Sotanorsun päiväkirja (vanha)

Hiippailin salaa tänään puntarille taas. Vaaka on taas uusi paras ystäväni, koska se niin suosiollisesti näyttelee kivoja lukuja. Mutta meidän suhteemme on todella ailahtelevainen. Ystävääni ei nähkääs tunnu olevan paljon luottamista, silloin kun kaipaisin eniten tsemppausta, se laukoo raakaa totuutta silmille ja siitä on kyllä lohtu kaukana! Samoin minun kiintymykseni ystävääni vaihtelee mitä suurimmassa määrin. Tällaisina päivinä voisin viettää aikaa sen kanssa vaikka kuinka pitkään, mutta toisina päivinä tuntuu, että en halua nähdä koko kapinetta silmissäni. Hänelläkin on varmasti rankkaa, koska suhteemme on niin epävakaalla pohjalla.

Toisaalta kuitenkin minuun voi aina luottaa, että palaan hänen luokseen, jokin vetovoima vetää minua hänen puoleensa kuin kärpäspaperi pikku surriaisia. On ihan täydellisen varmaa, että varpaani tavoittelevat vaa’an reunaa ennemmin tai myöhemmin. Ja vaaka osaa kyllä antaa samalla mitalla takaisin, yleensä kun pysyn pitkään poissa hänen luotaan, se pamauttaa “kiitokseksi” tosi murskaavia tuloksia. Ei ole mitään lempeää jälleennäkemistä, vaan heti samalla mitalla takaisin. Tästä tiedän, että ehkäpä vaakani kaipaa minua poissaollessani, mitäpä virkaa hänellä yksin kaapissa murjottaessaan olisikaan, ei kukaan tule sinne häneltä huomiota ja tuloksia pyytelemään.

Emme vain pääse toisistamme eroon, vaan kohtalo sitoo meidät väistämättä toisiimme, vaakani ja minut.

Oli miten oli, ja miten paljon vaakani siitä pahastuisikaan, Sotanorsu suuntaa nyt mökkirantaan liplattavien laineiden ääreen.

Puntari näytti tänään todella juhlallisia lukemia. -2,5 kg oli lähtenyt kahden edellisen viikon aikana. Suuri osa tuosta oli nestettä kyllä, jonka edellisellä kyläreissullani hankin. Ihana juttu, että sekin on nyt sitten kehosta poistettu. Samoin se mahdollinen rasva, mitä siitä kerääntyi. Toisekseen, olen vähän hämmästynyt, että vaikka juhannus on takana, niin pudotusta tuli silti. Söimme juhannuksena hyvin, ja aattona varsinkin ylitin jopa peruskulutukseni kalorit. Olemme liikkuneet ahkerasti miehen kanssa läpi koko viikonlopun, joten silläkin on varmasti vaikutuksensa asiaan. Nyt seuraavilla viikoilla sitten toivon, että edessä olisi pari perättäistä pudotusviikkoa, helpottaisi kummasti uskoa siihen, että tässä ollaan kuitekin eteenpäin menossa.

Tunnustelen vielä, miltä tuntuisi jatkaa 2 viikon välein punnitsemista. En ole kyllä lopettanut päivittäistä puntarilla ravaamista, mutta “virallinen” punnitushan se on mikä ratkaisee. Katsotaan, miten viikko kuluu ja miltä ensi maanantaina tuntuu, jatkanko viikottaista kirjaamista, vai kirjaanko vasta heinäkuussa seuraavan kerran.

Tänään menemme miehen kanssa katsomaan pariakin uutta asuntoa. Raaka totuus on se, että joudumme muuttamaan pienempään. Mutta kokonaisuus on paljon mukavampi, kun asumme pienemmässä asunnossa ja rahat riittää kuun loppuun saakka. Tiedän jo etukäteen toisen asunnon, jota käymme katsomassa, ja se on todella sievä ja ihanalla paikalla rannan lähellä. Olen aika varma, että jos pystymme hyväksymään sen nykyistä asuntoamme pienemmän koon, niin siitä tulisi meille aivan ihana koti. Ja miksikäs emme pystyisi, kyllä sopuli sialle antaa, kuten vanha sanonta kuuluu

Eilen saatiin vihdoin ja viimein myös rullaluistimet takaisin käyttökuntoon. Kävimme luistelulenkillä, ja kyllä potku kulki hyvin. En jäänyt enää puolta kilometriä miestä jälkeen, mistä olin kyllä tosi iloinen. En kuitenkaan pystynyt vielä luistelemaan niin hurjaa tahtia, että olisin saanut miehen luisteltua kunnolla hikeen. Mutta ei siihenkään enää kauan mene. Luistelimme eilen matalilla sykkeillä 40 min. lenkin ja kotona tein sitten vielä pilateksesta oppimiani vatsalihasliikkeitä. Voi kuinka odotan sitä päivää, että napani putkahtaa näkyviin kahden valtavan makkaran välistä Liikunnasta irtoaa nyt todella paljon iloa, varsinkin kun aurinko paistaa, ja mieli tekee ulos vaikka vain paistattelemaan päivää, jos ei mitään muuta.

Huomenna lähden käymään vanhempieni luona kesämökkeilemässä pari päivää. Se tietää uintireissua, huh! Vedet ei ole isossa järvessä vielä mitään linnunmaitoa todellakaan, mutta odotan silti innolla että pääsisin pulahtamaan. Lenkkeilymaastoihinkin saa ihanasti vaihtelua, kesämökkimaisemissa on mukavasti metsäteitä joilla pinkoa. Samoin lajeihin tulee vaihtelua, kuten soutelua, vedenkantoa, uintia, puiden pilkkomista…

Ainoa mistä olen huolissani, on nyt tuo ruokailu. Kotoa opin syömään leipäaamiaisen, josta nyt olen työllä ja tuskalla vierottautunut. Normaali aamiaiseni on siis täysjyvämuroja/puuroa, hedelmä ja pari kuppia kahvia. Mielestäni tämä pitää nälän huomattavasti paljon pidempään. Mutta ne leipäaamiaiset siellä mökillä odottaa. Raahaan mukanani kyllä ehkä ainakin muropaketin, hedelmiä ja rasvatonta maitoa. Aamiaista ei turhaan sanota päivän tärkeimmäksi ateriaksi. Aamiaisen syöminen on ollut minulle tosi vaikeaakin joskus, aamulla ei oikein ruoka maistu. Mutta minulla se näytti olevan tottumuskysymys, nykyisin pystyn hyvin syömään kunhan olen ollut vain hereillä jonkin aikaa, että vatsakin ehtii vähän herätä. Ja täysjyvävilja on lempeää vatsalle, ehkä siksi syöminen on nyt helpompaa aamulla.

En kyllä pysty seuraavien päivien aikana täysin päättämään itse mitä syön, mutta aamiaisestani pidän kiinni omine eväineni. Samoin tarkkailen annoskokoja, ja tavoittelen riittävää hevimäärää joka päivä. Tällä painon pitäisi pysyä aisoissa, vaikka äiti lykkäisi mitä voi-kerma-pekonipannua eteen

Hum-ti-dum-ti-duu… Ehkä alitan 90 ennen kesän loppua, nyt on uskoa siihen Sontsis santsaa aamukahvin, pistää pyykit kuivumaan ja lähtee nauttimaan liitelystä hyvin rullaavien pyörien päällä Ihanaa päivää kaikille muillekin!

Eilen sain hekotella itselleni. Kävin pitkästä aikaa juoksemassa, olen ottanut muutaman viikon tässä välillä rauhallisemmin, pyöräilyä ja kävelyä vain. Hirveä kapinointi emmem lähtöä, marisin miehelle, etten jaksa, en viitsi, en halua ja mitä vielä. Kuitenkin, heti kun pääsin tien päälle, tiesin, että oli täydellisen oikea päätös lähteä.

Ajattelin eilen siellä hölkytellessäni, että nyt ymmärrän, mistä se johtuu, kun bodareiden sanotaan rakastuvan omaan kehoonsa. Minäkin rakastuin lenkkeilyn ajaksi. Pistin itseni koetukselle, ja huomasin, että keho vastaa entistä kovempiin vaatimuksiin. Lihakset tuntui ihanan lämpimiltä, voimakkailta ja ennen kaikkea toimivilta. Minä pystyn, minä jaksan! Ihmettelin itseäni koko sen ajan kun metsäautotiellä hölkkäsin, kovempaa ja pidemmälle kuin ennen. Melkein nauratti. Ymmärrän nyt ihan täysin, mitä se liikunnan ilo tarkoittaa ja että miksi toiset sanoo, että siihen tulee himo.

Pidätte minua varmaan ihan pöpinä. Ei tätä voikaan sanoilla selittää, en pysty tähän kirjoitukseen vangitsemaan puoliakaan siitä uskomattomasta kokemuksesta. Ikuisesti huonokuntoinen, pullukkana pidetty tyttö, jota ei koskaan valittu mihinkään joukkueeseen jos ei ollut viimeinen pakko, se sama tyttö juoksi monta kilometriä, tuntien olonsa hyväksi, kauniiksi, voimakkaaksi! Voi elämä, mitä balsamia haavoille!

Tiedän, että kuulostan ihan hullulta. Eikä tulevaisuus, ja sen liikuntasuoritukset ole aina olemaan tällaista liitelyä. Enkä sitä odotakaan. Tästä kokemuksesta riittää kuitenkin liikuntamotivaatiota vielä pitkääkin pidemmäksi aikaa, voimaa lähteä liikkumaan, vaikka ei yhtään huvittaisi. En myöskään kuvittele, että kaikkien pitäisi tuntea samoin, ja kaikkien muidenkin pitäisi rakastaa itsensä koettelemista liikunnalla. En ala suosittelemaan tätä jokaiselle, mutta siitä huolimatta toivon joka ikiselle ihmiselle yhtä suuria onnistumisen kokemuksia, oli se sitten liikuntaa, työtä, pienoismallien kokoamista tai vaikka virkkaamista. Ihan mitä tahansa.

Tänään on sitten juhannus. Luovuin tuon jugurttikakun tekemisestä, koska muistin, ettei mies pidäkään siitä. Olisin saanut tuhota yksin kakun, ja sitten se kakku olisikin tuhonnut minut. Ostin tuoreita mansikoita, joita sitten nautiskelemme jälkiruuaksi. Meinasin tosin saada eilen kaupassa hermoromahduksen (tapahtui ennen lenkkiä) koska liki kaikki ruuat mitä olin aikonut ostaa, olivat loppu. Tämä on näitä tuppukylän etuja. Onneksi kuitenkin löytyi korvaavaa tilalle, ja saan toteuttaa juhannusmenyyni sellaisena kuin suunnittelin.

Onnellista ja tunnelmallista juhannusta kaikille!

On ihanaa olla taas kotona, ja lojua aamulla kainaloisena lämpimässä pedissä. Kova koti-ikävä on ollut, miehen viipyessä töissään ja pysytellessäni opiskeluissa ja opiskelijaboksissani tiukasti kiinni. Nyt on edessä monta viikkoa, jotka saan viettää yhdessä rakkaan kanssa kotona ja lomaillen. Elämäntapatavoitteet ovat molemmilla samat, joten kompastelua ei enemmälti ole odotettavissa, kun kumpikaan ei halua toiselle asettaa ansoja. Terveysruokaa emme kyllä eilen syöneet, vaan teimme vanhanaikaisesti ja hemmottelimme itseämme jälleennäkemisen juhlissa pitsalla. Huomasin kyllä, ettei kumpikaan jaksanut syödä entiseen malliin, ja tekemämme kaksi pyöreää pitsaa oli aivan liikaa. Pitsanpaloja on jääkaapissa nyt vaikka muille jakaa, kun yksikin pitsa olisi meille aivan täydellisesti riittänyt.

Puntarilla oli iloinen yllätys, kun tänä aamuna punnitsin itseäni. Tämä viikko on muutenkin ankarasta väsymyksestä huolimatta mennyt ravitsemuksellisesti todella hyvin ja liikunnallisesti aivan tyydyttävästi. Maanantaille lupaa tulokset hyvää, juhannuksesta huolimatta. Meillä ei varsinaisia juhannusjuhlia ole tänäkään vuonna, miehenpuoli on taas töissä kiinni jussin, kunnes pääsee sen jälkeen lomalle. Ajattelin, että jos kokkaisi juhannusmenuuseen grillattuja kasvisvartaita, kanapihvejä, uusia perunoita sekä jälkiruuaksi suuresti rakastamani jugurttikakun. Olisihan se kyllä poikaa! Alkoholia ei meillä muutamaa olutta enempää nautita nyt, johtuen juuri noista työkuvioista. Joten ei siinäkään mitään sudenkuoppaa väistettävänä.

Olen tapaus, joka punnitsee itsensä joka aamu. Tiedän kyllä, ettei ehkä pitäisi. Virallinen punnitusaika on siis maanantaiaamu, ja sen tulokset kirjailen tänne blogiini ylös. Päivittäinen punnitseminen ei useinkaan vie mieltä matalalle, tiedän päivittäisen nestevaihtelun vaikutuksen lukemiin, joten en niistä suuremmin järkyty. Mutta nuo maanantait… Ne ovat kauheita, jos olen onnistunut keräämään lisää painoa. Vaikka viikossakaan todellinen pudotus ei ammattilaisten mukaan näy. Kahden viikon punnitusväli impulsiivisille innostujille olisi varmastikin minullekin ihan hyvä. Joten harkitsen asiaa. Tosin pitkä tulosten odottelu voi olla kärsimättömälle ylivoimaista. En enää ole kuitenkaan niin paatunut hätähousu, että olisin masentunut näistä kaikista osin itseaiheutetuistakaan vastatuulista. Olen onnistunut siis kehittymään ihmisenä pitkäjänteisempään suuntaan, eikä kärsimättömyys katkaise edistymistä.

Vaikka olen minä edelleen kärsimätön. Mutta nämä uudet elämäntavat ovat jo niin paljon osa elämääni, että vaikka kuinka olisin kärsimätön ja masentunut, tiedän ettei paluuta ole. Nämä ovat nyt normaalit elämäntapani. Voin kyllä yrittää kapinoida vetämällä naamariini suklaalevyn ajatellen, että nyt kyllä mäskään koko homman, hähhähhää. Mutta senkin jälkeen tomaatit ja kurkut eksyvät ruokapöytään, vaikka kuinka yrittäisin änkyröidä. Ja huomasin sen, ettei sen suklaalevyn syöminen auta mitään, vaikka tietoisena haluna on räjäyttää projektini ilmaan. Kun ei se sitä tee, ainoa jolle hallaa teen olen minä itse. Ja se yksi suklaalevyn syöminen mitään vaikuta, vaikka kuinka yrittäisin. Olo ei parane, eikä elintavat siitä muutu. Tämä suklaalevyn kapinasyöminen tapahtui siis ma-su, en siitä aikaisemmin kertonutkaan mitään, yrittäessäni vielä itsekin analysoida, että mikä ihme juttu se oli. Tajusin, että joku osa minussa yrittää vielä pistää vastaan, mutta voin kertoa, että olen voitolla, MUAHHAHAHHAHHAAA!!!!

Ja aarteiden löytämistä. Tänään oli harvinaisen hedelmällinen kirppisreissu.

Löysin pari oikein kivaa paitaa. Vaikka kesäpaitoja ne eivät kyllä ole, vaikka tarve sellaiselle olisi. Toiseksi, tein todellisen löydön. Luhta- tennarit, joita viime kesänä kävin kenkäkaupassa silittelemässä, löytyivät nyt lähes iskemättöminä, hintaan 5 euroa. Olen ollut kenkien tarpeessa tässä jo hyvän aikaa, aina vain lykännyt hankintaa. Onneksi lykkäsin, nyt löytyi ihanaiset ja ihan huisin halpaan hintaan.

Lisäksi löysin eurolla Vladimir Nabokovin Lolitan. Olen muutamaan otteeseen lainannut kirjastosta sen, mutta en ole koskaan saanut luettua loppuun. Nyt on sitten kaikki maailman aika.

Iltakävelyllä käyn pähkinänhakureissulla. Nam, nam.

Huhhuh. Tämä väsynyt laihduttaja tempaisi eilen iltapäivällä 2,5 tunnin päiväunet. Ja nukuin 12 tunnin yöunet. Eli kyllä taisin olla paljon väsyneempi, kuin eilen kuvittelin. Kovan nukkumisen jälkeen olo on vielä vähän hontelo, mutta ajattelin silti hurauttaa pyörällä kirpparille. Kesäpaidat olisi kovasti tilauksessa.

En lähtenyt sinne jumppaan. Puoli tuntia päiväunia, ja olisi täytynyt lähteä. En vaan päässyt sängystä ylös, hyvä kun sain silmiäni sen verran auki, että sammutin herätyskellon.  Mutta hähää, hätä ei ole tämän näköinen. Kun sain nukuttua sen verran, että jaksoin taas nousta ylös, hyppäsin fillarin selkään ja kävin sotkemassa 15 km:n lenkin. Se oli aivan kelvollinen liikuntasuoritus päivälle, jolloin olin niin väsynyt, etten edes muista milloin viimeksi.

Nyt minulla on pieni kesäloman poikanen, vapaata opiskelusta siis. Töitä on edelleen tehtävä, mutta se ei vaadi jokapäiväistä huomiota, joten nyt nautitaan kesästä! Söin aamiaisen parvekkeella auringonpaisteessa, selailin päivän lehden ja nautiskelin aamukahvit. Nämä kiireettömät aamut ovat kyllä aivan todella parhaita. Kamala ikävä on kyllä miehenpuolta, joka on toisen viikon vielä ollut työreissussa. Mutta hänenkään kotiinpaluuseen ei mene enää montaa päivää.

Puntarissa ei ollut kovin katastrofaalisia lukemia sittenkään. Mutta en kirjoita niitä ylös nyt, ensi viikolla minulla on parempaa kerrottavaa, ehkä jopa pudotusta mainostettavana. Kaikenlaisia ajatuksia pyörii nyt kyllä mielessä, eikä vähiten siellä vello epäusko omaan onnistumiseen. Olen taas vähän turhautunut tähän. Mutta nämäkin mielialat voi vaihtua monta kertaa päivässä, toisinaan hehkun onnea ja toisinaan synkistelen selkä kumarassa, ettei tästä tule yhtään mitään.

Tunnelmiin vaikuttaa kyllä edelleen melko paljon myös jokin aika sitten tapahtunut ammatillinen emämunaus. En ole ihan toivotulla tavalla onnistunut irtautumaan syyllisyydestäni, enkä häpeästä. Mutta häpeäminenkin on joskus tervettä, jotta tietää, milloin on tullu tehtyä typeryyksiä. Uskon kuitenkin, että kesä ja uudet tuulet syksyn myötä parantaa tämänkin haavan.

Kasviselämästäni kerron eilisestä seikkailustani, kun kävin opiskelijaruokailua harrastamassa pitkästä aikaa. Tarjolla oli kasvis-tofu-nuudeliwokkia. Seisoin pitkään linjan päässä, niin että takana tulijatkin taisi alkaa jo hermostumaan. Halusin ottaa kasvisvaihtoehtoa, mutta se näytti suoraan sanottuna tosi pahalta. Ennakkoluulot iskivät todella rankasti peliin. Otin sitten lihapullia, kun alkoi mameroittamaan siinä ruokaa valitessa. Nostin wokkiakin lautaselle ehkä ruokalusikallisen verran, ajattelin, että pakkohan sitä nyt kuitenkin on maistaa. Ja se wokki oli ihan älyttömän hyvää! Harmitti niin vietävästi, että söin niitä einespullia, kun olisi ollut ihana kasvisruoka tarjolla. Seuraavalla kerralla en kyllä sorru moiseen!

Runosuoni taas kuplii yli äyräidensä, joten olen melko varma, että illalla on taas lisää sanottavaa. Nyt kuitenkin curry-broileri-perunavuokaa nassuun ja sitten fillarin nokka kirpparia päin. Aurinkoista päivää kaikille!

Heipsuli vain!

Sontsis on nyt selvittänyt piinaavan tentin ja piinaavan viikonlopun. Kunnialla? Tiedä siitä. Suunnitelmani piti, mutta vain pettääkseen totaalisesti lauantai-iltana. Tai no… Lauantaina syyllistyin ylensyöntiin, suorastaan mahtipontiseen sellaiseen. Juomiset sentään rajoittui kahteen lasiin viiniä lauantaina, ja yhteen olueen perjantain. Muutoin viikonloppu meni ihan kohtuullisesti, tuli pyöräiltyä yksi puolentoista tunnin lenkki, pelattua sulkapalloa ja pompittua lasten kanssa trampoliinilla hiki päässä.

Mutta ne tulokset… Olin aamulla niin kiireessä lähdössä asioitani hoitamaan, että unohdin koko vietävän punnituksen. Pelkään pahoin, että plussaa olisi taas tullut. Vaikea sanoa, kun en sinne puntarille mennyt. Ajattelinkin, että mitäs jos tässä lisäisikin tulokset vasta ensi viikolla. En halua nyt riskeerata, että mieli lässähtäisi vaakalukeman pompatessa. Voimaa sitä mielialan laskua vastaan ei tällä hetkellä löydy. Sallitaanko minulle tämä synti?

Olen ihan kuitti. Tentti ja matkustaminen ja aamuyölle kukkuminen vei kyllä ihan kaikki voimat. Posket punoittaa keskellä päivää väsymyksestä, ja silmät lupsahtelee. Mietin, että jos tästä menisi käymään jumpassa, mutta mieli tekee antaa itsensä nyt ihan rehellisesti laiskotella. Olen niin väsynyt. Lähden kyllä sinne jumppaan, mikäli päiväunet korjaa tämän karmaisevan väsyn.

Pikavilkaisulla huomasin, että blogimaailmassa kuhistaan nyt toden teolla Patrik Borgin Rentoa painonhallintaa- kirjasta. Pidin itsekin kirjasta todella paljon. Armollisuus ja järjen käyttö on sallittu. Vaikka kirja todella oli välillä melkoista rautalangasta vääntämistä, kuten Helkaneitikin sanoi, niin olihan se ihmeellistä lukea. Joskus näköjään täytyy jonkun sanoa se ilmeinen, ennen kuin asia menee jakeluun. Eläköön vapauttava sanoma, eläköön lupa syödä oikeaa ruokaa!

Oma laihdutusfilosofiani lähti oikeastaan muuttumaan siitä, kun Kiloklubiin liityin ja yritin alkaa sisäistämään heidän sanomaansa. Joka on lähes pilkulleen kuten Borgin kirjasta, onhan Borg kiloklubinkin asiantuntijajäsen. Luettuani kirjan, olen yrittänyt pikkuhiljaa alkaa rentoilemaan. Kirjailen ruokia ylös klubiin enää aniharvoin, vain foorumit, liikuntapäiväkirja ja tulosten seuranta on minulla siellä enää käytössä. Viikonloppusyöminenkin täytyy kyllä saada balanssiin, muuten sitä  80% sääntöä ei pysty noudattamaan. Työtä siis vielä on.

Lisää kirjoituksia enenevässä määrin luvassa tällä viikolla, kunnes Sotanorsu toipuu tenttiprässin läpikäymisestä.

Kamala kiire. Kirjoitan nyt vain pikapikaa pari sanaa tulevasta viikonlopusta, sitten täytyy jo lähteä kiitämään.

Olen siis menossa etelämpään kyläilemään viikonloppuna, ja sukulaisia meren takaa on tullut sinne käymään. Illanviettoja kaksikin luvassa, joten kyllä nyt joudun melkoiseen pinteeseen. Grillissä tirisee ja olut kuohuaa. En ajatellut näitä herkkuja itseltäni kokonaan kieltää, maistelen mukana. Tärkeämpää on nyt sitten se, miten kylässä taas saa normaalina aikana syötyä. Jospa se onnistuisi.

Raporttia luvassa sitten maanantaina, että miten kävi.

Kiitos kauhiast kommentoijille, syvennyn asiaan paremmin maanantaina. Olette ihanan herttaisia kaikki

Lämmintä ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Maistoin siis tänään ensimmäistä kertaa elämässäni soijasta tehtyä ruokaa.

Soijarouheestahan tuli ihan pätevä bolognesekastike. Kun pääsi ajatuksesta eroon, ettei tämä maistu yhtään lihalta, niin kastike maistui oikeastaan aika hyvältä. Kuten Helkaneiti ennusti, ei soija maistu paljon miltään, mutta kyllä se siellä kastikkeen seassa meni. Yllättävän paljon muistutti rakenteeltaan hienojakoista jauhelihaa.

Liotin rouheen liemikuutiolla maustetussa vedessä, ja nakkelin sinne vaikka mitä maustetta sekaan. Sitten paistelin mössöä pannulla, lähti ylimääräinen vesikin ihan hyvin. Sinne sekaan sitten kastike ihan normaaliin tapaan. Tarjoilin sen itselleni vihersalaatin ja täysjyväspagetin kera.

Voin ehdottomasti kelpuuttaa tuon ruokalajin yhdeksi käyttöön jääväksi reseptiksi. Voisin kuvitella, että soijarouhetta olis kiva laittaa (liotettuna tieten) vaikka pitsaan.

Lisäksi neljän hengen annokseen meni neljännespussillinen rouhetta. Pussi maksoi yksistään 1,7 euroa. Verraten jauhelihaan, neljään annokseen menee paketillinen, eikä alle kolmen euron saa pakettiakaan vähärasvaista jauhista. Oli siis ihan todella edullista!

Tänään liikunta ei innosta yhtään. Jääköön siis tänään, pakkopullaa se muuten olisi. Olen pyöräillyt maanantaina ja eilen pitkät lenkit, joten se lepopäivä on tänään ihan ok. Väsyttää tosi ankarasti, voimat menee tänään loput kyllä tenttiin lukuun. Jos saan kirjat kaivettua esiin enää tänään…

Niin se runosuoni vaan sykkii. Eilisen suunnitelman laatimisen jälkeen on tullut jälleen takaisin sellainen tietynlainen hallinnan tunne. Että en olekaan toisten ihmisten armoilla ja vain ajelehdi ruokapöydästä toiseen. Nyt kun tiedän, mitä minun on tehtävä, on paljon helpompi ottaa vastaan se, mitä tuleman pitää. Ja kylillä auringonpaisteessa uudella pyörälläni huristellessa teki mieli kajauttaa kaikille ohikulkijoille, että “hei jee! musta tulee muuten laiha!!” Kaikkea älyttömyyttä sitä keksiikin, en sentäs alkanut huutelemaan Mutta motivaatio ja halu parantaa tilannetta on palannut taas ihan uusiin lukemiin.

Ei sillä, että sotasuunnitelmassani olisi mitään uutta tai mullistavaa. Pelkästä maalaisjärjestä on kysymys. Se miksi kuitenkin moinen on tarpeen on se, että tänä kesänä tulen seilaamaan vähän siellä sun täällä, ja en ole itse läheskään aina “puikoissa” kun ruokailusta päätetään. Olen aikaisemmin päättänyt, että kyläreissut ja juhlat ovat paikkoja, joissa saa nautiskella vapaasti. Kuitenkin piti kantapään kautta huomata, että eihän se sellainen peli vetele, jos sitä kerran on kylässä melkein joka ikinen viikonloppu. Eli jotain oli muutettava.

Edessäni on muuten uusi aluevaltaus. Olen jo pitkään ajatellut, että reseptivalikoimani on naurettavan suppea, ja uusien ruokalajien kokeilu on aivan liian vähäistä. Olen myös haaveillut, että vähentäisin lihan osuutta ruokavaliossani, sitä ei todellakaan tarvitse olla joka päivä pöydässä. Hyvin vakavasti ajattelin pyrkiä siihen, että lihaa/kanaa olisi pöydässä ehkä noin kahtena-kolmena päivänä viikossa, ja kalaa 1-2 kertaa. Mutta tämä vaatii kekseliäisyyttä paksulta lihansyöjältä. Pitää opetella kokonaan uusi kokkaamisen tapa.

Tähän asti aterian rakentaminen on lähtenyt siitä, että mitä lihaa laitetaan, mihin kastikkeeseen tai pataan sen upotan ja mitä lisäkkeitä tarjoilen. Kasviksista on vaikea keksiä sellaista “pääainetta” minkä ympärille ruoan voisi rakentaa. Ja pelkkä riisi ja höyrytetyt vihannekset on ihan nounou, ei kai sitä kukaan pelkästään sellaisella elä. Jotain kunnollista kasvisruokaa siis olisi opeteltava laittamaan, ja saada myös riittävät proteiinit.

Ostin tänään siis marketista soijarouhetta, olen kuullut, että sitä voisi käyttää jauhelihan sijaan. Huomenna teen ihan uudenlaisen makumatkan, ja teen perinteisen pastakastikkeeni soijarouheesta. Soijarouhe oli vieläpä ihan älyttömän halpaa verrattuna jauhelihaan. Raportoin huomenna, että tuliko siitä mitään. Yrityksen ja erehdyksen kautta tämä kasviskokkaus- kokeilu siis lähtee käyntiin.

Nyt tämä nälkäinen lähtee wokkaamaan vihanneksia.

Miulla on uus pyörä! Jouduin hankkimaan uuden varastetun tilalle, ja vaikka pöllitty kismittää, niin onhan se uusikin ilo. Pyörä on minun päivittäinen kulkuvälineeni, eli siis kovin pitkään ei voinut suruaikaa viettää. Ostin halvalla kaverin kaverilta mummopyörän raadon, jota vähän fiksailin ja nyt se rullaa kuin ajatus. On mukava ajella. Satulankin vaihdoin leveäperäiselle sopivaan malliin. Kävinkin juuri hurauttamassa 15 km lenkin pyörällä, ihanassa ilta-auringossa. Haaveissa väikkyy, että saisin hiottua ja maalattua rungon jollakin tosi makeella värillä. Nyt hankin pyörään sellaisen teräksisen U-lukon, että sitä ei kovin helpolla saa auki. Lisäksi kahlitsen pyörän aina pyörätelineeseen, taikka vien pyörävarastoon, jos sinne mahtuu. Ei pitäisi ainakaan liian helpolla varkaiden päästä!

Tuo plussaaminen herätti hieman ajatuksia, samoin Helkaneidin kysymys. Kyllä minulta on paljon kyselty, että olenko dieetillä, ja jos niin millaisella. Ulkomuoto on selvästi muuttunut, eikä sitä kukaan voi olla huomaamatta, vaikka kaikki ei sitä suoraan sanokaan. Olen ajatellut monesti asian kertomista ystävilleni, olen kyllä avoimesti kertoillut syömis- ja urheiluharrastuksistani ja -kommelluksista, joten kaikki tietävät uudet elintapani. Kenellekään en tosin ole sanonut, että laihdutan. Viikonloppuna sain ihania kehuja hoikistuneesta ulkomuodostani

Mutta jotenkin se on kauhean vaikeaa pyytää toisia ihmisiä tarjoamaan jotakin minulle sopivaa ruokaa. Eri asia olisi, jos minulla olisi joku ruoka-aineallergia tms. mutta kun ei ole, niin sosiaalinen mässäily jatkuu entisellään, tai ainakin minulta odotetaan sitä. Toisekseen, iso osa ystävistäni kärsii myös paino-ongelmista, joten se tuntuu suorastaan osoittelulta, jos alkaisin pyytämään että muutettaisiinko vähän nyt tätä ruokailua siksi aikaa kun minä olen täällä. Kaikki ei ole valmiita muutokseen. Ja takuulla ei jäisi huomaamatta, jos jättäisin jotain ruokia väliin.

Tosin, kenenkään tuttavani tai ystäväni ruokavalio ei ole läpeensä paha. Joten ehkä minun täytyy valita se tie, että syön vain sitä, minkä arvelen itselleni sopivaksi. Saan varautua siihen, että leukailua tulee ja yritystä painostaa minut syömään sekä tulkintoja siitä, että yritän saarnata tai osoitella. Vaikka en kyllä sanallakaan ole puuttunut, tai tule puuttumaan kenenkään ruokavalioihin. Omat valintani ovat omia valintojani. Joistakin kavereistani olen epävarma, että pystyvätkö he hyväksymään minut tällaisena “ruokavammaisena” ja iloitsevatko he puolestani, vai muuttuvatko kateellisiksi ja pisteliäiksi.

Kaikkea tarjottavaa ei ole pakko syödä, tiesin sen jo ennestään. Mutta nyt tässä vasta kokeelle joudutaan. Toinen hyvä keino on se, että pyydän, että saisinko minä kokata tänään ja tarjoilla isäntäväelle jotain tosi hyvää (ja kevyttä, hihhih ). Myös joillekin ystäville pystyn viemään omia eväitä, jugurttia, vihanneksia ja ruisleipää ym. Kaikkien kanssa se ei mitenkään toimi, mutta kaikkialla missä voin niin tätä linjaa aion nyt vetää.

Oikeastaan olen vähän surullinen, koska tiedän, että toisille on tärkeää, että minä rypisin siinä samassa tilanteessa, jossa ei voi eikä halua eikä viitsi tehdä mitään itselleen ja omalle ololleen. Ja nyt kun olen onnistunut jo pääsemään hyvään alkuun, se ei kaikkia miellytä. Tokikin tiedän, että millaista ja minkä arvoista se sellainen ystävyys on, mutta ei se poista sitä surua siitä, että havaitsee omissa ystävissään sellaisia piirteitä. Tietenkin täytyy muistaa, että iloitsen jokaisesta ihmisestä, joka iloitsee minun kanssani onnistumisistani!

Eli strategiani selvitä tulevista kesän sosiaalisen syömisen haasteista:

• Valikoin ruokani, eli parhaat päältä ja pahimmat jääköön tarjottimelle

• Omia eväitä sellaisissa paikoissa, joissa tiedän, että moinen ymmärretään

• Keksin itselleni ruokarajoitteen, jolla on pätevä perustella silloin kun syömisistäni tulee sanomista. Esim. rasvainen/mausteinen ruoka närästää, ja valkoinen leipä pierettää (mikä on ihan totta! ) ja sen vuoksi en kehtaa syödä

• Tarjoudun kokkaamaan isäntäväelle, silloin kun se on sopivaa

Jokaisen ympärillä on ihmisiä, joiden on vaikeaa tällaista ymmärtää. Ja heidänkin kanssa on vain tultava toimeen. Ja näin minä aion tehdä, kukaan ei saa minulta “potkuja” tämän asian vuoksi, ellei äidy sitten todella pahaksi.

Väsynyt Sontsis poistuu nyt suihkuun ja heittäytyy hyvän kirjan kanssa pitkälleen. Levollista yötä joka iikalle

+2kg. Odotettavissahan tuo olikin. Mutta silti noin paljon. Olisi se tosin voinut varmaan pahempaakin olla.

Ensi viikonloppuna en kyllä lähde yhtään mihinkään, istun kotona mussutamassa salaatinlehtiä ja käyn kymmenen kilometrin lenkin joka päivä

Ei nyt sentään. Mutta loppu tälle on tultava. Ei käy laatuun, että joka toinen viikko plussaan kaksi kiloa. Mietinnässä siis, että mitä teen. Sosiaalista elämääni en ala rajoittamaan, se ei siis ole ratkaisuvaihtoehto. Ensi viikonloppuna olisi sukujuhlan tynkää luvassa, täytyy kyllä keksiä jotain ja pian.

Kiitos rakkaat kommentoijat taas. Tästä ei ole kuin yksi tie. Nimittäin alaspäin. Ensi viikolla vaakalukema on alempi.