18.4.2008

• Teknologinen kehitys todettiin liittyvän vahvasti vakiintumiseen, ja on oikeastaan se institutionalisoituminen joka tapahtuu artefaktin ympärille, sen kanssa, siihen liittyen.
• Kuhnin paradigmateoria koettiin erilaiseksi juuri materiaalisuuden suhteen. Paradigma (valtavirta/muotivirtaus/kaikkien tuntemat esimerkit/mitä tutkitaan ja mitä ei) voi vaihtua esimerkiksi tiedekunnan sisällä, vaikka rakennus, huonekalut ja ihmiset vaatteineen, pysyvät samana. Paradigma siis vaihtuu helpommin ilman materiaalista muutosta.
• Todettiin Bakelandin imeneen useista eri teknologisista kehyksistä (esim. valokuvakemian kehys) mentaalisen materiaalin jolla hän kykeni luomaan bakeliitin. Vaikka bakeliitti siis oli “yhden miehen” aikaansaannos, ei sen tarkasteleminen sosiaalisena konstruktiona olekaan niin ongelmallinen.
• Yksilöt toimivat teknologisen kehyksen kautta, mutta kehys on laajempi sosiaalinen ilmiö.
• Tämä ‘merkitykselliset ryhmät - teknologinen viitekehys - artefakti’ -kuvio joka kirjassa esitetään, muistuttaa Ulrich Beckin Individualization -kirjassa esittelemää sosiaalisen reduktionismin, teknologisen determinismin ja kehittyneemmän teknologian ja kulttuurin dialektista suhdetta painottavaa teoriakolmikkoa. Kahta ensimmäistä Beck piti vanhoina ja kapeakatseisina, itse kannattaen kolmatta. Bijkerin kirjassa noiden 3 olion kuviossa esitetyt suhteiden mallit pohjimmiltaan tuntuvat tutuilta. Eikö tämä kuulostakin hyvin samalta kuin se jo mantraksi muodostunut hokema että yksilö ja yhteiskunta ovat dialektisessa suhteessa? Dialektista - ei mihinkään suuntaan determinististä. Ei ole vain yhtä kausaalinuolta, vaan oliot ovat vastavuoroisessa vaikutuksessa.
• Rakenne ja toiminta ovat myöskin vuorovaikutuksessa keskenään.
• Analogia jonka mukaan teknologian suhde vakiintuneisiin merkityksiin, olisi kuin yhteiskunnan/kulttuurin suhde meemeihin tuli luotua. Analogia tuntui vahvalta. Nämä kaksi oliopariahan menevät vahvasti päällekäin.
• Eri väriset valot loistelamppuihin saatiin erilaisista kaasuista. Tämän värillisyyden saisi aikaan myös maalaamalla lasia hehkulampusta, mutta se vähentäisi lampun tehokkuutta. Tästä syystä loistelamput olivat värivalaistuksen ruhtinaita.
• Aasinsillan kautta päädyimme puhumaan Leo Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoriasta. Aasinsiltana toimi se, että nyt kun Eerik oli käyttänyt aikaa polkupyörien, bakeliitin ja lamppujen ajattelemiseen, hän koki ne melko kiinnostaviksi, mutta laittoikin kiinnostavuuden kokemisen oman kognitiivisen dissonanssinsa piikkiin. Kognitiivisen dissonanssin teoria esittää että ihminen hakee tasapainon ja tietyn koherenssin asenteidensa, uskomustensa ja käyttäytymisensä välille. Festingerin kokeessa tämä ilmeni asenteen muuttamisena toiminnan kanssa loogiseksi.

Eerikin yksinäiset oudot pohdinnat:
Neuvotteluissa sähköyhtiöiden kanssa tehtiin kompromissi joka päätyi säännökseen että lamppujen lasin tulee olla paksu. Tällä nähkääs saatiin ne vähemmän tehokkaiksi sähkön kulutuksen suhteen, eivätkä sähköyhtiön siis menettäneet tulojaan. Yritykset lienee menestyvät lähinnä vain ajattelemalla omia etujaan. Yritysvastuuseen on hankalaa päästä. Evoluutioanalogia varmasti toimii hyvin yritysten menestykseen nousussa. Yksi “epärehellinen” voittaa kaikki yritysvastuulliset, joten voiko yritysvastuullisuus kehittyä? Ongelma kuulostaa samantyyppiseltä kuin altruismin evoluutiossa. Altruismin kohdalla tieteilijät ovat kehittäneet selityksiä kuten vastavuoroinen altruismi (hedelmällisimmäksi on osoittautunut tit for tat -taktiikalla selittäminen), itsekkään geenin ajatuksen pohjalta sukulaisuus -altruismi, ja esimerkiksi David Sloan Wilsonin kannattama monitasovalintaan pohjautuva selitystapa. Amotz Zahavin haittaperiaatteella on mielestäni vahvin kontribuutio ihmisen altruismin selittämisessä. Yritysmaailma mm. näiden teorieoiden analogia-valossa voisi olla erittäin mielenkiintoista tutkittavaa. Promiskuiteettisen naaraan harvinaisuus ihmislajilla, voisi olla myös mielenkiintoinen analogia. Osmo Tammisalo esitti Rakkauden evoluutiossa että kaikki naaraat eivät koskaan ole promiskuiteettisia, mutta pieni osa on aina. Tämä oli ilmeisesti tasapaino joka oli syntynyt pitkän pelin tuloksena. Todella vastuuttomat yritykset saattaisivat suhteelliselta osuudeltaan muistuttaa hieman näiden promiskuiteettisten naaraiden suhteellista osuutta.

Joskus voisi paneutua näihin analogioihin suuremman ajatuksen kanssa - enkä siis väitä niiden olevan hyviä, koska en ole vielä miettinyt niitä tarpeeksi. Mielenkiintoisia pohdittavia ne kuitenkin saattaisivat olla.

Arto esitteli kirjan perusväitteet ja historian, joten minä tyydyn tiivistämään ja kokoamaan kehiteltyä sosioteknisen muutoksen teoriaa.

Bijker tekee siis konstruktionistista teknologian tutkimusta, jonka taustalla on pääasiassa semioottinen ja interaktionistinen perinne. Konstruktionistisessa tutkimuksessa olennaista on se, millaisia merkityksiä teknologiaan liitetään. Teknologisen determinismin välttämiseksi siis ei oleteta, että artefaktien “olemukselliset” tai “luonnolliset” ominaisuudet määrittäisivat teknologian kehitystä. Artefaktit ovat sosiaalisesti konstruoituja, ja siksi artefakteille on myös mahdollista tehdä “sosiologinen dekonstruktio” (esim. macho-bicycle / unsafe bicycle). Artefakteilla on siis tulkinnallista joustavuutta. Kun yhä useammat relevantit ryhmät alkavat tulkita artefaktia samalla tavalla, tapahtuu asteittaista vakiintumista.

Samalla kun teknologia vakiintuu, sitä ympäröivä sosiaalinen vuorovaikutus alkaa institutionalisoitua tai strukturoitua. Muodostuu teknologinen kehys (vrt. Kuhnin paradigma). Teknologiaan liitetyt merkitykset vakiintuvat, eli toimijoilla on vähemmän mahdollisuuksia tulkita sitä eri tavoin. Toisaalta teknologinen kehys on myös resurssi, joka mahdollistaa “kehittyneempää” toimintaa, kun tiettyjä asioita voi ottaa annettuna. Vakiintuneet käytännöt (esim. ongelmanratkaisutavat) ovat olennainen osa toimijoiden toimintakapasiteettia.

Toimijat ovat useiden erilaisten ryhmien jäseniä ja voivat omaksua useita teknologisia kehyksiä. Merkittävää onkin inkluusion aste, eli kuinka paljon ja miltä osin tietty teknologinen kehys ohjaa toimijan toimintaa. Heikko inkluusio selluloidikehykseen antoi Baekelandin katsoa fenoli-formaldehydiyhdisteen problematiikkaa “laatikon ulkopuolelta”, ja sähkökemian kehys tarjosi hänelle muista muovikemisteistä poikkeavan ongelmanratkaisutavan, jonka avulla hänen oli mahdollista lopulta keksiä toimiva muovi.

Teknologinen kehys teoreettisena käsitteenä. Artefaktin sosiaalinen rakentuminen, relevantin sosiaalisen ryhmän muodostuminen ja teknologisen kehyksen muodostuminen ovat rinnakkaisia prosesseja. Yhtäläisyysmerkkejä ei kuitenkaan voi näiden välille vetää. Interaktionistisesta näkökulmasta teknologinen kehys tarjoaa relevantin ryhmän muodostumiselle vuorovaikutuksen välineet, jotta he voivat toimia maailmassa, jossa vaikuttaa monia artefakteja. Semioottisesta näkökulmasta teknologinen kehys tarjoaa välineet artefaktin, jota käyttävät useat ryhmät, konstruoimiselle. Bijkerin mukaan teknologisen kehyksen “ontologinen status” on toimia näiden kahden tulkinnan välittäjänä, eli teoreettisena välineenä yhdistää teknologian sosiaalinen rakentuminen ja toisaalta teknologian vaikutus yhteiskuntaan.

Bijkerin valta on kaksitahoista: semioottista ja mikropoliittista, rakenteellista ja toiminnallista. Jähmettyneet merkitysrakenteet (tai teknologiset kehykset) rajoittavat toimijoita ja ovat näin olennainen tekijä teknologian kehityksessä. Toisaalta vakiintumisprosessissa vaikuttavat lukuisat yksittäiset seikat, kuten toimijoiden taloudelliset intressit (esim. sähkölaitosten huoli loisteputkien energiatehokkuudesta). Tämä on vallan mikropoliittinen puoli.

Lopulta Bijkerin tavoitteena on siis päästä eroon a priorisista “teknologisen” ja “sosiaalisen” käsitteistä, koska “puhtaasti sosiaalisia suhteita esiintyy vain sosiologien mielikuvituksissa ja paviaaneilla, kun taas puhtaasti teknisiä suhteita esiintyy vain villeimmissä tieteisfiktioissa.” Tarkastelun yksiköksi muodostuu siis sosiotekninen ensemble. Käsitteet, kuten artefakti tai instituutio ovat vain tämän korvikkeita, koska aina artefakteja tarkasteltaessa on otettava huomioon niiden sosiaalinen rakentuminen ja aina instituutioita tarkasteltaessa on otettava huomioon niiden tekninen rakentuminen. Varsin konkreettiset seikat, kuten rautatieverkosto, arkkitehtuuriset ratkaisut tai kommunikointivälineet vaikuttavat olennaisesti sosiaaliseen toimintaan.

Kiitos ja kumarrus!

Alustuksen ei ole tarkoitus olla kemiikan tai fysian oppitunti, joten yksityiskohtainen tekniikan kuvaus joudutaan jättämään kirjan sivuille, kun käsitellään muovien ja loisteputkien kehittelyä. Toisena huomautuksena voin mainita sen, että asiat käyvät loppua kohti melko monimutkaisiksi, kun teoreettisessa koneistossa alkaa olla lukuisia liikkuvia osia, mutta monimutkaisuus on Bijkerille vain haaste…

Luku 3. The Fourth Kingdom: The Social Construction of Bakelite

Luvun tavoitteena on 1 osoittaa konstruktivistisesta kehyksestä olevan hyötyä myös tarkasteltaessa yksittäistä innovaattoria. (2) esittää kaksi käsitettä teknologinen kehys (technological frame) ja inkluusio, joka voitaisiin ehkä tässä tapauksessa kääntää sitoutumiseksi (inclusion), näiden avulla on mahdollista yhdistää yksittäinen toimija sosiaalisiin prosesseihin. (3) Bijkerin päämääränä on myös yksityiskohtaisen tutkielman esittäminen ensimmäisestä kaupallisesta muovista. Me kuitenkin kiinnitämme huomiomme ainoastaan ylimalkaisesti tähän uljaaseen Tubberwaren esihistoriaan ja keskitymme käsitteisiin, joista myös nyt aloitetaan.

Teknologinen kehys. Teknologinen kehys kytkeytyy relevantteihin sosiaalisiin ryhmiin sillä tavoin, että se strukturoi ajattelua ja vuorovaikutusta toimijoiden välillä. Teknologiset kehykset siis ovat olemassa toimijoiden välillä, eivät millään tavoin toimijoissa tai heidän yläpuolellaan, esim. se ei ole instituutioiden ominaisuus. Teknologinen kehys syntyy kun vuorovaikutus artefaktin ympärillä alkaa nykyinen käytäntö suuntaa tulevaa käytäntöä, vaan ei determinoi sitä. Käsite kattaa kaikki ryhmän sisäiseen vuorovaikutukseen vaikuttavat tekijät, jotka johtavat myös artefaktien merkityksellistämiseen. Bijker esittää alustavan listan teknologisen kehyksen elementeistä (jälleen pitää huomata, että vaikuttavat elementit ovat tapauskohtaisia):

• Päämäärät
• Keskeiset ongelmat
• Ongelmanratkaisu strategiat
• Ratkaisuille asetetut kriteerit
• Käytettävät teoriat
• “Hiljainen tieto”
• Testauskäytännöt
• Suunnittelun menetelmtä ja kriteerit
• (Users’ practice)
• Mahdollinen korvaavuus (siis minkä tilalla artefaktia voidaan käyttää)
• Esimerkilliset artefaktit

Samankaltaisuus Thomas Kuhnin tieteenalamatriisin käsitteeseen lienee selvä, kuitenkin Bijker huomauttaa kahdesta äärimmäisen olennaisesta erosta. Ensiksikin teknologiset kehykset ovat sisällöltään paljon moniaineksisempia sisältäen sosiaalisia ja materiaalisia aineksia. Ja toiseksi myös niillä ryhmillä, jotka eivät ole mukana teknologisessa kehitystyössä, on oma teknologinen kehyksensä, ei vain insinööreillä.

Inkluusion käsite on vastaus siihen kysymykseen, että miten teknologinen kehys vaikuttaa yksilöön, joka on jäsenenä monessa eri ryhmässä (ajallisesti peräkkäin tai samanaikaisesti). Ja näiden yhtaikaisten jäsenyyksien ymmärtämiseksi voidaan käyttää inkluusion asteita (sitoutumisen voimakkuutta(?); sitouminen kuulostaa hieman turhan harkitulta, oikealta valinnalta). Teknologiseen kehykseen ei välttämättä sitouduta yhtenä kokonaisuutena vaan sen eri osiin saatetaan olla eri asteisesti sitoutuneita.

Historiasta. Jos polkupyörättä voi selvitä melko helposti, tarvitaan tarkkaa suunnittelua, jos yrittää päivänkin olla koskematta lainkaan minkäänlaiseen muoviin. Bakeliitin keksijällä Leo Henrik Baekelandilla oli etuna moniin muihin keinotekoisen muovin kehittelijöihin oli hänen erilainen teknologinen kehyksensä: hän ei ollut erityisen vahvasti sitoutunut selluloidikemistien kehykseen vaan oli toiminut myös elektrokemistien ja valokuvakemistien kehyksissä, eikä hänelle ollut tärkeää aineen tarkan kemiallisen rakenteen selvittäminen. Ongelmanratkaisutapa, systemaattinen prosessin kaikkien muuttujien kartoittaminen, oli pääosin perua osallisuudesta valokuvakemistien teknologiseen kehykseen. Ja hänessä oli sen verran liikemiestä, että hänen pyrkimyksenään oli lopulta teollinentuotanto, eikä pienien määrien tutkiminen.
Kuitenkin, jos aivan “alusta” aloitetaan niin erilaisia plastiikkeja ollut jo pitkän aikaa — keinotekoisen muovin edeltäjä on tietysti myös kumi, mutta sen ongelmaksi 1800-luvulla ymmärrettiin sen rajallisuus ja toisaalta sen ongelmana oli sen väri. Ensimmäisten puoliluonnollisten muovien tarkoituksena tulla lähinnä ylellisyyskäyttöön, eikä teollisuuden materiaaliksi — kuten esimerkiksi Ivoriden tarkoitus oli korvata norsunluu biljardipallojen valmistusaineena. Selluloidin kehittäjällä Hyattille oli tärkeää myös teollinen prosessi ja muovailtavuus. Selluloidin keskeisimpänä ongelmana käyttötuotteissa oli kuitenkin sen tulenarkuus ja räjähdysherkkyys. Tästä huolimatta selluloidi ehti vakiintua ja sille muodostua markkinat ja toisaalta kysyntää oli myös sellaiselle selluloidin mahdollisuudet ylittävälle materiaalille. Täten monet aloittivat korvaavan yhdisteen etsimisen selluloidille ja tällaisia korvikkeita myös patentoitiin. Fenoli-Formaldehydi reaktio oli heidän huomionsa keskipisteenä, kuten myöhemmin myös Bakelandilla, mutta muut eivät onnistuneet järin hyvin kaupallistamaan keksimiään materiaaleja.

* * * * * * * *

Baekeland oli belgialainen kemisti, joka uransa alussa oli yliopistossa tutkijana, jo tällöin hänellä oli jo yritys. Yhdysvaltain matkansa aikana valokuva-alan yritys teki hänelle työtarjouksen, jonka hän myös hyväksyi. Hän “keksi” ensimmäisen valokuvapaperin (1894), johon kuva voitiin kehittää keinotekoisessa valossa. Vuonna 1899 myi yrityksensä, tuotemerkkinsä ja tuotteeseen liittyvän teknologian Kodak-Eastmanille. 750.000 dollaria oli hänelle huomattava summa, joka vapautti hänet puuhastelemaan kaikenlaista ja sen turvin hän rakennutti itselleen myös pienen laboratorion. Puuhastelut pitivät sisällään sähkökemiallisena asiantuntijana oloa vesivoimalaprojektissa, valokuvauksesta ynnä muusta kirjoittamista, ja hänellä oli lisäksi auto jota ihmetellä. Lopulta hän keskittyi synteettisten hartsien/pihkojen (synthetic resins) tutkimiseen ja palkkasi itselleen assistentin näitä tutkimuksia varten.

Baekelandin erotti muista muovien kanssa työskennelleistä kemisteistä hänen tutkimuksen tekotapansa. Hän oli osallisina monissa teknologisissa kehyksissä, mutta ongelmaratkaisu tapansa, systemaattinen prosessin kaikkien muuttujien kartoittaminen, olivat pääosin perua osallisuudesta valokuvakemistien teknologiseen kehykseen.

Kesäkuussa 1907 hän kokeissaan tuli valmistaneeksi lopputuotteen, jota hän kutsui Bakaliitiksi. Bakaliitin vakiintuminen kesti vielä puoli vuotta. Tänä aikana Baekeland jatkoi tutkimuksiaan ja jätti useita patentteja koskien bakaliitin valmistusprosessia, tästä huolimatta hän alusta lähtien mietti sovelluskohteita ja esitteli bakaliittia muille kemisteille. Varsinaiseksi päämääräksi vähitellen muodostui Bakeliitin (tätä nimitystä B. alkoi käyttää 1909) käyttö yleisenä teollisena materiaalina (esim. eritykseen). Vuonna 1909 aloitettiin aluksi pienimuotoinen tuotanto. Bakeliitin julkisen esittelyn jälkeen tilauksia oli mahdotonta täyttää, niinpä 1910 perustettiin General Bakelite Company, joka aloitti 1911 laajemmissa tuotantotiloissa.

Bijker esittää viisi seikkaa, jotka edelleen vaikuttivat Bakeliitin vakiintumiseen:

1. Patentti oikeudenkäynnit, näiden tuloksena muodostui selkeämpi teknologinen kehys ja siten myös bakeliitti-insinöörien ryhmä.
2. Lisääntynyt yhteistyö eri teollisuuden alojen kanssa. Autoteollisuudessa bakeliittia käytettiin aluksi sen kestävyyden takia starttimoottorin osana, mutta otettiin pian käyttöön ovien kahvoina, ohjauspyörinä, jne. Toinen tärkeä teollisuudenala oli elektroniikkateollisuus, joka oli kemiallista resistenssiä enemmän kiinnostunut Bakeliitin muotoiltavuudesta ja sähköneristys ominaisuudesta. Bakeliittia käytettiin laajasti mm. puhelimissa ja radioissa.
3. Ensimmäinen maailmansota vaikutti vaikutti Bakeliitin kysyntään myönteisesti (armeijan kysynnän kasvettua), toisaalta vähitellen se aiheutti raaka-aineiden niukkuutta — useat yritykset perustivat omia fenoli-tehtaita. Ne valmistuivat kuitenkin vasta sodan lopulla. Fenolin ylitarjonta kasvu, sen hinnan ja samalla Bakeliitin tuotantokustannusten laskun, mikä edesauttoi Bakeliitti tuotteiden markkinointia. aiheutti Euroopassa luonnollisten raaka-aineiden (kuten kumi tai sellakka) pula sai aikaan etsinnän korvikkeiden etsinnän. Korvikkeita, joiden , markkinoitiin korostaen niiden samankaltaisuutta Bakeliittiin ja muihin vastaaviin. Tämän seurauksena synteettisten muovien arvostus Euroopassa oli pahasti alamaissa useiden vuosien ajan, kun USA:ssa ne olivat modernin ajan merkki.
4. Teollisia muotoilijoita, jotka olivat koulutukseltaan usein taiteilijoita opastettiin muovien teknisten rajoitusten suhteen, he tekivät muovituotteista koneajan olennoitumina (jos ajattelisi järjellä, niin jääkaappien, parranajokoneiden tai kynänteroittimen aerodynaaminen muotoilu ei lopulta oleyhtä tärkeää kuin lentokoneiden tai autojen, joissa streamlining ei ollut vain estetiikkaa). Virtaviivaisia, tyylikkäitä, moderneja; tuon muoti korosti yksinkertaista muotoa, joten muovituotteiden valmistajat pystyivät tekemään halpoja tuotteita, jotka olivat samalla muodikkaita.
5. Kuluttajat liittivät pääasiassa myönteisiä mielikuvia ‘Bakeliittiin’. Se oli kestävää, kovaa ja siten käyttökelpoista, kuitenkin arvostettiin tuotteiden yksinkertaista kauneutta.

Luku 4. The Majesty of Daylight: The Social Construction of Fluorescent Lighting

Loistevalon tapaus eroaa kahdesta edeltävästä selkeimmin siinä, että se ei saanut merkitystään vaiheessa, jossa sitä keksittiin vaan olennaisemmin myöhemmässä vaiheessa. Ja luvussa keskitytään enemmän kamppailuun valaisimen merkityksestä eri toimijoiden välillä, eikä huomiota kiinnitetä samassa mitassa varsinaiseen insinöörien tekemään kehitystyöhön kuin aiemmissa luvuissa — tärkeämpää on eri toimijoiden intressien (lähinnä taloudellisten) kuvaus.

Vallasta. Vallan-käsite ei lopulta Bijker mielestä lisää mitään olennaista teoriaan sinänsä, kuitenkin se tiivistää hyvin sen mitä muutoin kuvataan vuorovaikutuksen, sulkeuman, vakiintumisen, teknologisen kehyksen ja inkluusion käsittein, ja toisaalta se auttaa kohdentamaan huomion selkeämmin tiettyihin seikkoihin. Sopivana lähtökohtana vallan tarkasteluun Bijker pitää Anthony Giddensin käsitystä vallasta kykynä valjastaa/suunnata muiden toiminta vastaamaan omia tavoitteita. Bijkerille “muut” sisältävät myös artefaktit. Bijkerille valta on vuorovaikutussuhteissa ilmenevää ja rakentuvaa, eikä yksinkertaisesti toimijan ominaisuus. Tälläisen interaktionistisen näkökulman lisäksi täytyy myös erotella vallan systeemiset tai institutionaaliset ulottuvuudet — ja näin voitaisiin yhdistää myös toiminnan ja rakenteen näkökulmat. Vallalla on siis kaksi puolta — rakenne puoli Bijkerille on semioottinen valta, joka toimii merkityksien juurtumisen/kiinnittymisen/ankkuroitumisen (fixity) kautta, sillä merkityksien ankkuroituessa ne määrittävät tosiasioita, arfeakteja, toimijoita ja käytäntöjä. (Myös teknologisiin kehyksiin sisältyy semioottista valtaa, sillä niiden tarkasteltuina asiat saavat tietyn merkityksen.); ja toiminnan puoli on vallan mikropolitiikkaa, se kuvaa sitä kuinka erilaiset käytännöt muuntavat ja suuntaavat toimijoiden toimintaa. Nämä molemmat ovat hyvin kiinteästi toisiinsa yhteydessä, semioottinen valta vallan mikropolitiikan tulosta, merkitykset kiinnittyvät erilaisissa käytännöissä ja semioottinen valta vaikuttaa vuorostaan merkityksiin vallan mikropolitiikan rakenteisiin.

Nämä kaksi vallan puoliskoa voidaan kytkeä aiemmin esiteltyihin sulkeuman ja vakiintumisen käsitteisiin.— Sulkeuman saavuttamista, jolloin artefaktin merkitys on lukkoonlyöty, voidaan pitää ensimmäisenä vaiheena semioottisen vallan muotoutumisessa ja toisaalta se on seurausta mikropolitiikan lukuisista merkityksiä vahvistavista vaikutuksista. Ja edelleen vakiintumisprosessissa vuorovaikutuksen tuloksena semioottinen rakennelma saa yhä vahvemman aseman, kun merkitykselliset sosiaaliset ryhmät laajentuvat ja niitä tulee mukaan lisää, ja artefaktin merkitys muodostuu yhä kattavammaksi. Teknologinen kehys siis rajoittaa siihen sitoutuneiden toimintaa, koska merkitykset ankkuroituneet ja asioita on hankalaa ryhtyä ajattelemaan toisin. Toisaalta teknologinen kehys tarjoaa mahdollisuuksia, kuten ongelmanratkaisumallien teorioiden ja testausmenetelmien muodossa. [Erilaisia muotoja, joissa teknologiset kehykset saattavat vaikuttaa teknologian kehitykseen patentit (rajoittaen, ohjaten), artefaktien tarjoama sanasto(mahdollistaen, ohjaten), artefaktit välttämättämättöminä kulkuväylinä (vaatimukset uudelle artefaktille) ja artefakteihin kytkeytyneinä intresseinä.]
Loistevalasimista

Vaikka pitkään ainoa keinotekoinen sähkövalo oli hehkulamppu, niin jo 1860-luvulta lähtien oli yritetty kehittää sähköisen purkauksen aiheuttamaa ionisoidun kaasun tuottamaa valoa valaisu. Aluksi kaasuna oli ilma (typpi ja hiilidioksidi), mutta myöhemmin kun kaasujen eristäminen tuli mahdolliseksi kehiteltiin neonvalaisimia. Lopulta (1930-luvulla) kun loistevalolla saatiin aikaan “valkoista” valoa General Electric kiinnostui todenteolla kehittämään loistelamppuja pelätessään asemansa heikkenemistä.
General Electric oli sähkövalomarkkinoilla kaikkein suurin tekijä lähes alusta asti eikä sen asema ollut horjunut paljoakaan 1930-luvulle tultaessa, melkeinpä päinvastoin. Yhdessä muiden Mazda-yhtiöiden (jotka siis tuottivat tuotemerkin alla hehkulamppuja), omistamalla tärkeimmät patentit, sen osuus markkinoista oli välillä jopa 90%. GE omisti osittain sähkölaitoksia, saneli ehdot jälleenmyyjille ja oli hyvin läheisessä suhteessa erilaisiin standardointi-ja testausinstituutiohin. GE salli itsenäisten tuottajien käyttää tuottaa valaisimia, kunhan nämä hyväksyivät tuotantolisenssiin liittyvät tiukat ehdot, jotka mm. rajasivat tuotettavat kappalemäärät.

Kun Mazda-yhtiöt toivat loistevalon ensimmäistä kertaa markkinoille oli se suunnattu lähinnä värivalaistukseen (tint lighting) teattereita, tapahtumia ja muita erityisiä tarpeita varten. Loistevalon tulkinnallinen joustavuus tulee tässä ilmi, silllä tällöin oli jo mahdollista saada aikaan valkoista valoa, mutta sekin oli vain esityskäyttöä varten. Loistelamppu oli vielä ainoastaan värillinen loistelamppu(fluorescent tint-lighting lamp), kaksi muuta myöhemmin kehiteltyä ovat high-efficiency daylight loistelamppu, joka painottaa energiatehokkuutta, ja high-intensity daylight loistelamppu, joka painottaa valotehoa. Jo puolivuotta värillisen loistelampun jälkeen ilmestyi high-efficiency daylight loistelamppu, joka oli suunnattu yleiseen käyttöön. Tämä aiheutti sähkölaitoksissa pelkoja, että se saattaisi alentaa niiden tuottavuutta, ja niinpä eivät suostuneet tunnustamaan sen energiatehokkuutta, vaikka se olisikin ollut totta puhuttaessa värillisistä valaisimista. Mazda-yhtiöt pitivät laitosten pelkoja turhia, mutta toisaalta niillä itselläkään ei ollut tietoa lampun todellisesta käyttöiästä. Tämä kiista yhdessä power factor -kiistan kanssa uhkasi koko sähkölaitosten ja Mazda-yhtiöiden välistä yhteistyötä (ts. oligopolia).

Tässä vaiheessa mukaan tulee uusia merkityksellisiä ryhmiä (sähkölaitosten ja Mazda-yhtiöiden lisäksi): Hygrade Sylvania, joka valmisti valaisimia, oli pystynyt patentoimaan joitakin loistevalaisimiin liittyviä ominaisuuksia ja pystyi uhkaamaan Mazdan markkinaosuutta. Toiseksi kuluttajat kiinnostuivat loistelampuista, eli niille alkoi olla myös kysyntää. Kolmanneksi olivat kiinnikkeiden valmistajat (fixture manufacturers), jotka valmistivat kaiken muun paitsi itse lampun, niillä ei kuitenkaan ollut kokemusta uudesta lampusta ja siksi aiheutui viivytystä Mazdan-yhtiöiden markkinoinnille (Hygrade valmisti koko valaisimen itse mukaan lukien kiinteät osat).

Kun ajatellaan kiistaa teknologisten kehysten kautta on ilmeistä kiistakumppaneilla oli eri päämäärät: sähkölaitokset myyvät sähköä, mutta niiden tarkoitus oli myös palvella kuluttajaa ja niinpä niiden ratkaisuehdotus mainonnan ja tiedotuksen oikeellisuuteen perustuva, kun taas Mazda-yhtiöt myivät lamppuja ja pyrkivät ratkaisemaan ongelman ehdottamalla sertifiointijärjestelmää loistelampuille. Yhteisymmärrykseen päästiin kuitenkin tuottamalla retorinen sulkeuma, kun esitettiin idea, jonka mukaan loistevalaisin olisi vain korkean valotehon valaisin, näin syntyi high-intensity daylight loistelamppu, jota ei vielä ollut lainkaan olemassa — asetetut kriteerit valoteholle ylittivät sen hetkisten valaisinten ominaisuudet. Tästä alkaen tämä loistelamppu alkoi vakiintua, tekniset yksityiskohdat selkiytyivät, lamppujen kiinnitykseen kehitettiin sertifikaatiostandardi ja mm. päätettiin siitä kuinka hintavertailut tulisi suorittaa loiste-ja hehkulamppujen välillä (sähkön vai kokonaiskustannusten mukaan).

Luku 5. Conclusion: The Politics of Sociotechnical Change

Viimeisessä luvussa pohditaan edelleen sitä miten valtasuhteet vaikuttaa teknologian muotoutumiseen ja sitä miten saattaisi tutkimuksesta olla hyötyä teknologiaa koskevien poliittisten päätösten tekemisessä. Tietysti Bijker esittää vielä uusia käsitteitä, mutta näiden tarkoitus on enää näiden luoda yhteyksiä edellisissä luvuissa esiteltyjen käsitteiden välille ja tarkentaa teoreettista rakennelmaa.

Saumattoman verkon ideaa laajentaessaan esittää, että analyysin perusyksikkönä pitäisi käyttää sosioteknistä ensemblea (Bijker ei halua käyttää sanoja systeemi tai verkosto). Kirjassa analysoidut suhteet ovat olleet samanaikaisesti sosiaalisia ja teknisiä — eikä ylipäänsä ole olemassakaan mitään puhtaasti teknistä tai sosiaalista. Tekninen on sosiaalisesti konstruoitua ja sosiaalinen teknisesti konstruoitua. Niinpä puhuttaessa artefakteista, koneista tai sosiaalisista instituutioista tarkoitetaan oikeastaan sosioteknistä . Näin vältetään sekä tekninen että sosiaalinen determinismi, koska tällöin pitäisi voida osoittaa, että kone on osaltaan tulosta sosiaalisesta konstruktiosta ja se, että instituutiota ylläpitävät myös tekniset suhteet.

Konfiguraatio malli. Käyttäen käsitteitä teknologinen kehys ja inkluusio Bijker esittää erilaisia tekniikan kehittämiseen johtavia asetelmia (?- configuration), tarkoitus on tehdä yleistyksiä.

(1) Tilanteessa, jossa ei ole mitään selkeää teknologista kehystä eikä näin ollen selkeää hallitsevia ryhmiä. Kaikki resurssit ovat monien toimijoiden käytettävissä ja syntyy paljon erilaisia innovaatioita. Kaikki sosioteknisen ensemblen ominaisuudet ovat alttiina muutoksille. Ratkaisuehdotukset ongelmiin ovat usein radikaaleja. Tämänlaisesta esimerkkinä toimii polkupyörä hyvin, siihen tehtiin todella villejä teknisiä uudistuksia ja toisaalta sosiaalisia suhteitakin määriteltiin perustavalla uudestaan. Vakiintumisprosesseista tärkein tämänlaisessa tilanteessa on uusien ryhmien liittäminen oman ratkaisuehdotuksen “tukijoukkoon” — innovaation menestyminen on paljolti riippuvainen siitä, kuinka laajasti uusi hapuileva teknologinen kehys omaksutaan.

(2) Yhden teknologisen kehyksen ollessa vallalla on hyödyllistä erottaa korkean inkluusion toimijat vähäisen inkluusion toimijoista. Korkean inkluusion omaavat insinöörit pitävät tärkeimpinä ongelmina toimintahäiriöitä, joita ilmenee usein artefaktia käytettäessä uusissa olosuhteissa. Ja heidän innovaationsa ovat enemmänkin optimointia, parannuksia ja sovellutuksia. Alhaisen inkluusion insinöörit puolestaan saattavat havaita ongelmia itse teknologisessa kehyksessä, sen perustavissa olettamuksissa.

(3) Kolmannessa asetelmassa on monia vallitsevia teknologisia kehyksiä. Yhdessä kehyksessä hyväksytyt mm. olettamukset tai kriteerit eivät ole käypiä toisessa, elleivät suorastaan täysin arvottomia. Tällöin on todennäköistä, että teknologisten kehysten ulkopuoliset seikat ovat tärkeitä sulkeaman ja vakiintumisen synnyssä. (Tämän vuoksi retoriset keinot ovat näissä tilanteisssa käytettyjä). Usein tyydytään yhteen lankeavien etujen takia kompromissi ratkaisuun. [Olisi mielenkiintoista päästä tutustumaan taannoisen levystandardikiistan keinoihin BluRay vs. HD-dvd, vaikka siinä ei kovinkaan rajusta ristiriidasta kehyksien välillä ollut.]

Mitä poliittista relevanssia teknologian tutkimuksella voisi olla? Bijker ehdottaa teknologian politiikkaa, joka käsittelee teknologian demokratisointia, arvopohjaa, emansipatorisia ja alistavia mahdollisuuksia; ja juurtuneisuutta moderniin kulttuuriin — eli ts. sosioteknisten ensemble:ien. Tämän politiikan tavoitteena on olla vapauttava eikä välineellinen näkökulma teknologisiin valintoihin, tarkoitus on politisoida nämä valinnat ei käyttää tiedettä niiden oikeuttamiseen. Konstruktivistisen analyysin vahvuutena tässä on sen avulla voidaan teknologian olevan valintojen tulosta — asiat olisivat voineet olla toisinkin. Deterministinen näkemys teknologiasta on ongelmallinen, koska se tekee mahdottamaksi kaikenlaisen puuttumisen teknologian kehitykseen. Tulkinnallinen joustavuus on syystä tärkeää huomioida, koska juuri se tuo esiiin sosiotekniseen ensembleen sisältyvät mahdollisuudet. Toisaalta tekniikka asettaa selkeitä rajoja. Siksi Bijker seuraavaksi tarkasteleekin teknologian (sosioteknisten ensemble:ien) “taipumattomuutta”, “kovuutta” (obduracy).

Tämä “kovuus” esiintyy ainakin kahdessa eri muodossa — toinen koskee asiantuntijoita ja toinen maallikoita (jyrkässä mielessä, siis niitä jotka täysin pihalla). Ensimmäisessä näistä muodoista artefaktit ovat exemplaarisia, mikä tarkoittaa sitä artifakti on tärkeänä osana teknologista kehystä. Tässä käytäntöjen, teorioiden ja sosiaalisten instituutioiden verkostossa sen merkitys on kovettunut. Korkean inkluusion toimijoille artefakti on tällöin kiistämätön ja rajoittaa toimintaa, mutta he pystyvät näkemään myös artefaktin moniaineksisuuden ja täten heille tarjoutuu myös mahdollisuuksia. Toisessa tapauksessa asia on päinvastoin. Kun artefakti on raja-artefakti (boundary artifact), eli merkitsee sen ovatko toimijat teknologisen kehyksen sisällä vai ulkopuolella, se ilmenee ulkopuolelle yhtenäisenä kokonaisuutena ja toimijalla on vain kaksi vaihtoehtoa: “take it or leave it”. Otettaessa käyttöön artefakti määrää osaksi toimintaa, ja se näyttää ehdottomalta — siihen ei näytä sisältyvän mahdollisuuksia toisenlaisille tulkinnoille eikä rakentumista erilaisista osasista tunnisteta.

Alustettava kirjana on siis: Wiebe E. Bijkerin “Of Bicycles, Bakelites and Bulbs. Toward a Theory of Sociotechnological change“. Termien kääntämisessä olen käyttänyt lähinnä omaa tietämystäni, joten epäilkööt ken taitaa.
Lähtokohdat

Uskallan ohittaa sen kirjan johdannossa väitteen, että teknologia vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin ja toisaalta teknologiaa muovaavat arvot, rakenteet, valtasuhteet ja päämäärät. Sen luulisin käyneen selväksi edeltävistä opuksista. Toisena perustava lähtökohtana yhdistää tapaustutkimuksen mikrotason analyysi makrotason ilmiöihin teknologian ja yhteiskunnan muutokseen.

Teknologian konstruktionistinen tutkimus (erityisesti suuntaus social construction of technology eli SCOT) on Bijkerin tutkimuksen lähtökohta. Keskeinen on, että teknologisen esineen tai systeemin merkitys ei synny itse tekniikassa, vaan pitää tutkia sitä kuinka teknologiaa kehitetään ja miten se saa merkityksiä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Sen pyrkimyksenä on välttää tiettyjä sudenkuoppia: (1) Oletus lineaarisesta kehityksestä hylätään — jälkikätisen tiedon kehityksestä ei saisi antaa vaikuttaa tarkasteluun, tämä tulee erinomaisesti esiin polkupyörää tarkasteltaessa. (2) Teknologiaa ei tarkastella ns. Epäsymmetrisesti, mikä tarkoittaa sitä, ettei tutkimuksen keskipisteessä ole pelkästään onnistuneet, ”toimivat” keksinnöt vaan yhtä tärkeänä analyysin kohteena teknologiaa, joka ”ei toimi”. ”Toimivuutta” ja ”toimimattomuutta” pitää selittää samoista lähtökohdista.

Muina tärkeinä lähtökohtina on eksternalistisen tutkimustavan korostaminen suhteessa internalistiseen, tosin tältä tieltä myös tietoisesti poiketaan; teknologisen luovuuden pohtiminen, sillä usein keksinnöt esitetään ainutkertaisina ainutlaatuisen luojansa työn tuloksina; ja lopulta myös pyrkimys kytkeä teknologia vallan kysymyksiin.

Päämäärä

Kirjassa käsiteltäville tapaustutkimuksille Bijker asetti tietyt vaatimukset ennen tutkimuksen aloittamista. Ensimmäisenä oli teknologian suunnitteluprosessiin keskittyminen, ja kohteiksi valittiin perusinnovaatioita, koska haluttiin keskittyä enemmänkin teknologian kouriintuntuvaan ulottuvuuteen eikä niinkään systeemiseen. Toinen oli suhteellisen laajan empiirisen pohjan varmistaminen teknologioiden ajankohta, vaadittavat taidot, ne ovat suunniteltu eri aikoina, erilaisia taitoja ja tietoja käyttäen, eri työskentelyolosuhteissa ja ne suunnattiin eri markkinalohkoille. Empiirisen perustan tarkoituksena on luoda mahdollisuudet yleistysten tekoon teoreettista kehystä varten — teoria on tarkoitettu suuntaamaan huomiota, ei selittämään kaikkea teknologista kehitystä. Kriteereinä teorialle sosioteknisestä muutoksesta Bijker asettaa seuraavat neljä:

1. Muutos/jatkuvuus: Yhtäältä pyritään määrätietoisesti muutokseen ja toisaalta muutoksen johtuvat pienten ja satunnaisten muutosten kumuloitumisesta.
2. Symmetria: Tekniikan ”toimivuus” pitää ottaa selityksen kohteeksi vuorovaikutuksen tuloksena, saavutettuna, ei tekniikan ominaisuutena. (Tämä selkiytyy myöhemmin)
3. Toimija/Rakenne: Pitää ottaa huomioon teknisen muutoksen toimijakeskeiset ja kontingentit piirteet ja toisaalta sen rakenteelliset rajoitukset
4. Saumaton verkko: teoria ei saa tehdä ennakko-oletuksia rajoista a priori, kuten sosiaalisen, teknisen, tieteellisen, taloudellisen ja poliittisen välille. Analyysissä tulee seurata toimijoita.

Kuitenkin, jotta voidaan rakentaa empiriaan perustuva teoreettinen kehys vaaditaan kuvaileva malli, jolla tapauksia voidaan vertailla keskenään. Tälläinen malli kehitellään toisen luvun kuluessa ja jälkimmäisissä varsinainen teoria.

Luku 2. King of the road: The social construction of the bicycle

Ensimmäinen tapaustutkimus on polkupyörä. Bijker kertookin polkupyörän vaiheista hyvin yksinkohtaisesti, mutta ei milloinkaan pitkästytä teknisillä yksityiskohdilla — nekin tekstiä lukiessa tuntuvat kiehtovilta. Kuitenkaan en kertaa historiaa kaikessa rikkaudessaan vaan tylysti mainitsen olennaisimman kohdat (tämä on hieman ongelmallista, jos sitoudumme tiukasti Bijker korostukseen, jonka ainakin ANT-tutkimustavan edustajat jakavat, ettei tutkijan pitäisi määritellä mikä on tärkeää kohteelle, se pitäisi hyväksyä kaikessa moninaisuudessaan). Teen toisenkin kyseenalaisen muutoksen: kirjan toisen luvun rakenne koostuu polkupyörän historian tiheästä kuvauksesta, jonka lomassa erillisissä alaluvuissa, ”välisoitoissa”, käsitellään teoreettisia kysymyksiä; en usko, että vastaava onnistuisi tässä kovinkaan loisteliaasti, joten historia ensin ja sitten käsitteellis-metodologinen osuus — pitäkää historia silti mielessä!

Polkupyörä keksitään yhä uudelleen

Toisen luvun keskeisenä kysymyksenä polkupyörää koskien on se, minkä takia kahden samankokoisen pyörän sijasta aloitettiin kehittämään polkupyörää, jossa oli suuri eturengas? Tämähän nykyperspektiivistä saattaa näyttää turhanaikaiselta vaiheelta, kun kuitenkin lopulta päädyttiin takaisin “polkupyörään” jossa on kaksi samankokoista rengasta.

Ensimmäiset koneet, joita voisi myös jälkikätisesti polkupyörän varhaisasteiksi, muistuttivat nykyistä polkupyörää vain rakenteensa puolesta: niissä oli kaksi pyörää peräkkäin, “ensimmäinen” oli Célerifère (tai vélocifère), puuhevonen jossa oli pyörät, sillä ei kuitenkaan voinut kääntyä. Tämä ongelma ei ollut vaivana hiihtokoneessa (suorakäännös olisi tietysti juoksukone; runningmachine) eli draisienne, joka Englannissa tunnettiin nimellä hobbyhorse. Sekään ei totisesti ollut vailla ongelmia ei ollut jarruja, puiset tai rautaiset renkaat yhdistettynä jäykkään runkoon eivät käytöstä erityisen mukavaa ja ohjaaminenkin vaati paljon voimaa. Yksi ongelmista, että sitä käyttäessä jalat “kastuivat” eli jalkoja piti käyttää maassa — menestyksikkäin ongelman ratkaisijoista oli Pierre Michaux, joka kehitti Boneshakerin, jossa polkimet olivat etupyörässä , nimi paljastaa sen ongelman eli tärinän josta tuli erityinen ongelma Englannissa (jonne kehityksen ja tuotannon painopiste siirtyi mantereen sotien vuoksi (1870-1871), koska teollisten tuotteiden vienti ei kannattanut tehtaat ryhtyivät tuottamaan uusia tuotteita kotimaan markkinoille), kun siellä ajo kiellettiin tasaisella jalkakäytävällä. Tätä ongelmaa korjasi etupyörän suurentaminen. Se, että polkupyörää käytettiin lähinnä kilpailutarkoituksiin vahvisti suoravetoisuuden asemaa, eli sen, että polkimet olivat suoraan kiinni etupyörässä, koska taattiin tehokkain voimansiirto ja siten suurempi nopeus.

Ordinaryn käyttäjäryhmä oli melko rajattu jo pelkästään siitä syystä, että nouseminen sen selkään nouseminen vaati ajajalta notkeutta ja tarkkaa koordinaatiota. Eikä sen ajaminen ollut paljoa helpompaa, kaatuminen silloin tällöin oli käyttäjille itsestään selvyys. Käyttäjäryhmäksi valikoitui lähinnä nuoret varakkaat miehet (men of means and nerve), koska pyörät olivat kalliita työläiset eivät voineet sellaista omistaa ja naisten pyöräilyn estivät tiukat normit: oli kertakaikkisen säädytöntä, että nainen asettuisi moiseen asentoon, pukeumisnormi vahvisti tätä edelleen. Ordinaryn käyttäjät olivat uhka paitsi omalle terveydelleen myös muille, erityisesti jalankulkijoille. Polkupyöräilyä vastustettiinkin voimakkaasti.
Ratkaisuina Ordinaryn käytön ongelmiín voidaan pitää kolmipyöräisiä (esiteltiin myös melko kummalliset nelipyöräiset ja kaksipyöräiset eli dicyclet, joissa ajaja on renkaiden välissä) ja Ordinaryn rakenteen radikaalitkin muunnelmat. Kolmipyöräisten asema oli jopa niin vahva, että sen arveltiin syrjäyttävän täysin kaksipyöräiset bicyclet — kolmipyöräisistä tuli eräänlainen villitys, kun Englannin kuningatar otti sellaisen käyttöönsä. Ordinaryn ketjuvetoiset muunnelmat, joissa pyörät vähintään melko samankokoiset, sai aikaan tarpeen tärinänestolaitteille.

Vuoteen 1889 asti polkupyörissä käytettiin kovalla kumilla ympäröityjä, kiinteällä täytteellä tai alipaineilmalla täytettyjä kumeja renkaina. John Dunlop keksi ilmatäytteisen renkaan polkupyörään, se oli tosin aluksi todella kallis, hankala korjata ja polkupyörässään niitä käyttävä joutui yleisönsä pilkan kohteeksi. Tärinää yritettiin vähentää myös asentamalla jousistoja polkupyöriin. Ilmatäytteisten kumirenkaiden läpimurto tapahtui kilparadalla, kun yleensä kilpailtiin vain korkeilla Ordinaryillä, kuitenkin matala ilmatäytetyin renkain varustettu polkupyörä osoittautui nopeammaksi. Tästä syystä Bijkerin mukaan konstruoitiin artefakti “high-speed air tire”, vaikka alkuperäinen kontruktio oli “antivibration air tire”. Ensin mainittu konstruktio ilmentää tulkinnallista joustavuutta mainiosti, sillä nopeusero pyörien välille syntyi todennäköisemmin Ordinaryn suuresta ilmanvastuksesta eikä ilmarenkaista.

Deskriptiivisen mallin kokoaminen

Relevantit/merkitykselliset sosiaaliset toimijat (relevant social actors). Jotta voitaisiin ymmärtää mistä korkeapyöräisen Ordinaryn “kiertotie” sai alkunsa on pitäydyttävä relevanttien toimijoiden näkemyksissä, eikä tuoda mukaan jälkikätisiä näkemyksiä polkupyörän kehityksestä. Relevanttien sosiaalisten toimijoiden tunnistamiseksi on kaksi sääntöä: laita lumipallo liikkeelle ja seuraa toimijoita. Lumipallo-menetelmässä kysellään niiden toimijoiden perään, jotka ovat merkityksellisiä tutkimuskohteen kannalta. Tätä jatketaan kunnes ei enää löydetä mainintoja uusista mainitsemattomista toimijoista Lumipallo-menetelmää käytetään yleensä haastatellen, mutta Bijker esittää, että yhtä hyvin menetelmä sopii historian tutkimukseen historiallisia dokumentteja tarkastelemalla, esimerkiksi mitkä ryhmät mainitaan polkupyörän yhteydessä,— tähän luulisin liittyvän hieman enemmän sattumanvaraisuutta kuin haastatteluihin. Lumipallo-menetelmä on ensimmäinen vaihe, jolla tunnistetaan relevantit toimijat.

Seuraavina vaiheina ovat toimijoiden kuvailu ja rajaaminen, jotka ovat toisiinsa limittyviä vaiheita. Näistä vaiheista selviydytään seuraamalla toimijoita tai paremminkin heidän käsityksiään, sillä merkitykselliset ryhmät ovat merkityksellisiä myös itse toimijoille ja täten he ovat yleensä myös itse riittävän tarkasti kuvanneet ja rajanneet ne. Pitää kuitenkin huomata, että ryhmien rajat eivät ole pysyviä vaan saattavat muuttua eri tavoin riippuen siitä mitkä toimijat tunnistavat merkityksellisiksi ryhmiksi — uusia ryhmiä muodostuu, entisiä yhdistyy ja jotkut unohdetaan tyystin. Se millaisiin muotoihin tekniikan kehitys suuntaa vaikuttaa keskeisesti toimijoiden käsityksiin relevanteista sosiaalisista ryhmistä.

Jos teknologista kehitystä pyritään ymmärtämään sosiaalisena prosessina, merkitykselliset sosiaaliset ryhmät eivät ole tärkeitä vain itse toimijoille vaan myös tutkijalle (analyst). Nämä ryhmät siis vievät kehitysprosessia eteenpäin ja siten ovat tärkeitä myös tutkijalle. Tapausta analysoitaessa käytetään vain toimijoiden ekspliittisesti määrittelemiä ryhmiä. Kuitenkin tästä seuraa kaksi ongelmaa, jotka ovat itse asiassa vain näennäisiä: kaikilla ryhmillä, joille asia on olennainen, ei ole välttämättä asemaa kertomuksessa; ja näyttäisi siltä väitettäisiin toimijoiden käsityksien näin tulevan identtiseksi suhteessa tutkijan käsityksiin. Näennäisiä nämä ongelmat ovat siitä syystä kirjassa pyritään rakentamaan heuristinen malli joka suuntaa tutkijan huomiota ja estää häntä tekemästä tulkintoja suoraan pohjautuen teoreettisiin ennakkokäsityksiin.

Tukeutumalla merkityksellisten sosiaalisten ryhmien käsityksiin itse laitteesta/koneesta voidaan keskittyä siinä nähtyihin ongelmiin ja ongelmien ratkaisuyrityksiin. Näin voidaan välttää oletus yksioikoisesta lineaarisesta kehityksestä, jonka mukaan esimerkiksi Ordinary oli häiritsevä poikkeama tieltä joka välttämättä johtaa “ensimmäiseen nykyaikaiseen polkupyörään”. Ja toisaalta mallin osia voidaan kuvata evolutionaarisesti kehitystä tarkastellen (): 1 ongelmia, 2 olennaiset ongelmat kehitetään ratkaisuja ongelmiin jotkut ratkaisut valitaan ja tehdään uusia artefakteja (esineitä, kojeita, laitteita). Ja tietysti nämä ongelmat ja ratkaisuehdotelmat vaikuttavat siihen miten sosiaaliset ryhmät merkityksellistävät artefakteja.
Tulkinnallinen joustavuus (interpretative flexibility). Tämä piirre tuli esiin kuvailtaessa sosiaalisten ryhmien näkemyksiä Ordinarysta. Niiden mukaan, jotka eivät olleet Ordinaryn käyttäjiä, pyörä oli: hankala käyttää ja vaarallinen siis ei-turvallinen pyörä. Toisen relevantin sosiaalisen ryhmän, Ordinaryn käyttäjien mukaan pyörällä ajoon liittyi riskejä, mutta tätä pidettiin huokuttelevana ominaisuutena, jonka takia se soveltui uskaliaisuuden ja omien taitojen osoittamiseen. Heille Ordinary oli Macho-pyörä. Nämä kaksi erilaista tulkintaa kertovat siitä, että yksi laite olikin kaksi sosiaalisesti konstruoitua laitetta, joilla oli eri käyttötarkoitukset ja siten eri kriteereillä arvioituja. Samalla tulee esiin se miksi Ordinary oli sekä ”toimiva” että ”toimimaton” laite. ”Toimivuus” ei ole erottamaton osa laitteen teknisiä ominaisuuksia.

Sulkeuma (closure) ja vakiintuminen (stabilization). Näillä kahdella käsitteellä kootaan artefakti edeltävän dekonstruktiivisen vaiheen jäljiltä. Ja ne ovat oikeastaan saman asian kaksi eri puolta, mutta ovat analyyttisesti erotettavissa toisistaan, ensimmäinen käsitettä käytetään ryhmien välisessä analyysissä (intergroup) ja jälkimmäistä ryhmien sisäiseen analyysiin (intragroup). Sulkeuma on yhteydessä tulkinnalliseen joustavuuteen, siten että sulkeuma tarkoittaa tulkinnallisen joustavuuden häviämistä, mikä johtuu siitä, että relevantit sosiaaliset ryhmät ovat melko yksimielisiä hallitsevasta määrittelystä, jolloin artefaktien moninaisuus vähenee. Sulkeuman käsite on käyttökelpoinen myös tieteen sosiologiassa. Kun tieteellisessä kiistassa saavutetaan konsensus, syntyy tieteellinen fakta ja tällöin katoaa esimerkiksi havaintolauseen tulkinnallinen joustavuus katoaa, kun vain yksi tulkinta hyväksytään. Sulkeuman jälkeen toimijoiden maailma järjestyy uudelleen ja historia kirjoitetaan uudelleen. Päädyttäessä sulkeumaan kiistassa, on hyvin vaikeaa avata kiista uudelleen tai edes ymmärtää edeltänyttä tulkinnallista moninaisuutta.

Vakiintumisen käsitteen tarkoituksena horjuttaa käsitystä keksinnöistä neronleimauksina, yksittäisenä tapahtumana. Vakiintumisen asteita (lisääntyviä ja väheneviä) voidaan jäljittää käyttäen kuvailevaa mallia. On näitä asteita voidaan kuvata retoriikan analysoinnilla, kuten Latour & Woolgar ovat tehneet tieteen tutkimuksessa osoittamalla faktojen vakiintumisen asteen määräytymisen niitä koskeviin väitteisiin liitetyistä modaliteeteista tai sellaisen puutteesta. Esimerkiksi seuraavissa lauseissa osoittava X:n vakiintumisen aste lisääntyy: “tutkijoiden väittävät todistaneensa X:n olemassaolon”, “tutkimukset osoittavat X:n olemassaolon” ja “X on olemassa”. Tekniikkaa tutkittaessa samankaltaisia muunnelmia voidaan löytää tarkastelmalla artefaktia koskeviin väitteisiin liitettyjä määritelmiä, tarkennuksia ja täsmennyksiä (ja niiden määrää) — tähän menettelyyn liittyy eräs pieni ongelma, sillä on muitakin tekijöitä, jotka vaikuttavat selventämisen tarpeeseen kuin vakiintumisen aste (esim. konteksti).

Kun sulkeuma voi tuottaa tilanteen joka näyttää peruuttamattomalta ja lopulliselta, niin vakiintumisen asteet tuo muutoksen jatkuvuuden. Näiden käsitteiden yhdistelmä “tekee ymmärrettäväksi, että tekninen muutos on jatkuva prosessi, vaikkakaan ei jokaisella ajan hetkellä samaa nopeutta etenevä”.
Esimerkki ehkä on paikallaan etenkin kun Bijker esittää hyvän sellaisen. Ilmalla täytetty rengas oli alunperin tarkoitettu ratkaisuksi eri tekijöiden aiheuttamaan tärinän ongelmaan, mutta se ei “toiminut” — kilpapyöräilijät ei tarvinneet sitä, koska he käyttivät isopyöräisiä polkupyöriä, eikä heille tärinä ollut ongelma, suurelle yleisölle tämänlainen rengas oli naurettava, hilpeyttä aiheuttava näky. Kuitenkin kun laitettiin pienirenkainen polkupyörä kilpailemaan ilmatäytteisillä renkailla, se menestyi tehden vaikutuksen nopeudellaan ja näin konstruoitiin uusi artefakti: high-speed tire. Se ilmatäytteinen rengas ei enää ratkaissut tärinän ongelmaa vaan alhaisen nopeuden ongelman. Kuitenkin asiaa tarkasteltaessa selviää, ettei nopeus liity erityisen vahvasti sen teknisiin ominaisuuksiin, pikemminkin on niin, että tärkeämpi tekijöitä polkupyörien välisessä nopeus erossa olivat matalapyöräisen ketjuvetoisuus ja isorenkaisen polkupyörän aiheuttama ilmanvastus.

Toisen luvun kuluessa esitelyssä kuvailevassa mallissa (descriptive model) saavutettiin kaksi teoreettisen mallin vaatimusta. Symmetrian vaatimuksen täyttämisessä auttavat keskittyminen merkityksellisiin sosiaalisiin ryhmiiin ja tulkinnallisen joustavuuden käsite. Toiseksi muutos/jatkuvuus ulottuvuus voidaan ottaa huomioon käyttäen sulkeuman ja vakiintumisen käsitteitä.

Huh, nyt iski tekstisokeus. Pahoittelen

Tieto postmodernissa yhteiskunnassa

Teoksen työhypoteesi on, että tiedon asema muuttui siirryttäessä jälkiteolliseen yhteiskuntaan ja postmoderniin yhteiskuntaan. Teknologisilla muutoksilla on huomattava vaikutus tietoon ja etenkin sen kiertoon. Tieteellisen tiedon suunnan määrittää mahdollisuudet kääntää se tietokoneiden kielelle. Tieto ulkoistuu suhteessa tietäjään ja sitä tuotetaan myytäväksi. Siinä missä aiemmin valtiot ovat tapelleet maa-alueista, tulee informaatio olemaan keskeinen maailmanlaajuisen valtataistelun kohde. Toisaalta tiedon kaupallistuessa valtion merkitys heikkenee ja sen on mietittävä uudelleen suhteensa suuryrityksiin ja kansalaisyhteiskuntaan..

Puhuminen on taistelua samassa mielessä kuin pelaaminen. Lyotard lainaa Wittgensteinilta kielipelin käsitteen, jolla tarkoitetaan käyttötavoiltaan ja ominaisuuksiltaan toisistaan erotettavissa olevia lausumatyyppejä. Säännöt ovat verrattavissa esimerkiksi sakkipelin sääntöihin, jotka määrittelevät kuinka nappuloita siirrellään. Säännöt perustuvat keskustelijoiden väliseen sopimukseen, ilman sääntöjä ei ole peliä ja pienikin muutos niissä muuttaa pelin luonteen. Jokainen lausuma vastaa pelissä ”siirtoa”. Pelissä ei välttämättä tavoitella voittoa, vaan sanailla saatetaan pelkästä kielellä leikkimisen ilosta.

Kirjassa esitellään kolme kielipeliä. Denotatiivinen lausuma asettaa sen lähettäjän tietäjän paikalle, mikä edellyttää vastaanottajan kykenevän joko hyväksymään tai kieltämään lausuman. Referenssi puolestaan näyttäytyy jonakin, jonka sen määrittävän lauselman ymmärrettävästi identifioitava. Performatiivin lausujalla on puolestaan oltava oikeudet sen esittämiseen. Sen referenssivaikutus käy yksiin esittämisen kanssa, syntyy välittömästi uusi yhteys, koska lauselma on esitetty. Kolmas Lyotardin esittelemä kielipeli on preskriptio, jonka esittäjä edellyttää vastaanottajan toteuttavan lauselmassa viitatun toimenpiteen. Kaikki nämä esittäytyvät kelvollisina, kun niiden esittäjä täyttää yhteisön vaatimat kriteerit.

Lyotard esittää, että uusintamisen ja säätelyn tehtäviä on siirretty ja tullaan kasvamassa määrin siirtämään koneille. Oleelliseksi tulee kellä on pääsy näillä koneilla oleviin tietoihin. Hallitsevan luokan muodostavat ne asiantuntijat, joiden hallussa tieto on ja jotka tekevät päätöksiä. Postmodernissa maisemassa valtion rooli muuttuu eikä tämä valta tule enää olemaan perinteisen poliittiisen luokan käsissä. Samalla kansallisvaltiot, puolueet, ammattikunnat ja laitokset menettävät merkitystään. Laajat ja kaiken selittämään pyrkivät teoriat muuttuvat epäuskottaviksi jättäen yksilön oman onnensa nojaan ja yksin itsensä kanssa. Tätä kutsutaan suurten Narratiivien murtumiseksi, mikä on postmodernin yhteiskunnan tunnusmerkki.

Jokainen yksilö sijoittautuu kommunikaatiovirtojen solmukohtaan eli asemaan, jonka kautta kulkee erilaisia viestejä. Tämä asema antaa hänelle aina jonkinasteista valtaa, joko lähettäjänä, vastaanottajana tai referenssinä.

Perinteisen tiedon muodostamisessa on kertomusmuoto hallitsevassa asemassa. Kertomuksien kautta määritellään yhteiskunnan valmiuskriteerit ja niiden kautta arvioidaan tosiasiallisia tai mahdollisia suorituksia. Kertomusmuoto sallii kielipelien laajan käytön. Narratiivin lähettäjän asemaan pääsee vain oltuaan kerran vastaanottajan asemassa. Kertomuksiin valmiutensa perustavan yhteisön ei tarvitse kykyä muistaa menneisyyttään. Kerrontatapahtumien oletetaan olevan toistuvasti samanlaisia, vaikkei näin todellisuudessa ole. Tarut legitimoivat itsensä määrittäessään, mitä kulttuurissa on lupa sanoa ja tehdä olleessaan samalla osa tuota kulttuuria.

Tieteellisen tiedon tulee täyttää tiettyjä vaatimuksia ollakseen pätevää. Lähettäjän oletetaan puhuvan totta ja pystyvän todistamaan väitteensä tai kiistämään vastaväitteet. Vastaanottajan oletetaan pystyvän samaan. Referenssin oletetaan tulleen oikeudenmukaisesti esitetyksi. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, miten voi tietää väittämän todeksi todistaneiden todisteiden olevan totta. Vastauksena annetaan kaksiosainen sääntö. Ensinnäkin, on sallittua ajatella, että se mitä väitetään on totta, sikäli kuin sen väittäjä voi näin todistaa. Toiseksi, sama referenssi ei voi muodostaa keskenään ristiriitaisia todisteita. Nämä vaatimukset täyttävä tutkimus kaipaa täydentäjäkseen opetusta, joka uusintaa tieteellisiä valmiuksia. Tutkija tarvitsee vertaisiaan niin omien valmiuksiensa uudistamiseen kuin omien lauselmiensa verifioimiseen.

Narratiivista ja tieteellistä tietoa ei voi verrata toisiinsa eikä narratiivia arvottaa tieteestä käsin, sillä ne muodostuvat aivan erilaisista pelisäänöistä. Toisaalta tieteentekijät turvautuvat narratiiviseen peliin julkistaessaan tuloksiaan. Muutenkin tieteen tarvitsee turvautua kertomuksiin kun ei kykene omilla keinoillaan legitimoida lausumiaan. Nämä vastaukset saattavat vaikuttaa ei-ajanmukaisilta, mutta elävät silti erilaisessa muodossa. Tieteellinen tieto ei usein kykene tietämään tai tekemään itseään ymmärrettäväksi turvautumatta kertomuksiin. Nykyaikainen tiede tunnustaa, että toden ehdot määritellään tieteen pelin sisällä. Muuta todistusta ei ole kuin asiantuntijoiden yksimielisyys. Toisin sanoen tiedon todellisuutta perustellaan tieteen eeppisten sankarien nimillä.

Tiedettä määrittää yhä enemmän perustelujen moninkertaistuminen sekä todisteiden monimutkaistuminen. Tutkija voi esittää tutkimuksensa itse määrittelemällänsä kielellä. Tässä näyttäytyy, kuinka joustavaa tieteellinen tieto on ja kuinka sen hyväksyttävyys perustuu tieteelliseen peliin osallistujien sopimukseen. Todisteet puolestaan ovat ongelmallisia, sillä nekin vaativat todistamista. Toki toiset tieteentekijät voivat testata tulokset toistamalla tutkimusprosessin, mutta tämä ei ole muuta kuin aistein todentamista. Vastaukseksi tähän ongelmaan Lyotard tarjoaa teknologian.

Teknologia on peli, jossa siirrot oikeutetaan tehokkuudella. Hyvä siirto lisää tuotosta ja vähentää panosta. Tieteellisen tiedon pragmatiikan vallatessa alaa, todisteiden esittäminen tulee jatkuvasti tärkeämmäksi ja se siirtyy toisen kielipelin valvonnan alaiseksi. Todisteiden saamiseksi tulee investoida ihmisruumista täydentäviä laitteita. Tällöin todisteiden hankkiminen vaatii rahaa ja rikkailla on suuremmat mahdollisuudet olla oikeassa. Tietyn lausuman tehokkuus kasvaa suhteessa informaatioon, joka sillä on referenssistään. Totuus samaistuu rikkauteen ja tehokkuuteen. Toisaalta rikkaus myös edellyttää teknologiaa, joka optimoi suoritusta. Tästä saadut tuotot voidaan suunnata tutkimukseen, joka taas parantaa tuottavuutta, jolloin tieteestä tulee tuotantovoima. Kehitystä ohjaa kiinnostus rikkauksiin enemmän kuin kiinnostus tietoon.

Kapitalismi jakaa varoja oman näkemyksensä mukaan. Suoraan rahoitetaan soveltavaa tutkimusta, jolta odotetaan suoria tuloksia ja välillisesti perustutkimusta, jolta ei edellytetä välitöntä rahallista hyötyä. Rahan lisäksi halutaan luonnollisesti myös valtaa. Siinä missä suorituskyky lisätessään todisteiden määrää lisää myös mahdollisuutta olla oikeassa, nousee mahdollisuus jonkin asiantilan pitämisestä oikeutettuna sen toteuttamisenmahdollisuuksien myötä. Tämän perusteella voidaan olettaa, että jälkiteollisessa yhteiskunnassa menettelytapojen suorituskyky korvaa lakien normatiivisuuden. Tilanteen hallinta käy legitimaatiosta, jolloin suoritusten parantaminen legitimoi itsensä. Yhteiskunnan informatisoituminen vahvistaa tätä kehitystä.

Tiedon toinen osatekijä on sen välittäminen eli toisin sanoen opetus. Tällä kentällä suorituskyvyn korostaminen näkyy melko selkeällä tavalla. Yliopisto-opetuksen tavoitteeksi asettuu kansallisen suorituskyvyn kohottaminen. Toisaalta keskitytään kansainväliseen markkinoihin ja panostetaan erityisiin aloihin, jotka kullakin valtiolla kilpailukykyisiä kansainvälisesti. Toisaalta korkeamman opetuksen tavoitteena on varmistaa oman yhteiskuntansa kiinteyden ylläpitämisen vaatimat taidot ja valmiudet. Tiedonvälityksen päämääränä on ylevämpien tavoitteiden sijaan varustaa järjestelmä toimijoilla, jotka kykenevät täyttämään paikkansa instituutioiden tarjoamissa tehtävissä. Samalla opiskelijat ovat muuttuneet edistykselle omistautuneista eliitin edustajista ammattiin kouluttautujiksi. Muita aloja lukevista muodostuu uusi tiedon vastaanottajien luokka. Tulevaisuudessa yliopistojen tulisi tarjota valinnaista uudelleenkoulutusta työelämässä oleville tai sinne pyrkiville.

Ammatillisen koulutuksen olennaisin osa on valmiiksi järjestettyjen tietojen paketti. Tämän paketin välittämiseksi ei välttämättä tarvita yksipuolista luennointia. Tietokonekielelle käännettävissä oleva tieto olisi oppilaiden omaksuttavissa perinteisiin muistivarastoihin ja tietopankkeihin kytkettyjen näyttöpäätteiden kautta. Tällainen opiskelu vaatisi opetusta koneiden käytössä ja niiden kielen omaksumiseksi. Helposti myytävää ja tehokasta tietoa hallussaan pitävä opiskelija on haluttu. Käyttäjän kapasiteetin ylittävistä tietopankeista muodostuu postmodernin ihmisen toinen luonto. Kyky järjestää tieto tehokkaaksi strategiaksi korostuu.

Postmodernin tiedon maailmassa kaikki tieto on saatavilla. Informaation kentällä pelaajat pyrkivät tiedon hankkimisen sijaan muodostamaan luovasti ja nopeasti uudenlaisia kokemuksia. Suurempi suorituskyky riippuu mielikuvituksesta. Opetuksen tehtävänä tulisi siis olla valmiuksien uusintamisen lisäksi niiden lisääminen eli erilaisten kenttien yhdistelemistä tukevien menettelytapojen harjoittaminen. Vastaus voisi olla iskusanassa tieteidenvälisyys. Tietoinstituutiot jakavat yliopistojen kaikki yksiköt joko ammatillisia valmiuksia valikoiksi ja uusintaviksi tai luovia mieliä kannustaviksi. Professorien aika näyttää näiden visioiden varjossa menneen ohi. Postmodernissa tieteessä todisteita ei välttämättä etsitä tehokkuutta hakien, vaan se saattaa tulla tieteen ekspansion sivutuotteena. Tällöin todisteiden etsiminen on vasta-esimerkkien etsimistä ja perustelujen hakeminen paradoksin etsimistä.

Suuriin kertomuksiin ei voi postmodernin tiedon legitimointia perustaa. Tieteen kentällä yhteisymmärrystä ei ole mahdollista saavuttaa ja paino onkin asetettava erimielisyydelle. Jokaisen paradigman sisäinen tutkimus pyrkii vahvistamaan tätä. Lisäksi on oletettava voima, joka tulee suistamaan vallitsevan järjestyksen. Järjestelmien teorioilla ja niiden ehdottamilla legitimointityypeillä ei ole mitään tieteellistä pohjaa. Eroihin perustuvassa tieteellisen pragmatiikan vastamallissa lausuma tulee vastaanottokelpoiseksi, kun se erottuu jo tiedetystä ja on perusteltavissa. Yhteisymmärryksen sijaan tulee pyrkiä löytämään oikeudenmukaisuuden sisällään pitävä käytäntö. Tämä edellyttää kielipelien monimuotoisuuden tunnustamista. Yhteisymmärrys peleistä on mahdollista vain paikallisesti tai väliaikaisesti. Kielipelejä voisi pelata kunkinhetkisen täyden informaation mukaan.

Ja sitten nukkumaan

Habermasin ideaalissa julkisessa tilassa tieto liikkuu vapaasti ilman valtion tai yksityisten intressien vallan vaikutusta. Keskusteltiin voiko internet tarjota tälläistä tilaa. Ryhmässä oli hajontaa. Toiset uskoivat internetin olevan oiva keino vapaan tiedon levittämiseen samalla kun muutamat kritisoivat internetin taipumusta fragmentoida massojen kiinnostuksen kohteet. Verrattiin lehteä ja internettiä tietolähteinä sekä vuorovaikutuksen kenttänä. Lehtien etu nähtiin olevan keskustelupalstojen laadukkaammassa keskustelussa. Toisaalta esitettiin kuinka hyvät blogit, jopa päihittävät laadussa nykylehdissä esiintyvät kolumnit. Useinhan ne ovat blogista kopioituja! Lehti kuitenkin tuntuu saavuttavan paremmin massat kuin mihin yksittäiset blogit pystyvät. Sen sijaan internet koettiin vuorovaikutteisemmaksi ja positiivisena nähtiin etteivät lehden toimittajat pääse sensuroimaan kirjoituksia.

Juho halusi muistuttaa kuinka myös demokratiossa esiintyy propagandaa ja sensurointia (edellisen keskustelun kommentti osiossa aiheesta lisää). Perusteluina oli kuinka demokraattisissa maissa kansalaisilla on enemmän valtaa joten myös heidän mieliin halutaan vaikuttaa. Löysin dokumentin jossa annetaan  esimerkki demokraattisena valtiona itseään pitävästä Yhdysvaltain median itsesensuurista ja propagandasta sotien kynnyksellä. Ohjelma on nähtävissä tästä linkistä: http://www.yle.fi/java/areena/dispatcher/1155303.asx?bitrate=1000000

Murdockin ja Goldinin ajatukseen palvelujen kaupallistumisesta ja tiettyjen indentiteettien syrjäytymiseen nähtiin realistisena. Eerik tiesi kertoa kuinka Ruotsissa tähän on jo herätty. Siellä uusiin taloihin on ilmeisesti pakko rakentaa internettiin mahdollistava infrastruktuuri, jotta kaikilla asukkailla olisi mahdollisuus päästä tiedon moottoritielle. Ei liene kaukainen ajatus olevan kuinka tulevaisuudessa pääsy internettiin tulisi osaksi kansalaisoikeuksia. Yhteiskunnalla ei ehkäpä ole varaan informaatioköyhälistöön.

Eerikin ajatusten pohjalta mietittiin teknologian panopticonmaista vaikutusta ihmisiin. Ensiksiksin esim. kännykän alituinen kantaminen nähtiin aiheuttavan mahdollista ahdistusta. Mutta toisaalta voitiin asia nähdä positiivisenakin. Tieto tuttujen numeroista ja mahdollisuudesta kommunikointiin koettiin turvallisuuden tunteen luojana. Kännykässä ikään kuin kantaa heimoaan mukanansa.

Moraalinen paniikki uuden teknologian tullessa markkinoille nähtiin todelliseksi ilmiöksi. Keskuteltiin uusien teknologioiden säätelystä kuten internetistä. Pakistanissa youtube-sivustolle pääsy oli estetty sivustolla esiintyvän koraania käsittelevän materiaalin takia. Myös kiinalla tuntui olevan jo ”pitkät” perinteet internetin säätelyssä. Fantasioitiin maailmasta ilman sensuuria ja pohdittiin mitä se käytännössä tarkoittaisi.  Esitettiin taloustieteelle tuttu ajatus Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja pohdittiin syntyisikö paras mahdollinen yhteiskunta jos vapaiden informaatio suuntauksien annettaisiin kamppailla keskenään vapaiden markkinoiden tavoin.

Anette Kuhnin tutkimusta science fictionin suhteesta todelliseen elämään ja siitä tehtyä jaottelua pidettiin uskottavana. Huomautettiin kuinka viiden kohdan jaottelu sopisi moneen muuhunkin populaarikulttuurin muotoon.  Keskusteltiin vuonna 2006 ilmestyneestä elokuvasta nimeltä 300 jota on pidetty vertauskuvaannollisena propagandana Yhdysvaltain hyökkäyksestä irakiin. Jos tarkemmin haluaa perehtyä asiaan tarkemmin, niin aiheesta löytyy paljon keskusteluita, blogeja ja artikkeleita. Tässä yksi: http://artthreat.net/2007/03/95

Kirjan lopussa oli asiaa miesten rakentamasta teknologiakulttuurista johon naisten voi olla vaikea sopeutua tai heidän ei anneta sopeutua. Kirjassa esitettyihin näkökulmiin oli helppo yhtyä. Osa kritisoi Joan Smithin ilmausta miesten syvästä juurtuneesta vihasta naisia kohtaa. Kategorisella tasolla käsiteltynä lause sai ymmärrystä mutta toisille viha-sana toi käsityksen subjektiivisesta vihasta ja ainakin osa piti sitä turhan aggressiivisena ilmaisuna.

Lopuksi ihmeteltiin David Porushin esittämää ajatusta ihmisten aivojen muuntautumisesta verkkokommunikaation ja teknokulttuurin lisääntyessä. Tästä kulttuurin synnyttämästä, jatkuvasta aivojen fysiologisesta muuntumisesta olisi haluttu lisää tietoa. Valitettavasti ryhmässämme ei tällä kertaa ollut neurokirurgia paikalla.

Siitä tuli edellistäkin sillisempi salaatti mutta ällös huoli, yritän huomenna selventää verbaalisesti.

Mass Media and The Public Sphere

Julkinen( tila) (public sphere) on teknokulttuureiden tarkastelussa tärkeä komponentti. Julkinen tila yksityisen(private) ja julkisen (the state) välillä on tärkeä tila teknokulttuurien toiminnalle. Julkinen tila on tärkeä osa sananvapautta ja kansalaisuutta, ja varsinkin länsimaissa sananvapautta pidetään arvokkaana kansallisena etuna. Massamedia on teknokulttuurillinen alusta joka luo julkisuutta/ julkista tilaa, tarjoten kehyksen jossa päivänpolttavia julkisia asioita puidaan. Habermas kuitenkin on sitä mieltä että massamedia ei nykyisellään ole tarpeeksi vapaa ja itsenäinen valtiovallasta sekä yritysmaailmasta. Habermas näkee massamedian ja julkisen roolin tärkeänä yhteiskunnan poliittisen terveyden kannalta (4th estate).

Informaatio, kansalaisuus, hallinto ja julkinen ovat kaikki sidoksissa toisiinsa massamedian kautta. Habermasin ideaalin mukaan julkinen on yhteiskunnan sisällä oleva tila joka on vapaa valtion tai yksityisen sektorin vallasta. Julkisessa tilassa informaatio voi virrata vapaasti ja keskusteluja voidaan käydä avoimesti. Graham Murdock ja Peter Golding ovat sitä mieltä että informaatio ja kommunikaatio palveluiden kaupallistaminen(yksityistäminen) on johtanut tiettyjen identiteettien syrjäytymiseen, ihmisiä arvotetaan kuluttajina nykyisessä kulutusyhteiskunnassa. He näkevät kansallisuudella olevan kolme ulottuvuutta. Ne kaikki nojaavat informaatioon, terveeseen julkiseen kenttään ja sitä tukevaan teknokulttuuriseen ympäristöön.

1.Civil 2. Political 3. Social

Sosiaaliset syyt vihjaavat että yksilöille tulee mahdollistaa pääsy käsiksi teknokulttuureihin jotka ovat tärkeä osa nyky-yhteiskuntia. He näkevätkin että yksityistäminen(kommunikaatio, informaatio) uhkaa kolmea kommunikaation ja kansallisuuden välistä suhdetta.

1.Access to infromation, advice and analysis 2. Access to information interpretation and debate 3.Representation in the media

Jos joiltain ihmisiltä evätään ylläolevat niin heiltä evätään heidän kansalaisoikeuksiansa.

Internet julkisena tilana on tuonut uusia mahdollisuuksia perinteisten massamedioiden rinnalle. Valtion on vaikempaa säädellä ja kontrolloida internettiä ja seillä tapahtuvaa kommunikointia. Täten internetin voi ajatella lähestyvän Hambermasin julkisen ideaalia. Julkisen tilan säätely kertoo aina sitä mikä on kulttuurisesti hyväksyttävää (poliittiset eliitit). Tämä voi tietenkin vaihdella eri aikoina mutta se vaihtelee myös kulttureittain ja maittain. Tästä hyvänä esimerkkinä on sananvapaus ja sen suhde julkiseen kenttään. Julkisen kentän teknokulttuurien rajoitukset (esim. Singapore) hejastavat kulttuurisia eroja, mutta myös sosiaalisia ja poliittisia prioriteettejä.

Kuten aiemmin jo tuli ilmi yhteisö voi harjoittaa sosiaalista kontrollia teknologiaa kohtaan jos se nähdään mahdollisesti haitalliseksi. Teknokulttuuri ei ole kaikkialla läsnä, eikä mikään sen ilmenemismuoto ole unversaalisti pätevä. Vlation sisälläkin voi olla radikaaleja eroja teknokulttuurien yhteisöllisissä vaikutuksissa.

Hannah Arendtin mukaan ns. sosiaalinen piiri (social realm) on suhteellisen uusi ilmiö(private->socal realm

Communication Policy and Regulation

Teknokulttuureita ja niiden kehitystä ohjailee säätely (regulation) ja normistot. Len Palmerin mukaan sääntely on erittäin poliittista toimintaa, jossa erilaiset interssiryhmät yrittävät vaikuttaa sääntelyyn omaksi parhaakseen. Sääntelyä tarvitaan kun on kaksi tai usempia pelaajia jotka tavoittelevat mahdollisesti ristiriidassa olevia asioita. Kun säätelevä elin voi vaikuttaa näihin asioihin asettamalla sääntöjä ja sanktioita. Lisäksi säätelyn tarvitsee istua hyväksyttävään sosio-poliittiseen kehykseen. Säätelyä ja sen kohteita tarkastellessa saa selville erilaisten tahojen prioriteetteja. Hallinnolle annetaan mandaatti sääntelyyn yleisen ja tai valtiollisen edun saavuttamiseksi.

Sääntely vaatii alati paljon konsultaatiota ja työtä(research,investigation,policy formation,codification/application of rules). Monien ristiriitaisten intressien lisäksi sääntelyn tulokset ovat neuvottelukysymyksiä(konsultaatio) ja sosiaalisesti määräytyviä. Sääntely näyttäytyykin mediassa usein erilaisissa muodoissa. Tänä päivänä sääntely kattaa kaikki ihmiselämän aspektit. Onkin tärkeää ymmärtää itse sääntelyn prosessia jotta muutokset sääntelyssä evät pääse yllättämään.

Sääntely on ollut kuuma peruna telekummunikaatiota ja yleistä etua käsittelevissä keskusteluissa. Tehokas pääsy informaatioon on keskeistä nykyhteiskunnassa menestymisen kannalta. Tämä asettaa isoja vaateita yhteiskunnan telekommunkaatio- infrastruktuurille. Viimesen viidentoista vuoden aikana miltei kaikissa länsimaalaisissa yhteiskunnissa tapahtunut sääntelyn vapautumista telekommunikaation saralla. Markkinavoimat ottavat yhä enemmän vastuuta palveluiden tuotamisesta. Vlation monopolien murtuminen ja valtion yritysten yksityistäminen saivat aikaan keskustelua valtion roolista palveluiden tuottajana ja yksityisten yritysten voitontavoittelun vaikutuksista ihmisten elämään. Monet kuluttajat ovat hyötyneet mutta tuskin ihimiset joilla ei ole varaa olla kuluttajia.

Globalisaatio, jota informaatio ja kommunikaatioteknologian kehitys on vauhdittanut, on tehny tarpeelliseksi erityisiä glabaaleja informaatioinfrastruktuuri- suunitelmia. GII:

1.Engouagment of private intrest 2. Promotion of competition 3. Creation of regulatory framework 4. Provosion of open competition 5. Ensuring the provosion of universal service

Erilaisten sääntelyregiimien tutkiminen paljastaa eroja yhteiskuntien välillä. Elokuvien ikä-, tai muita rajoituksia tutkimalla saadaan selville erilaisia pelkoja, panotuksia tai tabuja. Erilaiset sääntelyregiimit voivat siis olla myös ristiriidassa keskenään. Joissain maissa katsotaan tarpeelliseksi sensuroida jotain (kansallisen-, julkisen edun nimissä) mikä toisaalla on täysin sallittua. Tämä voi johtaa kompleksisiinkin kysymyksiin kun vastakkain on vaikkapa sananvapaus ja kansallinen etu. Monissa ekstensiivisen sääntelyn ja sensuurin maissa pelätään muualla (liberaalimmissa oloissa) tuotettua mediasisältöä ja sen mahdollisia vaikutuksia valtion sosiaaliseen rakenteeseen. Digitaalisen median myötä ulkoisen materiaalin sensurointi on tullut yhä hankalemmaksi. Länsimaalaiseen demokratian käsitykseen kuuluukin käsitys vahvasta sananvapaudesta ja sille löytyykin pohjustus Yleisistä ihmisoikeuksista.

Kuitenkin valtiovalta yrittää usein säädellä sitä informaatiota mihin ihmiset pääsevät internetin kautta käsiksi. Säätelyn kautta jotain teknokulttuurin muotoja sitten eliminoidaan. Hallinto pyrkii kontrolloimaan niitä asioita jotka se katsoo olevan yleisen (vai kenen) edun mukaista. Kun vanha säätely regiimi ei enää tomi, kuten teknokulttuurien kehittyessä on havaittu, uusiin ongelmiin täytyy kehittää uusia menettelytapoja.

Uuden politiikan kehittäminen liittyy myös moraalisiin paniikkeihin mitä uudet teknologiat ovat säännöllisesti tuoneet mukanaan. Ne ovat sosiaalisia reaktioita teknokulttuurien mukanaan tuomaan muutokseen.  Moraaliset paniikit johtavat usein nopeaan säätelyn toimeenpanemiseen. Vanhat mediat usein levittävät tätä sosiaalista paniikkia uudesta mediasta. Moraalinen paniikki joka on ympäröinyt verkkopornoa on yksi hyvä esimerkki.

Popular Culture In Technoculture

Julkista tilaa voidaan tarkastella myös muuten kuin paikkana jossa voidaan keskustella valtion roolista. Julkinen on myös paikka jossa populaarikulttuuria luodaan ja käytetään. Kulttuurintutkimus keskittyy tähän populaarikulttuurin ja teknologian väliseen vuorovaikutukseen. Populaarikulttuuri on vahvasti kytköksissä teknokulttuureihin ja kaupalliseen mediaan. Vaikka monien kulttuuristen tuotteiden tarkoitus on tuottaa voittoa, täytyy muistaa että näiden tuotteiden omaksuminen on vapaaehtoista.

Julkiset palveluiden tarkoitus median saralla on täydentää kaupallista mediatarjontaa sellaisella materiaalilla jota kaupallinen media ei tuota(minority intrests). Julkinen sisällöntuotanto voi myös toimia itsenäisenä äänenä joka voi kritisoida vaikkapa juuri kaupallista mediaa. Kaupalliselle medialle on tärkeää että se asettaa populaarikulttuurien trendit ja puheenaiheet.

Varhaiset käsitykset populaarikulttuurista tukeutuivat intellektuellien tekemiin arvioihin massakulttuurin vaikutuksista (marx, frankfurtin kk.). Näkemys jonka mukaan populaarikulttuuri oli ’oopiumia kansalle’, rupesi muuttumaan kulttuurintutkimuksen kehittyessä (Raymond Williams). Tony Bennet kommentoikin että populaarikulttuuria oli lähestytty ulkopuolisten tutkijoiden toimesta. Kulttuuria tarkasteltiin ’muiden’ kulttuurina eikä omaksuttu sitä kontekstia missä sitä käytetään. On nähty että kulttuurin kaupallisuus ja voitontavoittelu alentaa sen arvoa ja laatua. Populaarikulttuurintutkimus keskittyykin nykyään enemmän kulttuurin sosiaalisiin merkityksiin ja vaikutuksiin. Populaarikulttuurin tekeminen ja kuluttaminen on aktiivista toimintaa jossa rakennetaan ja jaetaan merkityksiä. Massamedia tarjoaa sitä raakamateriaalia minkä kautta tätä työtä tehdään(populaarikulttuurien luonti). Globaalissakin maailmassa missä massamedian tuotteet ovat maalimanlaajuisia, niistä rakennetut käsitykset ja merkitykset ovat paikallisia.

Internetistä on tullut paikka jossa populaarikulttuurit leviävät teknokulttuurisesti. James Carey ehdottaa että kommunikaatio tulisi nähdä pikemminkin rituaalisena tapana pitää yhteisö koossa, kuin viestintäjärjestelmänä sinänsä. Se on prosessi jossa jaettua kulttuuria luodaan, modifioidaan ja välitetään. Populaarikulttuuri on tällainen prosessi joka hyödyntää teknologiaa (internet). Populaarikulttuuri voikin toimia yhteiskunnan tilan mittarina(kulutus yk.).

Internet on toki erilainen media kuin useat perinteiset mediat ja yhteisöjä voikin luokitella tältä perustalta kulutusyhteisöihin (bradcasting) ja interaktio- yhteisöihin (internet).

TAULUKKO

Kirja antaa esimerkin populaarikulttuureista Kyborgien ja Science fictionin- genreistä. Tämä kiinnostus erilaisista tulevaisuuden narratiiveista voikin heijastella halua ymmärtää ja tutkia nykyistä. Anette Kuhn on tutkinutkin science fictionin suhdetta todelliseen elämään. Hän kuvaa viisi suhdetta:

1. Reflektio: Sience fiction filmien sisältö reflektoi aikaansa(sosiaaliset trendit, asenteet, oletukset).

2. Ideologiat: Filmit ovat yhteyksissä sosiaaliseen järjestykseen heijastamiensa ideologioiden kautta.

3. Repressiot: Filmien kautta kulttuurisia tukahdutettuja asioita voi käsitellä turvallisemmin sijoittamalla ne filmin kuvastamaan cybertulevaisuuteen.

4. Katsojat: Tämä liittyy siihen mitä nämä kulttuurituotteet tarjoavat katsojalleen. Elokuvan kohdalla todellinen vaihdon objekti on mielihyvä.

5. Intertekstuaalisuus: Elokuviin usein rakennetaan sisään intertekstuaalisia viitteitä muihin kulttuurituotteisiin.

Sci-fi- elokuvilla usein otetaan kantaa teknologiseen kehitykseen ja rakennetaan kuvaa tulevasta/ nykyisestä.

Gender, Power and Technology

Teknologia esitetään (tiettyjen tahojen toimesta) helppokäyttöisenä ja helposti lähestyttävänä asiana. Kuitenkin teknologioiden käyttöönoton kompleksisuus aiheuttaa sen että usein ne jotka tarvitsevat apua uuden teknologian käyttöönotossa eivät sitä halua. Jody Wajcman esittää että teknologinen kompetenssi yhdistetään maskuliiniseen kulttuuriin länsimaissa. Vaikka nainen osaisi käyttää teknologiaa ei tätä kykyä liitetä teknologiseen kompetenssiin samalla lailla kun samaisen laitteen huoltamista, jonka hoitaa useimmiten mies (maskuliininen). Siinä vaiheessa kun teknologiat tulevat naisten ulottuville ne eivät ole enää kehityksen kärjessä vaan ’eliitillä’ on jo uusia erottautumisen keinoja. Uuden teknologian hallinta yhdistetään tulevaisuuden hallintaan ja tämä hallinta yhdistetään nuoriin länsimaalaisiin miehiin.

Maskuliinisuuden yhdistyminen teknologiaan on mytologia joka on kulttuurisesti mytologioilla rakennettu asia. Toisaalta naiset itse rakentavat omaa(teknologisen hallinnan puuttuminen) suhdettaan niin toiseen sukupuoleen kuin teknologiaan ’harkitulla oppimattomuudella’ (calculated ignorance).

Naisiin yhdistetään palvelun teknologiat (technologies of service) ja miehiseen sukupuoleen taas valinnan ja vallan teknologiat. Kritiikkinä tällaiselle yksiulotteiselle mallille teknologian omaksumisesta on esitetty, että usein teknologiaan sijoitettu aika tai vaiva ei ole ollut omaksumisen arvoista.

Teknologian pelkoon liittyy kaksi puolta: Teknologian itsensä käyttö ja teknologian vaikutusten pelko. Nämä pelot ja erot liittyvät usein juuri sukupuoleen ja vaikuttavat osaltaan siihen miten sukupuolet omaksuvat teknologioita.

Hakkerit voidaan nähdä informaatioterroristeina tai vaihtoehtoisesti todisteina yksilön mahdollisuuksista ABC eliittejä vastustaessa. Sherry Turckle näkee että hakkereiden kulttuurissa hallinta, taito ja kontrolli ovat keskeisellä sijalla. Miehinen voittamisen, kilpailun ja rajujen(violent) testien kulttuuri tekee tästä virtuaalisesta teknokulttuurista naiselle vaikeasti lähestyttävän.

Naisten tullessa yhä enemmän mukaan virtuaaliseen teknokulttuuriin tulee sen luonne luultavasti muuttumaan.

Internetin addiktiiviset ominaisuudet ja käytön lisääntyminen on asia johon on viime aikoina herätty. Hakkeriyhteisöt ovat hyvä esimerkki usein epäterveellisestäkin addiktiosta.

Internet on saanut alkunsa maskuliinisena teknokulttuurina mutta aiemmin näppäimistön edessä istunut sukupuoli oli useimmiten nainen. Kun tietokoneesta tuli sukupuolinen alue, joka yhdistettiin hallintaan ja kontrolliin(internet) naisten osallistuminen teknologiaan väheni. Tämän naisten poissaolon voi nähdä olevan seurausta maskuliinisesta toiminnasta. Sukupuolisen syrjinnän voi nähdä alkavan jo koulutuksessa ja olevan läsnä usein internetin teknokulttuureissa. Onkin mielenkiintoista että internet on hyvä alusta kokeilla erilaisia sukupuolia ja tutkimuksen avulla voidaankin paljastaa näitä sukupuolisia rooleja (teknokulttuureissa) jota meillä on.  Joan Smith on sitä mieltä että meidän koko kulttuurimme perustuu syvään juurtuneeseen vihaan naisia kohtaan :s ja tämä normaali (miesten) naisviha näkyy myös internetissä. Naisten kasvaneet käyttäjämäärät luultavasti tulevat muuttavat internetissä toimivaa teknokulttuuria. Huomautetaan kuitenkin että internetin high tech aallonharja on siirtynyt jo eteenpäin erikoistuneisiin teknokulttuurin osa alueisiin.

Teknokulttuurien omaksumisessa on huomattu selviä eroavaisuuksia sukupuolten välillä ja löydetty yhteyksiä siihen miten sukupuolet kokevat elämän ja kodin:

Male:                 Female:

before-             after

attention-        serendipity

home/work     integrated

non  routine    continuous

episodic            continuity

Making Sense Of Beeing In Cyberspace

Internetin mahdollistamalle teknokulttuurille on monia nimityksiä ja internetiin liittyviä määrityksiä onkin vaikea tehdä. Luvun alkuosa keskittyy niihin aineksiin jotka mahdollistavat Internetin teknokulttuurit. Ehkä näistä selvin on ajan tasalla oleva teknologia ja ohjelmisto.  Internetille itselleen on annettu monia määrityksiä mutta se voidaan nähdä verkostojen verkostona joka liittää koneita toisiinsa(www). Internetin ohella on suljettuja verkostoja(intranet) jotka ovat yksityisiä verkkoja.

Internetiin samaistumisen syyt ovat monenkirjavia, meillä on erilaisia motivaatioita ja syitä siihen miksi me omaksumme teknokulttuureita. Internet teknokulttuurina pitävät sisällään kaikki aiemmat mediat. Se voi toimia informaatiolähteenä, kahdenkeskeisenä mediana tai massamediana. Se voi myös olla joko julkinen tai yksityinen tila ja näissä kategorioissa se voi välittää audiota,viedota, tekstiä tai dataa.

Wallace erottelee seitsemän online- ympäristöä: 1. WWW 2. e-mail 3. epäsynkroninen keskustelufoorumi 4. synkroninen chat 5. Mud, MOO 6.metarworlds 7. live interactive video/audio

Internetin interaktiivisuuden voi Greenin mukaan jakaa karkeasti kolmeen 1. infrmation access and retrieval 2. private individual communication 3. public interactions

Kyberavaruus(cyber space) voidaan nähdä sinä alueena jossa internetin interaktio tapahtuu. Cyberavaruus nostaakin kysymyksiä paikasta ja interaktiosta. Morley ja Robins näkevät että paikkoja, paikallista (places) ei pitäisi nähdä homogeenisinä, määrittävinä alueina vaan pikemminkin interaktion tiloina(space of interaction). Näissä tiloissa rakennetaan yhteisöä ja kulttuuria. Tällainen tila voi olla teknokulttuurinen ja lokaaleja identiteettejä voidaan rakentaa muistakin kuin lokaaleista aineksista. Kommunikaatio on keskeistä (niin off kuin online tiloissa) yhteisön rakentumisen kannalta. Kyberavaruus avaa oven teknokulttuurin tarjoamaan yhteisen tajunnan maailmaan.

Virtuaalisella todellisuudella on kaksi ulottuvuutta koska se mahdollistaa mediainformaation tulvan kotiin matkojen päästä, mutta samalla se johdattaa meidät matkojen päähän. Se muokkaa kulttuurin ja yhteisön geograafista mielikuvaa. Verkossa tunteet voivat olla hyvinkin isossa osassa kommunikaatiota. Wilbour esittääkin että tunteita ilmaistaan usein rajoittamattomammin teknokulttuurin välityksellä kuin kasvotusten. Teknokulttuuriin osallistumisen laatua on usein vaikea määrittää(cmc researchers) ja se usein vaihteleekin yksilöittäin. Kyberavaruudessa on myös paljon materiaalia joka voi järkyttää yksilöä. Tällainen materiaali voi olla ikkuna ihmisyyden niihin aspekteihin jotka ovat piilossa jokapäiväisessä elämässä. Kyberavaruus voi tarjotakin tapoja joilla pääse käsittelemään tällaisia ihmismielen pimeämpiä puolia. Moinen materiaali voikin laukaista jo aiemmin käsiteltyjä moraalisia paniikkeja.

Näkyään on enemmän informaatiota kuin koskaan ennen ja tämä tuo esiin myös moraalisia kysymyksiä informaation suhteen toimimisesta. Testerin mukaan on neljä syyllisyyden tasoa koskien tapahtumia joista olemme tietoisia.

Criminal Guilt

Political Liability

Moral Guilt

Metaphysical Guilt

Tester käyttää Simmelin teoriaan rahan funktiosta selittääkseen miksi lännen vastaus tapahtuneisiin hirmutekoihin on rahallinen korvaus. Tester siis kääntää katseen pois yksilöistä instituutioihin jotka ovat toimijoita, moraalisia agentteja näissä asioissa. Yksilöt voivat tuntea itsensä syyttömiksi koska nähdään että moraalinen voima toimii instituutioiden kautta.

David Porushin mukaan uudet ajatukset muuttavat aivojemme rakennetta ja mielemme mahdollisia käyttötarkoituksia. Hänen mukaansa verkkokommunikaatio ja siihen liittyvät teknokulttuurit vaikuttavat aivoihimme. Hän käyttää esimerkkinä vanhaa heprean aakkosta.

Technoculture and Social Organisation

Yhteiskunnan sosiaaliset eroavaisuudet eri aikakausina (premodern,modern,postmodern) kuvastuvat teknokulttuureissa ja sukupuolten rooleissa. Aiempina aikakausina erilaiset roolit olivat tiukkoja ja harvoin neuvoteltavissa. Informaatioyhteiskunta on kuitenkin postmoderni, fragmentoitunut yhteiskunta ja ero vanhaan on nähtävissä, myös teknokulttuurin saralla.

Naiset ilmentävät tätä fragmentoitunutta postmodernia selvimmin tasapainoillessaan erilaisten, päällekkäisten sekä samanaikaisten vastuualueiden kanssa. Naisten palkaton työ on tärkeä kontribuutio muiden (perhe) elämään mutta naisten tueksi on vain vähän ulkopuolisia resursseja, heidän ystäviensä ja sukulaisten lisäksi. Annie Else näkee palkattoman työn ikään kuin trampoliinina joka auttaa muita ponnistamaan eteenpäin elämässä(social capital). Palkaton työ lisää sosiaalista pääomaa joka nykypäivänä on kuihtumassa kun naisilla ei ole enää aikaa lahjoittaa työtään ilmaiseksi. Yksi tärkeä syy tällaisen sosiaalisen pääoman katoamiseen on ns. laajennetun perheen(extended falmily) kuihtuminen.

Usealle naiselle tasapainon etsiminen tarkoittaa osa-aikaista työtä työn, kodin, perheen ja oman ajan ristiaallokossa. Tämä sopii hyvin postmoderniin kuvaan sekä työn muutokseen(uudet työpaikat). Tällainen mies:nainen – täysaikanen:osa-aikanen dynamiikka näkyy monissa länsimaissa. Naisten elämä postmodernissa yhteiskunnassa ei kuitenkaan noudata enää traditionaalista ’kahden vuoron’(douple shift) dynamiikkaa jossa erotetaan palkallinen ja palkaton työ. Kahdesta vuorosta ollaan siirrytty rinnakkaisiin vuoroihin jossa eläminen ei koostu pelkästään peräkkäisistä velvollisuuksista, vaan yhä enemmän vastuiden samanaikaisesta huolehtimisesta(technoculture). Hiljattain on puhuttu myös kolmen vuoron dynamiikasta(triple shift) jossa nainen on vastuussa kumppanistaan, lapsistaan sekä myös vanhemmistaan. On mahdollista ajatella miesten elämän olevan tyypillisesti moderneja dynamiikaltaan kun taas naisten elämän voi nähdä rakentuvan postmodernin dynamiikan mukaan. Vaikka naisten työ on monialaisempaa ja fragmentoituneempaa näyttää siltä että miehet kärsivät enemmän nyky-yhteiskunnassa(sucides, bad living habits).

Ihmiset rakentavat osallisuutensa yhteisöihin keskustelun kautta ja tämä keskustelu tapahtuu yhä enemmän teknologian välittämänä. Interaktiivisuus on se mikä ihmisiä muuttaa, ei teknologia. Teknologia on kuitenkin keskeisellä sijalla keskustelussa (face to face/madiated).

Internetin kaltaisen teknokulttuurin hallitseminen ja säätely on vaikeaa, joskin on paljon esimerkkejä valtioista jotka yrittävät sitä säädellä. Informaation ollessa nykyisen yhteiskunnan tukipilareita valtiot harjoittavat aktiivista informaatiopolitiikkaa pysyäkseen kärryillä mukana. Koulutus nähdään keskeisenä tekijänä teknokulttuurien ja teknologian omaksumisessa. On kuitenkin nähtävissä selkeitä jakoja informaatioköyhälistöön ja eliittiin. Teknokulttuuriin littyvät ääripäät ovat ’time rich, cash poor’ ja ’time poor, cash rich’.  Useat teknokulttuuriset yhteisöt säätelevät ja luovat käyttäytymisnormeja yhteisön sisälle joten kaikki sääntely ei aina ole valtiolähtöistä.

Yhteenvetoa keskustelusta.

Jaakon pitämä huolellinen esitelmä koettiin erittäin mielenkiintoiseksi ja se herättikin paljon mietteitä. Aikamme oli kuitenkin rajallinen ja enemmänkin keskusteltavaa olisi ollut.

MacKenzien ja Wajcmanin näkemys teknologiasta osana yhteiskuntaa herätti keskustelua. Keskusteltiin niistä instansseista jotka ohjaavat teknogista kehitystä ja pohdittiin suomalaisessakin yhteiskunnassa piileviä valtarakenteita joihin teknologian kehitys solmuuntuu. Naureskeltiin myös sille, että usein yritykset kuten Nokia eivät tunnu ymmärrärtävän esimerkiksi teknologian kehityksessä, insinöörikoulutuksen yhteiskunnallisia sidoksia. Insinöörihana ei toimi on/off-periaatteella. Koska teknologian kehityksen nähtiin ohjautuvan erinäisten instanssien kuten sotavoimien vaikutuksesta todettiin ettei teknologista kehitystä voida pitää yksinomaan positiivisena (kuten se implisiittisesti usein esiintyy) asiana. Ongelman ydin ei kuitenkaan tällöin nähty esiintyvän teknologiassa vaan itse yhteiskunnan kehityksessä.

Pohdittiin yhteiskunnan sosiaalisen sekä poliittisen konsensuksen suhdetta teknologian hallintaan. Puhuttiin siitä kuinka lapsipornon vastustamisen konsensusta käytetään sen nojalla kenties muiden asioiden sensurointiin.

Kommentteja kirvoitti myös tuotteiden biografia. Mielenkiintoisena nähtiin ajatus tuotteiden ja käyttäjän välisistä poikkeavista elinkaarista. Teknologian käytön leviämisestä riitti keskusteltavaa. Teknologia tuntuu leviävän entistä nopeammin ja sen käyttöönotto tapahtuu entistä nopeammin. Kuitenkin pohdittiin sitä kuinka teknologialla voi olla erilaisia leviämisnopeuksia. Huomautettiin kuitenkin ettei käyttöönottoa ja teknologian leviämistä voida aina perustella sen tuomalla hyödyllä vaan tulisi pohtia myös muita ihmismielen aspektiiveja. Leviämiseen vaikuttavia irrationaalisia tapahtumia haluttiin korostaa. Tai ainakin haluttiin tuoda esiin tarpeiden monimutkaisuus, joka korostaa yhteiskunnan monipuolisuutta. Vai miksi muuten ostaa kallis auto vaikka halvemmassa merkissä olisi samat osat ja vain kuori eri näköinen?

Teknologian omaksujien jako nähtiin suuntaa antavana mutta kuitenkin haluttiin korostaa että viimeisenä tulevat 5. laggards ja 6. Non adopters (2,5%), eivät ole vain “jälkeenjääneitä köyhiä” vaan ryhmissä esiintyy myös kenties tärkeitäkin vastustavia elementtejä. Nämä ryhmät kenties hidastavat teknologioiden käyttöönottoa ja leviämistä, millä voi olla suurtakin merkitystä.

Mielenkiintoisena nähtiin teknologian mahdollisuutta rakentaa kuviteltuja yhteisöjä Benedict Andersonin näkemyksiin viitaten. Keskusteltiin näiden yhteisöjen vaikutuksesta ja merkityksistä. Voisiko identiteetti rakentua enemmän teknokulttuuriin kuin vaikkapa nationalismiin? Pohdittiin myös niitä mahdollisuuksia kuten uhkiakin. Synnyttääkö teknokulttuuri entistä fragmentoituneempaa maailmaa vai kenties yhdistää globaalisti?

Puhetta synnytti muutosvastarinta-käsite. Sitä kuinka teknologia kohtaa muutoksen synnyttämiä pelkoja ja saa niskaansa syytteet jotka kuitenkin kumpuavat yhteiskunnasta eivät vain teknologiasta. Mainittiin että ei pidä unohtaa kuinka kirjojakin pelättiin aikoinaan ja jopa Sokrates piti kirjoittamista haitallisena. Pelko siitä kuinka etenkin massamedia hypnotisoi kantsojiaan koettiin hiukan turhaksi. Toisaalta keskusteltiin siitä miten teknologiaa voidaan käyttää propagandaan etenkin ei demokraattisissa maissa. Teknologia kuitenkin nähtiin sijaiskärsijänä ja sen leimaaminen syntipukiksi itseasiassa vain koettiin edesauttavan mahdollisten instanssien pyrkimyksiä. Teknologian syyttäminen tuntuu harhauttavan massat todellisista ratkaisukohdista.

Köyhyyden suhde teknologiaan kirvoitti myös muutaman kommentin siitä kuinka huomionarvoisesta seikasta on kyse. Suhteellisen köyhyyden käsite tuntui sopivan myös teknologian puutteesta kärsiviin ihmisiin. Pohdittiin onko puute sitä vakamampi mitä teknologisempi yhteiskunta on. Mietittiin myös minkälaisia teknologisesta puuttesta kärsiviä ryhmiä voisi Suomeen syntyä tai on jo syntynyt.

Pahoittelen alustuken kirjallista ulkoasua, pituutta ja sekavuutta. Meinasi tulla hieman kiire :o

Jaakko Wainkainen

Alustus:

Lelia Green; Communication, Technology and Society

Osa 1 (s. 1- 115)

1: What fuels technology change?

Merkittävien teknologioiden syntyä mytologisoidaan usein populaarikultturissamme. Kerrotaan tarinoita siitä, kuinka teknologiat tai keksinnöt ovat saaneet alkunsa ja kuka ne on keksinyt. Usein näillä myyteillä on pohjaa myös faktoissa mutta se ei ole tarkastelun keskiössä. Mytologioissa nostetaan jalustalle itse keksijät ja ns. ”heureka” – hetki jolloin keksiminen tapahtuu. Green kuitenkin painottaa että näissä myyteissä ei oteta huomioon sitä sosiaalista kontekstia jossa keksinnöt tapahtuvat. Donald MacKenzie ja Judy Wajcman ovatkin tutkineet erilaisia teknologioita ja huomanneet että niiden käyttöönottoon vaikuttavat suuresti sosiaaliset( myös taloud. poliit.) olosuhteet. Uutta teknologiaa usein myös vastustetaan kiivaastikkin joten teknologian läpimurto ei ole välttämättömyys.

Ei siis ole olemassa neutraalia, vaan teknologia hejastelee yhteiskuntaa, sosiaalisia ja kulttuurisia olosuhteita missä teknologia on kehitetty ja missä sitä käytetään. Esimerkkinä kirja käyttää asevalvontaa ja siihen liittyviä sosiaalisia, kultturillisia, teknologisia konteksteja ja poliittista päätöksentekoa. Teknologiaa ei tehdä tyhjiössä yhteiskunnan ulkopuolella vaan se heijastelee esimerkiksi yhteiskunnan valtarakenteita.

Teknologian ja tiedon välinen suhde on ilmeinen. Teknologiaa (asetta) käyttääkseen tarvitsee tietämystä sen toimintatavoista tai tarkoituksesta. Kun tälläinen tietämys tulee mukaan kuvaan teknologia on mukana sosiaalisessa prosessissa ja kuten kirja huomauttaa; ”.. there is nothing neutral about society.”. Epätasaarvisuudet yhteiskunnassa, tai golbaalissa mittakaavassa maailmassa, osoittavat että tieto ja sitä kautta myös teknologiat ovat poliittisia asioita. MacKenzie ja Wajcman ovatkin sitä mieltä että heti kun teknologinen fyysinen objekti tulee yhdistetyksi sen hyödyntämiseen tarvittavaan tietoon, tulee siitä vallankäytön ja erottumisen väline. Teknologiaa ei siis nähdä determinsisenä asiana joka kehittyy väistämättä yhteiskunnan sopeutuessa siihen. Mackenzie ja Wajcman näkevät sosiaalisen determinismin määräävän teknologian omaksumista ja näinollen teknologia on vahvasti yhteydessä yhteiskunnan valtarakenteisiin.

Teknologian sosiaalinen determinismi ei ole demokraattinen tai kaikkia tasapuolisesti hyödyttävä asia. Teknologiaa kehittää sosiaalinen eliitti joka voidaan summata kolmella kirjaimella:

A: sotavoimat (armed forces) B: virkakoneisto(bureaucracy) C: yritysmaailma(corporate power)

Teknologinen kehitys tietenkin heijastaa näiden instanssien prioriteettejä. Kehitys voisi myös olla toisenlaista mutta näiden ’kirjaimien’ intresesissä on pitää ohjat käsissä. Edellämainitut instanssit saavat poliittista ja taloudellista valtaa ohjaamalla tutkimusta ja kehittelyä niiden kannalta suotuisille urille. Näin erilaisten teknologioiden kautta voidaan tunnistaa valtaeiliittejä ja sitä mikä on niiden agendalistalla. Globalisaation myötä nämä tahot rakentavat valtaansa kansainvälisesti ja sitäkautta uusilla teknologioilla on vaikutuksia useisiin erilaisiin yhteisöihin. Teknologiat muuttavat sitä poliittista, kulttuurista ja sosiaalista kontekstia johon ne siirretään. Green nostaa tässä jalustalle viestintäteknologian joka on keskeistä monikansallisille yrityksille.

Muutoksesta ja sen haasteista Green puhuu käyttämällä Thomas Kuhnin ajatuksia paradigmoista, joita käsiteteltiin Heikin alustaman suhteellisen laajasti. Näkökulmia vaihtamalla saadaan usein aivan uutta tietoa esiin. Paradigman muutoksen kautta . Mackenzie ja Wajcman pystyivät valottamaan aivan uudenlaisen puolen teknologian kehityksestä ja historiasta. Teknologian kehitystä ruokkii siis sosiaalinen determinismi, tarkemmin määriteltynä elliittien ABC.

Technology adaption and diffusion

Case- tutkimuksilla voidaan asioita tutkia erilaisista perspektiiveistä paljastaen uusia puolia asioista. Tämä tutkimusote sopiikin teknokulttuurien tutkimieseen niide ollessa liian laajoja ja moniulotteisia muuten tutkittaviksi.Esimerkkinä Diane Umblen tutkimus Amisheista ja heidän puhelimenkäytöstään. Amishien tapaus osoittaa että teknologiaa on mahdollista vastustaa ja sopeuttaa sitä niin että se sopii yhteisön normeihin ja elämäntapaan. Sosiaalisen konsensuksen puuttuessa on kuitenkin vaikeaa hallita teknologiaa(kiina,iron curtain).

Igor Kopytoff ja asioiden sosiaalinen biografia – Teknologisilla artifakteilla voi olla useita erilaisia biografioita riippuen siitä miksi, missä,miten ja kuka niitä käyttää (monet nk, todellisuudet). Teknologia asetetaan sosiaaliseen konekstiin jossa sitä käytetään. Toeknologisen artifaktin biografia voi myös erota siitä mitä hankintahetkellä odotettiin, täten siis yksilön odotukset ovat osa teknologian käyttöä.

Teknologioiden leviäminen ja omaksuminen (diffusion and adaptation)

Teknologioita hankitaa koska niillä on (tai uskotaan olevan) elämää ”rikastuttava” vaikutus. Kirjan loppukappale tutkii teknologioiden omaksumista ja leviämistä markkinointinäkökulmasta. Markkinoiden nähdäänkin olevan oleellinen osa nykypäivän kulutusyhteiskuntia joten on hyvä tutkia hieman näitä markkinoinnin teorioita, jotta ymmärretään miksi ihmiset ovat valmiita osallistumaan ja kuluttamaan markkinoilla.

Tekologiat voivat levitä eri tahtia joko nopeammin tai hitaammin. Klassisessa tapauksessa alun hitaan leviämisen jälkeen vauhti kiihtyy nopeasti hidastuakseen lopuksi saavuttaen markkinasaturaation. Tämä leviämisen nopeus voi vaihdella paljonkin(radio, internet). Voidaan myös erotella korkean osallistumisen(high-involvement) teknologiat joiden hankintaan liittyy paljon riskejä (taloudellisia, ajallisia, vaadittava osaaminen, muiden osallisuus).

Evett Rogersin teknologian omaksumismallissa yksilö käy viisi vaihetta läpi harkitessaan tuotetta. 1. awareness 2. interst 3.evaluation 4. trial 5. adaptation

Tämä mallin kritiikistä Schiffman on mokannut uuden päätöksenteko mallin: 1. knowledge 2. persuasion. 3. decision 4. implementation 5. confirmation

Schiffmanin malli ottaa huomioon myös hankinnan jälkeiset tapahtumat jotka vaikuttavat siihen kuinka nopeasti teknologiat leviävät. Markkinoijien onkin vakuutettava kuluttaja vielä siitä että ostos oli kannattava. Tämä luo pohjaa sille että ostaja suosittelee tuotetta muillekkin. Teknlogian kasvu on myös tietenkin yhteydessä teknolokulttuu rien kasvuun josta internet on hyvä esimerkki.

Adopter Charasteristics: Katergoriat erilaisille ihmistyypeille ja heidän kyvylleen omaksua uusia teknologioita.

Teknologian omaksujat voidaan jakaa kuuteen luokkaan 1. Innovators (2,5%) 2. early adopters (13,5%) 3. Early majority (34%) 4.Late majority (34%) 5. Laggards(13,5%) 6. Non adopters (2,5%)

Product Charasteristics: Tuotteen menestykseen vaaditaan tiettyjä tekijöitä (tuote/kuluttaja) jotta tuote leviäisi.

1.Relative advantage 2. Compatibility 3. Complexity 4. Trialability 5. Observability // 6. Type of group 7. Type of decision 8. Marketing effort 9. Fulfilment of felt need 10. Perceived risk

Teknologian omaksuja- jaottelusta voidaan erotella mielipidevaikuttajia (opinion leader) jotka vaikuttavat muiden mielipiteisiin. Tehokasta mielipidevaikuttajaa pidetään uskottavana lähteenä. He ovat objektiivisia vaikuttajia jotka kertovat niin negatiiviset kuin positiivesetkin puolet innovaatiosta. Muiden (opinion followers) on helppo perustaa päätöksiään näiden mielipidevaikuttajien auktoriteetin varaan. Mielipidevaikuttajien motivaatiot ovat monenkirjavia: post- purchase dissonance, huomion tai statuksen kerääminen, sosiaaliset syyt etc. Usein neuvominen ja kysyminen ovat kuitenkin toisaan ruokkivia asioita. Ne myös kertovat sosiaalisen itegraation asteesta.

Values and Lifestyles segmentation (VALS): Demografisten muuttujien lisäksi kulttajia( markkinoinni kohteita) voi jaotella myös psykografisten muuttujien(psykologiset ja käyttäytymis aspektit). VALS 2jakaa ihmiset kahdeksaan kategoriaan yksilön päätöksentekon pohjan (priniciple, status, action) mukaan, ottaen huomioon myös resurrsit joita yksilöllä on käytettävissä. Saadaan aikaan jaottelu joka ottaa huomioon ihmisten erilaiset motiivit päätöksiä tehdessään. Kuvio siis täydentää aiemmin läpikäytyjä päätöksentekomalleja ottamala päätöksentekoon mukaan erilaiset yksiön elämäntapaan ja arvoihin liittyvät asiat.

Domestication of Technologies

Kun teknologia on hyväksytty sitä ruvetaan kotouttamaan (domestication). Teknologia valjastetaan ihmisten, kodin tarpeisiin ja ihmiset pitävät huolta siitä jotta se voi hyödyttää elämää. Positiivisia vaikutuksia maksimoidaan ja negatiivisia minimoidaan. Kun teknologiaa kotoutetaan sille luodaan oma paikka ja tilansa jokapäiväisessä elämän rytmissä. Samalla koti ja eläminen siellä teknologistuu, prosessi on siis kaksisuuntainen.

Green käyttää Silverstonen, Hirschin ja Morleyn käsitteitä kuvatakseen kommunikaatioteknologioiden kotouttamsprosessia(suomennan household- sanan perhekunnaksi(kun en parempaakaan keksinyt). Green ottaa huomioon tällä sen että koti ei ole vain fyysinen tila vaan siihen liityy voimakkaita jaettuja emootioita[sosiaalinen konstruktio?]. Perhekunta erottuu selkeästi muusta, mutta on silti läsnä ulkoisessa maailmassa):

Appropriation: Päätös siitä sisällytetäänkö teknologia perhekuntaan(household) vai ei.

Conversation: Hieman vastakkain kuin äsken määritellään rajoja perhekunnan ja muun mailman välillä. Kommunikaatioteknologian avulla kun päästään helposti käsiksi laajempii kodin ulkopuolisiin koknaisuuksiin.

Objectification: Teknologian sijoittaminen kotiin muuttaa entistä kodin tilaa ja järjestystä. Tämä usein vaikuttaa kotiin myös sosiaalisena tilana.

Incorporation: Miten teknologiat integroidaan elämän (perhekunnan) rytmiin. Perhekunta samalla sitoo itseään kodin ja perhekunnan ulkopuolisiin laajempiin ryhmiin.

Kommunikaatioteknologiat tarjoavat tapeelliset kontekstit ja olosuhteet, jossa perhekunnista joka ovat intergoineet kysesisen teknologian muodostuu teknokulttuureita. Koti, perhekunta tulee sisällytetyksi laajempaan kuviteltuun teknokulttuuriseen yhteisöön (Anderson).

Teknokulttuurit yhdistävät ihmisiä yhteisöihin ja erottavat yhteisöjä toisistaan. Tunteakseen itsensä on myös tunnettava ’muut’. Internet taknokulttuurina tarjoaa uusia tapoja rakentaa yksilön minäkuvaa ja ilmaista tämän asenteita ja arvoja asioita kohtaan.

Perhekunnat usein säätelevät median ja kommunikaatio teknologioiden käyttöä. Säätely kertoo perheen sisäisistä suhteista, siitä mikä on tärkeää ja sen kenellä on valtaa. Sukupuoli ja/tai sukupolvi on usein ratkaisevaa siinä kuka päättää säätelystä. Kodin teknologian käyttö ja rooli siis heijastelee perheen sisäistä dynamiikkaa. Uusi teknologia voi toki myös muuttaa valtasuhteita. Usein uusi teknologia aiheuttaakin moraalisia paniikkeja, kun sen nähdään murtavan vanhoja hyvänä pidettyjä rajoja.

Aikuiset yleensä huolivat lapsensa tulevaisuudesta ja niistä mahdollisuuksista jota se tuo tullessaan. Uusien teknologioiden kuten tietokoneiden ympärille kehityy usin ’hukkaan heittämisen’ pelko. Vanhempien voi nähdä valvovan niitä rajoja joilla he kuvittelevat lapsensa pärjäävän. Kommunikointiteknologiaa voi myös käyttää porkanana/keppinä myöntämällä tai kieltämällä sen käyttö. Usein haluttua käytöstä tuetaankin näiden teknologioiden kontrolloinnilla. Nämä perhekunnan sisäiset voimasuhteet ovat dynaamisia joten ne muuttuvat ajan kuluessa. Niistä usein neuvotellaankin aktiivisesti perheenjäsenten kesken. Kommunikaatioteknologioiden käyttö ja perheen sisäinen dynamiikka määrittääperheen, ja sen yksilöiden suhdetta ympäröivään maailmaan. Teknokulttuuriin osallistumisesta tulee kanava joka heijastaa perheen prioriteettejä ja konstruktioita ulkomaailmaan.

Abraham Maslow ja tarpeiden hierarkia:

1 Fysioloogiset (ilma,vesi,ruoka,suoja)

2 Turva tarpeet (safety needs)

3 Sosiaaliset tarpeet

4 Egon tarpeet

5 Self actualisation

Alemmat tasot täytyy olla tyydytetty että voi motivoitua tyydyttämään suraavaa tasoa. Motivaattoreina voi toimia fysiologiset, emotionaaliset kognitiiviset ja/tai ympäristö tekijät.Esimerkkinä interaktion onlineyhteisössä voidaan nähdä sijoittuvan hierarkian kolmen ylimmän palkin osioihin.

Perhekunnat ja yksilöt etsivät mediatuotteista ja ITC avulla refektiota itsestään. Tälläinen reflktoiminen ja tunnistaminen siitä kirjosta mediatuotteita jota on tajolla on tärkeää identiteettien rakennukselle ja yleisimmin sosiaaliselle tunnustamiselle (social recognition). ITC teknologioita käytetään myös reflektoimaan perheen toimintaa ja löytämään selityksiä/ rauhoitteluita vaikkapa kaoottiselle perhe-elämälle. ICT avulla perheet muodostavatkin kollektiivisia identiteettejä. Tästä teknologiasta onkin tullut tärkeä lapsen sosiaalistaja.

Fragmenting mass media in the postmodern information society

Joukkotiedotusvälineet (mass media) ovat teknokulttuurisia ja ne välittyvät teknologian avulla vastaanottavalle yleisölle. Massamedia on vahvasti markkinoiden luomisessa ja vahvistamisessa. Teknokulttuurit mahdollistavat ideoiden, tekstin, äänen ja kuvan välittymisen tilasta ja ajasta riippumattomasti.

Massamediaa vastaanottavaa yleisöä tutkitaan paljon erilaisiin tarkoitusperiin. Massamedioiden voidaan nähdä järjestävän yleisöjä kulutusyhteisöiksi ja tästä syystä yleisöjä tutkitaan laajalti (audience studies). Internet on uusi massamedia jonka voi katsoa sisältävän kaikki vanhojen medioiden ominaisuudet, uutena lisänä interaktiivisuus. Kommunikaatiomuodot ja oleminen osa erilaisia yleisöjä vaikuttaa siihen miten koemme aikaa ja tilaa.

Ihmiset omaksuvat erilaisia kommunikaatio ekologioita joilla sosiaalisia suhteita hoidetaan. Nykyään kommunikoinnin voi hoitaa monella tavalla murtamalla ajan ja/tai paikan asettamia rajoituksia. Näiden rajojen murtaminen mahdollisti massatuotannon teollistumisen aikana.

Joukkotiedotusvälineet ovatkin keskeisiä nykyisessä informaatioyhteiskunnassa. Massamedia on sinänsä epätyypillinen toiminnan ala sillä joukkotiedotusvälineet pitkälle asettavat ne agendat joista ihmiset keskustelevat ja joihin ihmiset suhteuttavat mielipiteitään. Se tarjoaa raakamateriaalia maailmankuvan rakennukseen(consciousness industy). Nykyään on kuitenkin hylätty ajatus jossa media toimii neulan tapaan, ruiskuttaessaan ideoita ja käsityksiä suoraan ihmisten mieliin. Ei ole havaittu suoraa korrelaatiota mediasisällön ja ihmisten käytöksen välillä. Median ollessa tärkeässä roolissa nykyisessä tietoyhteiskunnassa on sen tarjoaman tiedon objektiivisuutta ja todenperäisyyttä hyvä pohtia. Joukkotiedotusvälineet ovat myös mitä suurimmissa määrin globaaleja toimijoita ja niiden agendoista on ollutkin keskustelua (giddens, schiller, ritzer). Onkin esitetty että länsimaalainen media toimii imperialistisena voimana. Kuitenkaan globalisaatiota ei voi pitää yksisuuntaisena vääjäämättömänä prosessina vaan se on kompleksinen ilmiö. Yleisön tutkimus (audience studies) onkin selvittänyt että paikalliset kulttuurit muuntavat ja vastustavat viestejä jota globaalista massamediasta tulvii. (”We may watch Ally McBeal, we do not live it.”) Voikin olla että mitä homogeenisempi tarjottu tuote on, sitä enemmän fragmentoituneet ovat siitä vedetyt merkitykset.

Postmoderni fragmentaatio jossa kontekstisidonnaisuus on tärkeää. Erilaisista perspektiiveistä asiat saavat erilaisen lopputuloksen.(kulttuuriset tekstit)

Informaatioyhteiskunnan pohja lepää informaation prosessoinnissa, pakkaamisessa ja käytössä. Se eroaa modernista ja esimodernista huomattavasti. Talous pohjaa juuri informaation käyttöön/pimittämiseen. Informaation paljous ja sen helppo saatavuus saa välimatkat häviämään mutta samalla herättää kysymyksiä turhasta ja liiasta tiedosta.

Information policy in the information society

Informaatio on pohjimmainen korkean teknokulttuurin materiaali. Se on sidoksissa myös vallan ja kontrollin kanssa. Informaatio voidaan ymmärtää kyvyksi tehdä asia ymmärretyksi vastaanottajalle. (capacy to inform) Kun informaatio on kommunikoitu ja ymmärretty, on se täyttänyt tehtävänsä. Se joka voi olla toiselle tietoa voi olla seuraavalle taas täyttä hölynpölyä. Samaan tapaan sen informaation merkitys voi muuttua eri konteksteissa. Jotta kommunikaatio on informaatiota täytyy vastaanottajan ymmärtää ja käyttää sitä(understanding/knowledge trough information). Informaatio kun on sosiaalisesti rakentunutta se kuvastaa yhteiskuntaa jossa se tuotetaan. Yksilöillä itsellään on jonkin verran valtaa informaatiosta jota he tarjoavat mutta liikkeelle laskettua informaatiota voidaan käyttää hyödyksi muidenkin tahoilta.

Informaatioyhteiskunnan ominaispiirteitä (Yoneji Masuda)

Informaatio:

1.inconsumable

2.untrasferable

3.indivisible

4.accumulative

Informaatioteknologia:

1.Concentration

2.Dispersion

3.Circulation

4.Feedback

Semanttinen – Klassinen informaation merkitys.

Chaosà dataàinformationàknowledgeàwisdom.

Informaation määrän kasvu ja teknologian käyttö valjastetaan tiedon ja viisauden hankintaan. Kun informaation tärkeys kasvaa, kasvaa samalla pyrkimys standardisoida informaatiota. Digitaaliseen formaattiin tallennettua tietoa voi hyödyntää erilaisilla teknologioilla. Standardisaation myötä informaatiovallankumous vauhdittuu entisestään. Itseään ruokkiva kierre johtaa siihen että erilaisten informaatio ja kommunikaatioteknologioiden erottaminen tulee yhä hankalammaksi. Yhden ITC teknologian kehitys johtaa siihen että muitakin on kehitettävä(control imperative).

Jones (workforce): primary, secondary, tertiary, quaternary

Yhteiskunnan muutos asettaa haasteita myös koulutukselle. Nykyään painotetaan opetusmalleja missä teknologian avulla tarvittava informaatio pyritään tarjoamaan oikeaan aikaan sitä tarvitseville. Yritetään myös ottaa huomioon erilaiset osaamis-, ja oppimiserot. Opiskelun pitäisi olla paljon joustavampaa ja pyrkiä täydentämään ihmisten jo hankkimaa osaamista. Jatkuva oppiminen on tärkeää nykypäivän, ja tulevaisuuden nopean rytmin kannalta.

Byrokratia on alue joka yhdistetään vahvasti informaation keräämiseen ja prosessointiin(a,B,c). Byrokratian voima perustuu sen kykyyn kerätä ja prosessoida informaatiota yksilöistä mutta tämä informaatio ei ole aina luotettavaa, tai ’hyvää’ tietoa. Kun informaatiota standardoidaan menettää se usein merkitystään. Kerättävä informaatio synnyttää myös väärää tietoa ja onkin yleistä että yksilöt vastustavat tätä keruuta. Tiedon keruun ja prosessoimisen helpottamiseksi onkin esitetty ideoita ns. keskustietopankista johon kerättäisiin byrokratian haalimaa informaatiota. Tämä kuitenkin herättää kysymyksiä byrokratian luotettavuudesta, informaatioon saatavuudesta ja yksityisyydestä.

Yksityisyyden suoja onkin yksi perusoikeuksista josta ollaan huolissaan näin informaatioyhteiskunnan aikakautena. Monesti kerätään hyvinkin intiimiä ja vaikeasutitulkittavaa tietoa joka vaikuttaa esimerkiksi saatuihin avustuksiin. Teknologia antaa virastoille tehokkaan mahdollisuuden ristiverrata erilaisia tietoja keskenään. Informaatiomäärän kasvaessa voi helposti profiloida ihmisiä(FBI). Usein informaation väärinkäyttöä ja yksityisyyden suojaa vahvistetaan erilaisilla yksilöä suojaavilla lailla (privacy laws).

The Public Intrest and The Information Divide

Yleinen etu (public intrest) on termi joka liittyy valtion rooliin sosiaalisissa ja yhteisöllisissä asioissa. Yleistä etua käytetään argumenttina myös informaation ja teknologian saatavuudesta puhuttaessa. Yhteiskunnan nähdään hyötyvän siitä että eriarvoisuuksia( taknologian, informaation) tasoitetaan sekä tarjotaan kattavaa koulutusta kaikille. Toisaalta toinen puoli argumentoi että pieni hallinto ja markkinavetoisuus takaa tehokkuuden ja kilpailukyvyn. Tämä keskustelu ja vastakkainasettelu on hallinnut keskustelua rikkaissa teollistuneissa maissa. Köyhemmissä maissa keskitytään luultavasti enemmän Maslowin hierarkian alempiin osiin.

Yleisestä edusta keksuteltaessa voi nähdä kaksi pääelementtiä William Melodyn mukaan:1. Tiettyjen ihmisryhmien näkökulmia ja kannoanottoja ei kulla keskustelussa. 2. Yhteiskunta keskittyy sen kokonaisrakneteeseen ?!?. Kulutusyhteiskunnan jota ohjaa kilpailu ja valinta(markkinavetoisuus), nähdään ajavan laajempaa yhteistä etua paremmin kuin valtion sääntelyn alla. Melody näkee että tässä tapauksessa yleinen hyvä korvautuu voiton tavoittelulla jolloin yhteistä hyvää tarjotaan vain jos se nähdään tuottavaksi. Kilpailun virikkeitä voidaan käyttää myös muhin kuin taloudellisiin tavoitteisiin.

Trevor Barr näkee selkeän muutoksen joa on tapahtunut säännöstelyn vapautuessa 1900- luvun aikana(publicàprivate). Valtiot yrittävät sopeuttaa politiikkaansa markkinoiden vaatimuksiin kuitenkin samalla kehittämällä kansallisia kommunikaatio ohjelmia. Barrin mukaan valtion kommunikaatioinfrastruktuurin täytyy olla kunnossa jotta valtio voi tehokkaasti hyödyntää mailmanmarkkinoita. Tämä merkitsee kuitenkin sosiaalisten agendoiden vaihtumista taloudellisen kehityksen tieltä.

Informaatioköyhälistö (information poor) eli ne ihmisryhmät joiden kantoja yleisestä edusta puhuttaessa ei kuulla, eivät ole kokonaan unohduksissa. Heidät määrittelee ja edustaa vaan ne ihmiset jota voisi kutsua informaatio rikkaiksi (information rich). Tästä näkökulmasta ’köyhälistö’ nähdään vajaavaisena ja heidän etuaanajetaan, vaikka he eivät itse aktiivisesti mitään vaatisi. Usein käykin niin että ihmiset jotka kokeva äkillistä ’informaatiokatoa’ ovat niitä jotka tarvivat eniten apua, eivät välttämättä ne jotka eivät itseään informaatioköyhälistöksi itse koe. Informaatio syrjäytymistä ehkäistäessä on usein painotettu paljon infomation saatavuutta, helppoa pääsyä siihen käsiksi. Se on toki tarpeellinen osa yhtälöä mutta tarvitaan myös motivaatiota ja yritystä informaatioyhteiskuntaan osallistumisessa. Uusi teknologia ei aina helpota elämää vaan