Sokeriset päivät

Sennan syntyminen

Meillä syntyi prinsessa 13.4. klo 13.25 rv 39+6. Paino 3880g, pituus 50cm ja pipa 34cm. Apgar pisteet 9, synnytys kesti noin 5h.

Heräsin lauantaiyöllä pariin otteeseen kun vatsassa tuntui hassulta, mutta sain hyvin jatkettua unta vatsakivusta huolimatta. Oli sellainen menkkamainen särky. Aamulla heräsin normaalisti kahdeksalta, kävin vessassa - ihmettelin kun pissa oli sellaista punertavaa, eikä normaalin keltasta. Palasin takaisin sänkyyn ja viiden minuutin sisään vatsassa tuntui natsahdus ja ajattelin, että oliskohan tämä nyt sitten jo jotain synnytykseen viittaavaa? Saman totesin miehelle. Nousin ylös ja siinä samassa kun kerkesin vessaan pari askelta, lusahti vettä desin verran. smile.gif soitin oikeastaan saman tein synnärille ja sanoin tilanteeni, supistuksetkaan eivät vielä olleet alkaneet. Kehottivat tulemaan kun tuntuu siltä.

Noh, viiden minuutin päästä soitosta alkoi supistukset, viiden minuutin välein. Vielä eivät olleet kipeitä, mutta lähinnä ilkeitä. Yritin kasailla kassiin viimeisimmät tavarat, kävin suihkussa. Onneksi lapsemme oli viikonloppukylässä mumman ja ukin luona jo varuiltaan, ettei hänestä tarvinnut huolehtia. Ensinnä meinasin odottaa rauhassa, ett supistukset pahenee ja mies meinas alkaa tekemään aamupalaa - kehotti muakin syömään, muttei tullut mieleenkään.. Sitten sanoin, että jätä hommat kesken, nyt lähetään synnärille. Sinne ei meiltä ollut kuin alle 10 min matka, supistuksia jatkui tasaisesti viiden minuutin välein. Miestä alkoi jo hermostuttamaan ja jännittämään, tarvi rauhoitella sitä, ettei kolaria aja..

Puoli yhdeksän jälkeen oltiin jo sairaalassa ja mies jätti mut ovensuuhun soittamaan ovikelloa ja parkkeerasi itse auton sillä välin kun pääsin sisälle. Pääsin suoraan tarkistushuoneeseen vaihtamaan vaippaa päälle - olin ihan sekaisin enkä tajunnut, että se vaippa piti AVATA ja että mä sain samalla pikkarit.. laitoin vaipan sellasenaan muovisena omiin pikkareihini ja verkkopikkarit ‘vaipaksi’..gjehee.. Omat housut jäi pois tässä vaiheessa. Pääsin kiikuttelemaan tunniksi keinutuoliin (supistuksia tasaisesti viiden minuutin välein) ja sitten tarkasteltiin tilannetta. Vielä en ollut auki paljoa, parisen senttiä.

Vaihdoin taas vaatteita ja käväisin nopsaan suihkussa, sitten siirryimme oman huoneen rauhaan. Siellä sain valita vapaasti halusinko olla keinussa, sängyssä, kävellä tms. Sijoituin keinuun ja se osoittautuikin parhaimmaksi valinnaksi. Yritin kävellä - supparit tulivat ankarina - ja sängyssä tuntui pahalta maata, keinussa olo oli siedettävä kunnes supparit pahenivat ja miehen kättä tuli rutistettua kovaa ja vartaloa tärisytti kovasta kivusta, edelleen 5-3:n minuutin välein. Kaurasäkit oli lämmittämässä masua, muttei ne mitään auttaneet. Mies luuli auttavansa ja kertoi ETUKÄTEEN että “Nyt tulee kohta supistus..” Sain puristettujen hampaitten välistä sihautettua, “Enmähaluutietääetukäteenoohiljaa(!)” Kello oli vasta varttia vaille 11 ja kätilö kyseli haluanko syödä jotain, “Olisi hyvä, jos saisit syötyä vähän” ja mä en meinannut ottaa, mut sanoin, et “Tuo nyt sitten, onko kasvisruokaa - jaa ei - kala käy” ja ajattelin, et saa ainakin mies syödä. Yhdeltätoista tuotiin ruoka keinun eteen ja tuumasin miehelle sen antaessa mulle ruokapaloja pahojen supistusten välissä, “Tää on jotain mielipuolisinta ikinä, tätä ei kyl tulla unohtamaan.” Sitten oli pakko antaa periksi ruoalle ja yökötykselle ja sille tosiasialle, että meinasin tukehtua koko ajan paneroituun lohifileen palaan. cool.gif

Sitten tuli kätilö ja mut ohjattiin sängylle, siellä tilanne alkoi pahenemaan hetki hetkeltä ja sain ilokaasua kipuihin. Edelliskerralla se ei auttanut ja olin skeptinen asian suhteen - tällä kertaa leijailin pilvissä kipujen keskellä ja anestesialääkärikin tuli paikalle laittamaan epiduraalia. Tietenkin supistuksia tuli siinä kyyryssä maatessa ja imutin henkihieverissä koko ajan ilokaasua kipuihin. Itkin kamalasti, kun selkään sattui se piikin laitto ja parin kerran jälkeen sain kysyttyä “Mikä on ongelmana, eikö onnistu!?!” Kolme kertaa ne oli jo yrittänyt laittaa, eikä vieläkään ollut sisällä - itse yritin ajatella kamalien supistusten lomassa “kohtaseloppuukohtaseloppuutuleetaivaskunsevaikuttaakestävielähetki…” Anestesialääkäri totesi, että sulla on rustoinen nikama tms eikä se päässyt neulalla oikeiden nikamien väliin tai jotain. Sitten ne kätilön kanssa neuvotteli laitetaanko sitten spinaali ja mä ajattelin, et mitä vaan kuhan tää olo helpottuu. Ne käski vielä nouseen istuun niiden kamalien supistusten lomassa kyyryyn sängyn reunalle ja mä itken kivusta ja imppaan kyynelvirran kera hulluna ilokaasua sisäänulossisäänuloskohtaseloppuujahelpottuu. Sitten ne sai sen lopulta onnistumaan ja kello oli kaksitoista.

Parikymmentä minuuttia olin kivut täysin poissa ja sitten alkoi tuntumaan painetta hiljalleen. Tosin puudutus oli niin tehokas, että se vei ponnistustunteen melkein tyystin, ponnailin hiljalleen enkä niin tosissaan ensin, sitten olikin jo aika siirtyä synnytysasentoon puoli-istualteen, kaksi kätilöä tuli vielä sisään avustamaan. Mies piti tyynyä selkäni takana ja yritti kohottaa eteenpäin, ponnistelin minkä kykenin ja kipua kohti, happi meinasi loppua ja ihmettelin kun ei tunnu mitään - eihän tässä tullut hikikään - ollaanko me jo tässä vaiheessa - nytkö sen jo pitäisi tulla?? Ja sitten ilmoitettiin, että “Pää näkyy jo, ponnista vaan oikein kovasti, nyt vauva pitää saada ulos!” Sitten kun ei juur ponnistuttanut, yritin parhaani ja ponnistus jäi juuri kesken kun rassukan pää oli tulossa. Sätkin kivuissani ja käskivät ponnistamaan vauvaa ulos, sitten ei saanutkaan ponnistaa ja astia laitettiin pyllyn alle ja sätkin jaloilla suuresta kivusta kun vauvaa autettiin maailmaan. Olkapäät oli tuskallinen osa ja loppu keho tulikin sitten omalla painollaan. Siihen loppuivat kivut!

Itkin onnesta, vauva itki, vauvaa näytettiin takaapäin ja “Katsos kumpi tuli!?” Tähyilin kovasti vauvan jalkoväliä enkä meinannut tajuta että oliko se nyt sittenkin poika, värkki näytti niin samalta takaapäin.. HAHA. Tytöksi ne kuitenkin vauvaa kommentoivat, isi sai leikata napanuoran samalla kun sain vauvan syliini ja nauroimme helpotuksesta ja ilosta ja kaikesta.. Isikin sai napattua kuvia synnytyksen eri vaiheista ja vauvastakin juuri syntymän hetkellä, mutta sitten loppuivat patterit!! Tärkeimmät kuvat oli kuitenkin tullut otettua ja perhe oli kasassa, kaikki terveenä, kymmenen varvasta, kymmenen sormea.

Vauvan kanssa meni hienosti synnyttäneiden puolella, vauvalla oli heti todella jäntevä niska ja se nosti itse jo päätään korkealle ylös toisena elinpäivänään, kun esikoisella meni melkein kuukausi niskan treenaamiseen. Vauva syntyi sunnuntaina ja olimme lähdössä kotiin tiistaina hyvillä mielin. Kotiinlähtötarkastuksessa todettiin, että vauvan lonkat menevät sijoiltaan niitä painettaessa, mitä ei pitäisi tehdä ja kirurgi kutsuttiin paikalle. Olin ihan shokissa. Mitä tämä nyt tarkoittaa?? Eikö vauva olekaan terve? Mitä nyt?!

Kirurgi tuli ja totesi vauvalla olevan lonkkaluksaation ja tarvitsevan van Rosen tukilastan. Lastenpolille varattiin heti aika kahden viikon iän tarkastukseen, jossa katsotaan lisätarvetta lastalle. Lasta oli aika hurjan näköinen aluksi, mutta nyt siihen on jo tottunut. Maanantaina on tarkastus, jossa todetaan miten lonkkamaljan tukikudokset on kehittyneet tässä ajassa. Tarkastuksia tulee olemaan kahden viikon välein ja kahden kuukauden ikää ajattelen jotenkin rajapyykkinä - josko sitten sen saisi pois ja kaikki olisi normaalisti. Voi olla, että vauva tarvitsee sitä pidempäänkin, mutta leikkausta ei tarvita. Kehikko auttaa vauvaa kasvattamaan tukikudokset oikein, eikä haittaa häntä ollenkaan, pitää vaan jalat oikeassa asennossa jatkuvasti. Vauvaa saa kylvettää vain illalla ennen lastenpolin tarkastusta ja lastan voi ottaa silloin pois, muuten se pitää olla koko ajan päällä, myös vaatteiden ja vaipan vaihdot.

Pukeminen on tullut helpommaksi, vaipanvaihtokaan ei kestä enää kauaa, hankalaa kaikki tosin on, kuin ilman tukilastaa. Esikoinen on ottanut tulokkaan upeasti vastaan, vielä ei ole lainkaan mustasukkaisuuden oireita.