sektoreille, joilla jatkotutkintoa ei voi hyödyntää. Ellei vuosia kestäneen koulutuksen päässä odota sitten työttömyys.Suomen tulevaisuus on poliittisten juhlapuheiden mukaan korkeassa koulutuksessa. Visiot eivät valitettavasti näy tavoissa, joilla koulutusjärjestelmä kohtelee tulevaisuuden tekijöitä.

Yritysten irtisanomisten yhteydessä sana yhteiskuntavastuu on välittömästi poliitikon huulilla. On aika katsoa peiliin. Kunpa valtiokin osoittaisi hieman yhteiskuntavastuuta laittamalla tutkijakoulutuksen kestävälle pohjalle.Ero yrityksen työntekijöiden ja valtion tutkijakoulutettavien välillä on näet siinä, että edelliset voidaan irtisanoa. Jälkimmäiset ovat yleensä asemassa, jossa irtisanomista ei tarvita. Tutkijoille tyypilliset pätkätyöt ja apurahat vain päättyvät.

Juho-Antti Tuhkanen
filosofian lisensiaatti
Oulu

Nyt kun UPJ:n logiikasta ja muista kummallisuuksista on toivuttu, voidaan vilkaista taulukoiden sisältöön. Panin merkille, että alin opetus- ja tutkimushenkilöstön V-luokka 5 (työn vaativuustaso), johon vaaditaan tieteellinen jatkotutkinto, antaa H-tasolla 4 (henkilökohtaisen suoriutumisen taso, jota pidetään keskimääräisenä ja sovelletaan mm uusiin työntekijöihin) palkkaa Helsingin yliopistossa 2630 euroa kuussa. Alin muun henkilöstön V-taso, joka ”tyypillisestsi” (mutta ei välttämättä) edellyttää jatkotutkintoa , on 11 ja tuo tekijälle H-tasolla 4 kuukausipalkkaa 3830 euroa. Huono jää tutkijaksi?

            Tietenkään taulukoita ei pidä verrata. Onhan toki näin vaativissa töissä peräti harvoja muuhun henkilöstöön kuuluvia tohtoreita opetukseen ja tutkimukseen verrattuna. Muun henkilökunnan on noin paljon ansaitakseen hankittava työkokemusta, saatava alaisia ja kannettava taloudellista vastuuta. Opetus- ja tutkimushenkilökunnan vastuu tuolla huonommalla tohtorin palkkaustasolla rajoittuu nuorten ihmisten opetuksesta huolehtimiseen, opinnäytetöiden ohjaamiseen, tutkimusryhmien johtamiseen (johon toki liittyy myös taloudellinen vastuu) ja tietenkin paikkansa pitävän tieteellisen tiedon tuottamiseen. Silti minua säpsähdytti havainto, että ylipiston ydintoiminnoista maksetaan noin paljon huonommin kuin hallinnosta, suunnittelusta ja muusta vastaavasta tukitoiminnasta. Aivan ylimmillä tasoilla tieteellinen henkilökunta pääsee ainakin teoriassa kyllä aivan samoihin lukemiin kuin muu henkilöstö.

            Havainto johti miettimään meidän tutkimus- ja opetusjärjestelmäämme yleisemminkin. Tohtorien määrä on kasvanut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti. Tutkijakoulujen perustamisesta lähtien on omalla laitoksellani valmistunut ainakin 100 tohtoria eli noin 10 vuodessa. Vaikka pääkaupunkiseudulla on paljon tutkimuslaitoksia, joiden ainakin periaatteessa odottaisi palkkaavan tutkijoiksi tohtoreita, alkaa nyt näky merkkejä siitä, että maisteri työllistyy myös tutkimustehtäviin usein helpommin ilman jatkotutkintoa kuin sen kanssa. Miksi siis moinen tohtoritulva ja mitä sille pitäisi tehdä?

            Opetusministeriö ja Suomen akatemia ylvästelevät sillä, että tutkijakoulut ovat olleet menestystarina ainakin tohtorien määrän kasvattajana. Toisen teorian mukaan syynä on yliopiston tulosohjausmalli, joka pakottaa laitokset kilpailemaan määrärahoista tutkintojen määrillä. En usko kumpaankaan selitykseen. Tutkijakoulut rahoittavat sosiologian jatkotutkinnoista vain aivan pienen murto-osan. Uuden ja entistä suuremman SOVAKO:n osuus oman laitokseni noin 60-70 kokopäivätoimisesta jatko-opiskelijasta on alle kymmenen prosenttia. Paljon suurempi osuus tulee säätiöiltä, akatemian projekteista sekä sektoritutkimusrahoista. Laitoksen mahdollisuudet kasvattaa tutkintojen määrää ovat myös hyvin vähäiset: me olemme riippuvaisia siitä, miten moni maisteri haluaa ja saa tilaisuuden pienellä palkalla (edellistä vertailua vastaavalla tavalla arvioituna: tutkijamaisteri saa 1706 euroa kuussa siinä missä muun henkilöstön maisteri ansaitsee 2300 euroa) tehdä väitöskirjaa varten tutkimusta. Opetusta parantamalla ja ohjausta tehostamalla, mihin toimittajat meitä julkisuudessa viisaasti ovat kannustaneet, voimme vaikuttaa jonkin verran aloittaneiden valmistumiseen, mutta siinäkin suhteessa paljon suurempi vaikutus on ohjattavien valikointi niin, että epärealistiset hankkeet karsitaan. Mutta realistisia ei voi valita, ellei tarjokkaita ole.

            Tutkijakouluilla on epäilemättä ollut epäsuora tutkintojen määrää kasvattava vaikutus sikäli, että ne ovat asettaneet väitöskirjalle selkeän normin: sen on riitettävä minkä kohtuudella voi neljässä vuodessa saada valmiiksi eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia enempää. Tämä on poistanut vanhan ajan elämäntyö-väitöskirjat lähes kokonaan. Perheen perustamisiässä olevat nuoret aikuiset eivät myöskään yksinkertaisesti tule toimeen noin pienillä palkoilla, joten väittelyn pitkittämiseen ei ole taloudellisiakaan edellytyksiä.

            Todellinen syy tohtoritulvaan piilee juuri tässä: tutkimuksen teettäminen jatkotutkintoa tekevillä maistereilla on halpaa! Onhan se toki totta, että kokeneempi tutkija saisi artikkeleita hieman nopeammin aikaan kuin vasta-alkaja, mutta neljä artikkelia, jotka tyypillinen väittelijä tuottaa neljässä vuodessa maksaa 120 000, kun kokeneelle tohtorille pitää neljästä vuodesta maksaa 180 000 – 280 000 tutkimuskokemuksen määrästä riippuen. Muutaman kymmenen tutkijan laitoksessa nämä ovat isoja summia. Kun taas laitosten tutkimusta arvioidaan, huomioon otetaan ensi sijassa kuitenkin julkaisujen määrät (älkää väittäkö vastaan, olen itsekin ollut arviointia tekemässä), kannattaa tutkimus teettää maistereilla ja käyttää kokeneempien tutkijoiden ja professorien työpanos rahoituksen hankkimiseen heille. Eräs sektoritutkimuslaitoksen kokenut tutkija totesi yksikantaan: eihän meillä olisi varaa tehdä tutkimusta, jos siihen pitäisi tohtoreita palkata.

Tuotammeko siis kertakäyttötohtoreita hukkaputkeen?
 

Tutkijankoulutuksen kehittämistyöryhmä: Tohtorikoulutuksen laatua edelleen parannettava

Kysymyksessä on OPM:n toinen työryhmä, linkin takana lisää tietoa:

(Julkaistu Helsingin Sanomien mielipideosastolla 15.11.2006)

Yliopiston tutkintouudistuksen myötä yliopistolla on pohdittu ääneen, laskeeko liian tiivis opiskelutahti opetuksen ja oppimisen tasoa? Yliopisto on siirtynyt enemmän markkinatalouden ehdoille, jossa tutkintojen määrä ratkaisee rahoituksen suoritettujen opintopisteiden ohella. Maistereita on yritetty saada valmistumaan yhä nopeammin esim. maisterikoulujen ja kaksiportaisen tutkinnon avulla. Tieteen yliopistosta yritetään tehdä yhä käytännön läheisempää ja työelämään paremmin valmistavaa, jolloin raja ammattikorkeakoulujen välillä hämärtyy tällä tiellä entisestään.

Yliopistoissa panostetaan myös yhä enemmän tohtoreiden tuottamiseen: tähän projektiin osallistuvat tohtorikoulut ja säätiöt rahoituksellaan. Esimerkiksi Alfred Kordelinin ja Emil Aaltosen säätiö jakoivat tänä vuonna yhteensä 359 tieteen apurahaa, joista 40 myönnettiin väitelleille tutkijoille jatkotutkimuksen tekemiseen ja 319 apurahaa maistereille väitöskirjatyöskentelyyn. Palkallisten tutkijapaikkojen suhteen kilpailu on vielä kovempi: Helsingin yliopiston 3-vuotista tutkijapaikkaa haki tänä vuonna 252 henkilöä, jotka täyttivät annetut ehdot, kuten väitöksestä sai olla alle kuusi vuotta ja tieteenalan vaihto väitöksen jälkeen katsottiin eduksi. 91 hakemusta oli arvosteltu erinomaisiksi ja 12 lopulta valittiin. Moni erinomainenkin tutkija jäi ilman työtä tässä haussa.

Suhde tuntuu aivan käsittämättömältä etenkin, kun tohtoreiden määrää pyritään nostamaan tulevaisuudessa vielä noin 200 tutkinnolla, eli 1600 tohtoriin vuodessa. Itse ajattelin, että kaikki muuttuu, kun väittelen – kaikki muuttuikin. Apurahojen saanti vaikeutui merkittävästi, opetusta ei saa, koska väitellyt on liian kallis opettaja, ja virkoja ei etenkään pienillä ja harvinaisemmilla humanistisilla aloilla ole tarjolla. Yksityinen sektori ei ole ainakaan omalla alallani vielä herännyt tohtoreiden mahdollistamaan potentiaaliin, sillä moneen työhakemukseen olen saanut vastaukseksi olevani joko liian koulutettu tai väitellyt väärältä alalta.

Väitelleelle ei riitä, että on hyvä. Väitelleen tulee olla ansioiltaan erinomainen, kansainvälinen ja uhrautuvainen; valmis muuttamaan ulkomaille ja kilpailemaan kovan kansainvälisen huipun kanssa. Perustutkimusta ei Suomessa edelleenkään arvosteta. Oppikirjojen kirjoittamista kutsutaan akateemiseksi itsemurhaksi ja professorit moittivat suomeksi kirjoittavia tutkijoita ”ajan haaskauksesta”, sillä ”suomalaisia ei kannata sivistää” ja kaikki me tiedämme, että akateemisissa virantäytöissä lasketaan ja painotetaan vain kansainvälisissä tiedejulkaisuissa julkaistuja artikkeleita.

Jotta saisimme näitä huippuja aikaan, tulisi oppikirjojen kirjoittamiseen satsata, tarkoitan myös koulujen oppikirjoja, mutta etenkin yliopiston perusopintojen oppikirjoja, jotta asiat tulisivat hyvin ymmärretyksi omalla äidinkielellään. Perusopintojen sijaan aine- ja syventävien opintojen opetukseen tulisi satsata enemmän ja käyttää tätä laajaa tohtoreiden asiantuntemusta, joka meillä on.

Nykyisellään tuntuu järjettömältä satsata näin suureen tohtoreiden määrään tulevaisuudessa, mikäli väitelleille tarkoitettujen tutkimusapurahojen ja tutkijapaikkojen määrää ei kasvateta samassa suhteessa. Myös tutkijakoulujen myöntäminen pienille ja harvinaisille aloille on yhtä järjetöntä; sillä rahoitetaan vain välillisesti laitoksen taloutta tuottamalla tohtoreiden kautta pisteitä ja rahaa, mutta väitöksen jälkeen näitä tohtoreita ei tarvitse enää kukaan – heistä ”on jo kaikki hyöty saatu irti”.

Minna Torniainen