“Tutkijanura” kriisissä!

(julkaistu 7.12.06 Helsingin Sanomien mielipidesivuilla)

Tällä palstalla on viime aikoina ollut esimerkkejä siitä, miten tutkijanura on vaarassa leimautua jonkinlaiseksi luuserien vaihtoehdoksi. Tilanne on paikoin niin katastrofaalinen, että kyse ei ole enää edes tutkijanuran houkuttelevaksi vaan siedettäväksi tekemisestä.

Keskeinen ongelma on, että yhtäältä vaaditaan, että tutkimusta ja opetusta tulisi tehostaa ja laatua parantaa, mutta toisaalta juuri mikään yliopistouraan liittyvä tekijä ei tue näitä tavoitteita: heikko palkka, henkilöstön liian vähäinen määrä, määräaikaiset työsuhteet ja järjetön kilpailu. Samalla kun tutkimusrahoitusta on kasvatettu, työn toteuttajien perusoikeudetkin (työttömyys- ja sosiaaliturva) ovat retuperällä. Yliopisto onkin alipalkattujen ja enenevässä määrin huonovointisten pätkätyöläisten luvattu maa.

Kilpailusta on tullut itsetarkoituksellinen spiraali, jossa pärjääminenkään ei takaa mitään. Vailla mieltä on, että pätevyyden ja iän karttuessa kilpailu jatkuu vuosikymmenestä toiseen säännöllisin väliajoin entistä kovemmin panoksin ja vähemmän ennustettavin seurauksin. Karu tosiasia on, että edes Suomen Akatemian tutkimusrahoituksessa pärjänneelle 15-20%:lle määräaikainenkaan työpaikka ei ole taattu.

Jatko-opiskelijat kokevat yhtenä suurimpana ongelmanaan ohjauksen puutteen. Se johtuu muun muassa siitä, että me määräaikaisissa työsuhteissa olevat seniorit emme uskalla emmekä usein voi sitoutua useamman vuoden kestävään ohjaussuhteeseen. Muutamassa yliopistollisessa opetusvirassa olevat ovat puolestaan ylityöllistettyjä. Moni ammattitutkija kokee myös lähes moraalittomaksi tutkijanuralle kannustamisen. Vanhemman sukupolven sekava tilanne kostautuu näin suoraan nuoremmalle.

Se, että tutkijanuraa harkitsevat nuoret näkevät tilanteen kaikkea muuta kuin houkuttelevana, on siis ymmärrettävää. Kuka laskisi tämän lisäksi kansantaloudellisen tuhlauksen?

Epäilen, että valtion yksi käsi ei tiedä mitä toinen tekee, samalla kun uskot(ell)aan ”tietoyhteiskunnan” syntyvän jollakin mystisellä ihmisistä – tiedon tuottajista - riippumattomalla tavalla. Toivoisin vaikkapa seuraavankaltaiseen tilanteeseen valaistusta joko työvoimaviranomaisilta tai opetusministeriöltä, mieluiten molemmilta. Tohtori A on tehnyt menestyksekkään tutkimushankehakemuksen Suomen Akatemialle. Ulkopuoliset asiantuntijat arvioivat hankkeen rahoittamisen arvoiseksi. Se työllistää 3-4 eri uransa vaiheessa olevaa tutkijaa 1-2 vuodeksi - paitsi hakemuksen tehneen tohtorin, koska hänellä ei ole taustavirkaa. Viran puuttuminen on tavallista yli 40-vuotiaillakin. Sen lisäksi että A jää itse vaille palkkaa, hän joutuu myös luopumaan hankkeen vetämisestä ja menettää siitä kertyvän meriitin. Mikäli hän vetäisi hanketta ilmaiseksi työttömänäkin, kuritusvuoroon asettuvat työvoimaviranomaiset. Toiminta olisi yrittäjyyteen (!) verrattavaa itsensä työllistämistä, mistä seuraisi ansiosidonnaisen päivärahan menetys.

Omassa tuttavapiirissäni on kolme tällaista kaikissa kilpailun eri vaiheissa ja muodoissa pärjännyttä eri alan tohtoria. Kahta vuosikymmentä tutkijaksi ja yliopisto-opettajaksi kouluttautumista ja kovassa kilpailussa pärjäämistä ei palkita (määräaikaisellakaan) työsuhteella, vaan saatkin kuulla kouluttautuneesi työttömäksi yksityisyrittäjäksi.

Tämä on huippujen huiputtamista. Yksi tai kaksi sukupolvea pystytään tämän varjolla huiputtamaan, mutta ei näemmä enää kolmatta. Tilanne tulee lähivuosina olemaan vielä pahempi tohtorituotannon itsetarkoituksellisen kasvattamisen vuoksi. Kun kilpailu kovenee, arvot ja sisältö helposti murenevat. Onko vaarana, että jatkossa yliopistollisissa virantäytöissä pärjäävät parhaiten kaikkein röyhkeimmät ja kovimmat, kilpailuilmapiirin parhaiten sisäistäneet? Parhaat tutkijat eivät välttämättä löydy heidän joukostaan. Naissukupuoli on kaikissa mainitsemissani ongelmakohdissa tilannetta pahentava ja monimutkaistava tekijä, mistä on myös tilastollista näyttöä.

Opetusministeriön asettaman tutkijanuratyöryhmän keväällä julkaistussa raportissa esitetään monia konkreettisia parannuksia tilanteeseen. Sen pohjalta ollaan nyt laatimassa toimenpidesuunnitelmaa, jonka on tarkoitus valmistua vielä tänä vuonna. Nyt tarvitaan poliittista painetta ja tahtoa, että kaikkiin raportissa mainittuihin ongelmakohtiin myös rivakasti puututaan. Tutkimusrahoitusta ei voi lisätä vain alkupäässä, tohtorien määrän kasvattamiseksi. On rahoitettava johdonmukainen tutkijanurajärjestelmä, joka aidosti sekä palkitsee että tuottaa. Tämä on ainoa mielekäs keino saada potentiaaliset nuoret suuntautumaan tutkijanuralle. Yhteiskunnalla on oikeus odottaa vastinetta tutkijoihin satsaamiinsa varoihin.

Ammattimaisen tutkijanuran luominen edellyttää yhteistyötä eri hallinnonalojen välillä. Sosiaali- ja työttömyysturvan on oltava aukottomia ja varmoja myös korkeimmin koulutetuille tai puhe koulutuksen kannattavuudesta herättää lähinnä sarkastista naurua täällä yliopistolla. Tutkijanuralla etenemisen on oltava johdonmukaista ja ennustettavaa. Miehiä suosiviin hyvä veli –verkostoihin ja naisten syrjintään erityisesti virantäytöissä on voitava asiallisesti puuttua. Menestyksellisestä suoriutumisesta on aina palkittava. Kilpailu tietyssä uran vaiheessa on suotavaa, mutta joskus sen on loputtava ja seniorien päästävä antavan osapuolen asemaan: ohjaamaan, opettamaan ja hankkimaan rahoitusta nuoremmille eikä enää itselleen.

Kuka laadukas huippututkija osoittaisi, että nykyisestä järjettömyydestä johtaa tie kuviteltuun tietoyhteiskuntaan ja sivistykseen? Tosin näin heikon hypoteesin todeksi osoittamiseen voi olla vaikea saada rahoitusta.

Elina Vuola

Dosentti, akatemiatutkija

Helsingin yliopisto

Tämä artikkeli kirjoitettiin Maanantaina Helmikuun 26. 2007 klo 11.12 ja se on kategoriassa Tutkijanura on huippujen huiputtamista!. Voit seurata kommentteja RSS 2.0 feedillä. Voit jättää kommentin, tai jäljittää artikkelin omasta blogistasi.