Kannanotto Opetusministeriön tutkijanuran toimenpideohjelmaan
Kannanotto Opetusministeriön tutkijanuran toimenpideohjelmaan. Kannanoton allekirjoitti sähköpostin välityksellä 258 tutkijaa aikavälillä 19-31.12.2006. Allekirjoittaneet edustavat tiedeyhteisöä laaja-alaisesti kaikista Suomen yliopistoista. Myös kaikki tutkijanuran vaiheet ovat edustettuina tohtorikoulutettavasta emeritus-professoriin.
HELSINGISSÄ 31.12.2006
KANNANOTTO OPETUSMINISTERIÖN TUTKIJANURAN
TOIMENPIDEOHJELMAAN
Allekirjoittaneet tutkijat haluavat tuoda seuraavat näkökannat huomioitavaksi Opetusministeriön tutkijanuran toimenpideohjelmaan:
1. Tohtorituotannon uudelleenarviointi
2. Tutkijoiden työsuhteiden laadun parantaminen
3. Yliopistojen rahoituksen lisääminen
4. Humanististen ja yhteiskuntatieteiden arvostuksen kasvattaminen
5. Vastuunotto valtiollisesta päätöksenteosta
Tutkijoiden tämänhetkiset työolot eivät ole kohtuulliset. Epävarmuuden, huonon palkkatason, pätkittäisyyden, sosiaaliturvan aukkojen ja huonojen etenemismahdollisuuksien vuoksi tutkijanurasta puhuminen on liioittelua. Epäkohtien korjaaminen vaatii laajoja uudistuksia ja huomattavia lisäresursseja. Vain työoloja korjaamalla suomalainen tutkimus säilyy elinvoimaisena ja kilpailukykyisenä. Alla näkökannat eriteltyinä.
1. TOHTORITUOTANNON UUDELLEENARVIOINTI
Tohtorintutkinto valmistaa ensisijaisesti tutkimuksen tekoon. Tutkijanurantyöryhmän loppuraportti korostaa, että vain murto-osa tohtoreista voi jatkossa työllistyä yliopistoihin. Tällä hetkellä vain noin joka kymmenennellä tohtorilla on mahdollisuus jatkaa tutkijanuralla. Tämä tulisi viestiä opiskelijoille jatko-opintojen suunnitteluvaiheessa, jotta he eivät he suuntaa tohtorintutkintoon epärealistisin toivein tutkijanurasta.
Eri aloilla suoritettavien tohtorintutkintojen määrät tulee arvioida uudelleen. Yliopistojen ja säätiöiden tulisi nykyistä enemmän painottaa väittelyn jälkeisen tutkimuksen rahoittamista. Vain tämä parantaa pitkällä aikavälillä tutkimuksen tasoa.
Tohtoreiden työllistymiseen yliopistojen ulkopuolella tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tarvitaan selvityksiä, jossa eritellään työllistymistä alakohtaisesti. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, mitä lisäarvoa tohtorintutkinto luo työllistymiseen. Käytännön kokemukset osoittavat tohtoreiden työllistymisen tämänhetkisillä työmarkkinoilla ongelmalliseksi. Asenneilmapiirin muuttamiseen tulee suunnata erityisiä voimavaroja. Valtionhallinnon ja Suomen Akatemian tulee nousta tiennäyttäjiksi erityisesti humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tohtorien palkkaamisessa.
2. TUTKIJOIDEN TYÖSUHTEIDEN LAADUN PARANTAMINEN
Tutkijoiden työsuhteiden ennakoitavuutta tulee lisätä muuttamalla määräaikaisia työsuhteita pysyviksi. Määräaikaisuudet huonontavat erityisesti naisten asemaa tutkimuksessa. Väitöskirja- ja hankerahoitus tulee myöntää ja työsopimukset kirjoittaa koko tutkimushankkeen kaudeksi. Vakinaisia tutkimus- ja opetusvirkoja tulee lisätä merkittävästi.
Tutkijoiden toimeentuloon tarvitaan huomattavia parannuksia. Tällä hetkellä väitöskirjantekijän bruttopalkka on tyypillisesti 1650-1750 euroa, Suomen Akatemian tutkijatohtorin palkka jopa alle 2600 euroa ja verovapaa apuraha myös väitelleille tutkijoille usein 1200 euroa.
Sosiaaliturvan aukot tulee paikata. Tutkijoiden tulee aina nauttia normaaleista työttömyys-, sairaus- ja äitiyspäivärahaetuuksista, jotka ovat suomalaisen hyvinvointivaltion perusta. Eläkkeen tulee karttua koko tutkijanuran ajan rahoitusmuodosta riippumatta. Vain korjaamalla nämä tekijät voidaan alkaa puhua ammattimaisesta tutkijanurasta.
3. YLIOPISTOJEN RAHOITUKSEN LISÄÄMINEN
Yliopistojen tämänhetkinen tutkintotuotantoon sidottu rahoitusmalli ei ole kestävä. Tohtorintutkintojen ei tule rahoittaa laitosten perustoimintaa. Yliopistoihin tarvitaan huomattava määrä uusia tutkijavirkoja; esimerkiksi Helsingin yliopiston 12 tutkijatohtoripaikkaa haki vuoden 2006 haussa 252 hakuehdot täyttävää henkilöä, joista 91 arvioitiin erinomaisiksi.
Jotta tässä esitetyt uudistukset voidaan toteuttaa, yliopistojen perusrahoitusta tulee lisätä merkittävästi. Vain näin yliopistot voivat jatkossakin toteuttaa niille asetettuja yleishyödyllisiä tehtäviä. Yliopistojen menestyksen mittaamiseen ei tule soveltaa yritysmaailmasta lainattuja tehokkuusmittareita.
4. HUMANISTISTEN JA YHTEISKUNTATIETEIDEN ARVOSTUKSEN KASVATTAMINEN
Tämänhetkiset rahoitusmallit suosivat sektorittaista yhteistyötä. Tämä on ongelmallista humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla, joiden ei juurikaan ole mahdollista tehdä yhteistyötä esimerkiksi yritysten tai Tekesin-kaltaisten tahojen kanssa.
Alakohtaiset erot tulee huomioida rahoituspäätöksissä. Vain riittävän suuri julkisen sektorin panostus varmistaa humanististen ja yhteiskuntatieteiden tutkimuksen säilymisen elinvoimaisena ja viestii niiden arvostuksesta.
5. VASTUUNOTTO VALTIOLLISESTA PÄÄTÖKSENTEOSTA
Tämänhetkistä tutkijankoulutusta ja -uraa koskevaa valtionhallinnon päätöksentekoa leimaa ristiriitaisuus ja päällekkäisyys. Viranomaiset pallottelevat vastuuta ja toimivat vailla selkeää kokonaiskuvaa.
Tutkijanuran toimenpideohjelman tulee selkeyttää nykytilanne ja määrittää, kenellä on vastuu tutkijanurasta. Epäkohtien korjaaminen vaatii riittäviä rahallisia investointeja. Kyse on arvovalinnoista ja poliittisesta päätöksenteosta. Argumentti resurssien vähyydestä ei ole uskottava: käytäntö osoittaa jatkuvasti, kuinka riittävän tärkeinä pidettyjen tavoitteiden toteuttamiselle löytyy varoja.
Tavoite tutkimuksen tason parantamisesta on asetettu kansallisen kilpailukyvyn keskeiseksi ulottuvuudeksi. Tutkijat vaativat valtionhallinnolta yhteiskuntavastuuta, jotteivät yksittäiset tutkijat joudu tämän tavoitteen pelinappuloiksi. Tutkijoiden työolot tulee parantaa ja täten osoittaa, että heidän työnsä katsotaan yhteiskunnallisesti arvokkaaksi.