Yliopistojen tehostunut tohtorikoulutus
(Julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 30.11.2006)
Opetusministeriö rahoittaa yliopistoja niissä suoritettujen tutkintojen määrän perusteella. Niinpä yliopistot ovat kasvattaneet tutkintomääriään, mikä näkyy myös tohtorintutkintojen määrissä. 1990-luvun alussa maamme yliopistoissa oli noin 12 000 jatko-opiskelijaa, joista
tohtoriksi valmistui vuosittain noin 500.
Nykyisin jatko-opiskelijoita on kaksinkertainen määrä ja tohtoreita valmistuu vuosittain noin 1500 määrän jatkuvasti kasvaessa. Yliopistojen rahoitusta ei ole kuitenkaan merkittävästi lisätty, eikä niihin ole siksi voitu perustaa uusia virkoja tohtoriksi opiskelevien ohjaajille.
Tästä syystä monella professorilla ja dosenttitasoisella opetus- tai tutkimusviran haltijalla on nykyisin ohjattavanaan aivan liian monta tohtoriksi opiskelevaa väitöskirjan tekijää. Tämä lienee eräs syy siihen, että esimerkiksi professorit tekevät vuosittain keskimäärin
700 tuntia palkatonta ylityötä.
Tohtorintutkinnon ytimen muodostava väitöskirja voi olla erillisteos eli monografia tai artikkeliväitöskirja, joka koostuu yksittäisiä tutkimuksia raportoivista artikkeleista ja niiden yhteenvedosta. Artikkelit ovat yleensä ryhmätyön tulosta ja siksi niillä on väittelijän lisäksi muita kirjoittajia, usein myös väitöskirjan ohjaaja.
Jotta tutkintomäärätavoitteet saavutettaisiin, on väitöskirjavaatimuksia ryhdytty rajaamaan siten, että tohtorintutkinto voidaan suorittaa neljän vuoden kokopäiväisellä työskentelyllä. Esimerkiksi monissa yliopistojen tiedekunnissa artikkeliväitöskirjoihin edellytetään nykyisin sisältyvän 3-4 artikkelia aiemmin vaaditun viiden sijasta.
Tämä on herättänyt huolta väitöskirjojen laadusta. Suurempi artikkelimäärä ei kuitenkaan takaa väitöskirjojen laatua, jota tiedekunnat valvovat kuten aiemminkin. Artikkeliväitöskirjoja tehdään esimerkiksi lääketieteen, luonnontieteiden, tekniikan ja psykologian aloilla.
Tohtorikoulutuksen tehostuessa ja ryhmissä tehtävän tutkimustyön lisääntyessä artikkeliväitöskirjat ovat yleistyneet myös aloilla, joilla on perinteisesti tehty monografioita. Jotkut pitävät kehityssuuntaa huonona, koska artikkelit ja niiden yhteenveto ovat yhteensäkin lyhyitä monisatasivuisiin monografioihin verrattuina.
Väitöskirjan tieteellisiä ansioita ei kuitenkaan voida arvioida sivumäärän perusteella. Artikkeliväitöskirjoja on arvosteltu myös siitä, ettei niistä riittävästi ilmene väittelijän oma osuus, vaikka hänen on oltava kaikissa tai useimmissa artikkeleissa ensimmäisenä kirjoittajana, mikä merkitsee päävastuuta tutkimuksesta.
Aiemmin tohtorikoulutus räätälöitiin yksilöllisesti. Jatko-opiskelijoiden määrän kasvaessa on yliopistoissa ryhdytty tarkemmin ohjaamaan ja seuraamaan jatko-opiskelijoiden opintojen etenemistä ja järjestämään heille yhteisiä kursseja.
Yliopistojen perusrahoituksen lisäksi Opetusministeriö tukee tohtorikoulutusta rahoittamalla noin 1500 tutkijakoulupaikkaa, jotka on sijoitettu paikallisiin ja valtakunnallisiin tutkijakouluihin ja joihin valittavat väitöskirjan tekijät voivat saada palkkaa 4 vuoden ajan.
Suomen Akatemia tukee tutkijakouluja rahoittamalla niiden järjestämiä kursseja. Tutkijakouluihin on hakeutunut myös yli 2000 muuta jatko-opiskelijaa, jotka tekevät väitöskirjatutkimustaan esimerkiksi apurahalla tai palkattuina ohjaajiensa tutkimushankkeisiin. Väitöskirjatyön rahoitukseen on siis aiempaa paremmat mahdollisuudet.
Kuitenkin esimerkiksi Opetusministeriön tutkijakoulupaikalla työskentelevä saa palkkaa vain noin 1750 EUR/kk. Palkat tulisi nostaa muissa julkisen sektorin tehtävissä työskentelevien maisterien palkkatasolle, sillä väitöskirjan tekeminen on vaativaa työtä ja muut jatko-opinnot tehdään pääosin työajan ulkopuolella.
Toistaiseksi uudet tohtorit ovat sijoittuneet varsin hyvin työelämään yliopistoihin ja niiden ulkopuolellekin. Nykyisillä jatkuvasti kasvavilla tutkintomäärillä pula työpaikoista on kuitenkin ennustettavissa. Yliopistoissa on uusille tohtoreille tarjolla varsin vähän työpaikkoja, vaikka niiden määrän lisäämiseen pyritäänkin. Myös Suomen Akatemia on
lisännyt väitelleiden tutkijoiden rahoitusta, mutta senkin resurssit ovat rajalliset.
Opetusministeriön asettama tutkijankoulutuksen kehittämistyöryhmä arvioi äskettäin, että tutkimustyön muuttuessa vaativammaksi tohtoriksi koulutettavien osuus tutkimusryhmissä vähenee ja valmiiden tohtoreiden tarve niissä kasvaa. Arvion mukaan noin viidennekselle uusista tohtoreista tulisi tarjota mahdollisuus kouluttautua ammattitutkijoiksi, mihin tutkimusryhmät tarjoavat parhaan ympäristön.
Yliopistoihin tarvitaan siis useita satoja uusia työpaikkoja väitelleille tutkijoille. Koska he osallistuvat myös tohtoriksi opiskelevien ohjaamiseen, heidän määränsä lisääminen oikaisisi väitöskirjojen nykyisten ohjaajien vinoutunutta toimenkuvaa ja antaisi näille paremman mahdollisuuden tehdä omaa tutkimustyötään opetus-, ohjaus- ja hallintotehtäviensä rinnalla.
Voimakkaampi panostaminen valmistuneisiin tohtoreihin takaisi, että tohtorikoulutukseen tehdyistä mittavista investoinneista saataisiin täysi hyöty. Ratkaisu tukisi suomalaisen tieteen nousua nykyistä laajemmin kansainväliselle huipputasolle, joka luo vahvan perustan tieteellisille, teknisille ja taloudellisille innovaatioille.
Kimmo Alho
Valtakunnallisen Psykologian tutkijakoulun johtaja,
Psykologian professori, Helsingin yliopisto
Huhtikuu 3, 2007 @ 6.27 e
Tohtorituotannossa, kuten muussakin Opetusministeriön ohjailussa (esim. yliopistojen laadunvarmistus), on pohjimmiltaan kyse peruskouluideologian laajentamisesta muihinkin oppilaitoksiin. Se tarkoittaa sitä, että heikoimpien menestymistä parannetaan huippujen kustannuksella. Tohtorituotannossa rahaa ja muita resursseja käytetään massojen kouluttamiseen, mikä luonnollisesti vähentää todellisten huippujen saamaa tukea. Laadunvarmistuksessa sama ideologia toimii siten, että ne toimijat, jotka luonnostaankin osaavat toimia laadukkaasti, laitetaan nyt kuluttamaan aikaa toimintojensa raportointiin. Näin laadukkaimipien toimijoiden laatu kärsii tuhlatun ajan vuoksi mutta heikoimmat ehkä oppivat jotain. Poliittisesti lienee mahdotonta myöntää että kaikkea hyvää ei voi saada. Siksi käytännön tasolla pitää vaan yrittää olla ottamatta ylhäältä tulevia ohjeita liian vakavasti. Valitettavasti vaan siinä saattavat opiskelijat tulla huijatuiksi turhilla uraodotuksilla.