Tieto, tiede ja teknologia

The social construction of what opponointi osa 1 ja 2

heikkilaurikainen — Mon, 09 Jun 2008 09:33:16 +0000

Hacking: Social Construction of what kirjasta kommentteja.

Tomi ansioituneesti ja perinpohjaisesti toi esiin Hackingin ajatuksia ja samalla selkeytti koko sosiaalisen konstruktion käsitettä ja sen suhdetta luonnontieteisiin. Tässä muutamia vähäpätöisiä kommentteja Tomin esittämiin asioihin liittyen.
Hacking luokitteli konstruktionistit kuuteen eri luokkaan jotka Tomi toikin esiin. Jokainen voi itse pohtia paikkaansa janalla ja mieltää kuuluvansa vaikkapa niihin jotka eivät ota kantaa onko asia X hyvä vai huono asia. Itse kuitenkin pohdin kuinka mahdollista on olla tähän luokkaan kuuluva ja samaan aikaan tutkija, uuden tiedon luoja. Jos tieto luo ennusteen ja ennuste toiminnan niin eikö pelkkä tieton tuottaminen jo sinänsä ole kannanotto? Jos ilmiöstä kuten rasismista luodaan tietoa, on vaikea ajatella, että objektiivisuus säilyy. Eikö uusi tieto kuitenkin jatkuvasti konstruoi todellisuutta.
Hackingin esiin nostama universaali konstruktionisti-käsite on sinänsä melko mielenkiintoinen. Onko kaikki sosiaalisesti rakentunutta niin ettei maailmassa olisi edes materiaan ilman ihmistä? Hacking toi esiin, ettei kukaan oikeastaan väitä tämänlaista vaan paremminkin pyritään erottamaan tietoisuuden rakentuminen objektiivisesta materiasta. Itse halusin kuitenkin lisätä sen vähäpätöisen seikan että universaalia konstruktionismi-käsitettä voidaan mielestäni käyttää lyömäaseena konstruktionistejä vastaan. Niin valitettavaa kuin se onkin, kiistoissa ei aina pyritä etsimään keskitietä vaan ääripäistä löydetään voimakkaat argumentit. Yksinkertainen ja kaunis ajatus sosiaalisesta konstruktionismista muuttuu helposti vaikeasti ymmärrettäväksi jos se mielletään kaiken olevan perustaksi. Näin ollen se voitaisiin leimata metafyysiseksi hössötykseksi.
Kirjassa esitetty nominalismi oli mieltä herättävää luettavaa. Nominalismin isänä voidaan pitää 1300-luvulla elänyttä Wilhelm Ockhamilaista, jonka mukaan mitään yleistä ei ole vaan vain yksilöitä ja heidän abstrakteja ajatuksia universaalisuudesta. Nominalismin vastakohtana on perinteisesti pidetty realismia. Platonin ideoiden maailmaa josta universaalisuus johdetaan. Hackinin tosin käyttää ”inherent-structurismia”. Tomia lainaten voidaan toimijat jakaa kahteen ryhmään, niihin jotka uskovat että maailmalla on valmis rakenne ja niihin joiden mukaan maailma järjestyy vasta inhimillisen toiminnan kautta. Itse pidän rajavetoa hiukan hankalana enkä ainakaan haluaisi asettaa osapuolia täysin vastakkain. Ilmeisesti Hackinin mukaan ohipuhumisesta johtuu etteivät osapuolet ymmärrä toisiaan.
Osa 2
Tomi esitti kirjan jälkimmäisenkin osion niin perustavanlaatuisesti ja Hackingia mukaillen ettei siihen paljon jäänyt lisättävää.
Kun kirjassa käsiteltiin hulluutta, ihmettelin hiukan, ettei Hacking maininnut Michel Foucaultin teosta Madness and Civilization: A History of Insanity in the Age of Reason. Tämä Foucaultin ensimmäinen teos on kuitenkin varhaisimpia joissa käsiteltiin hulluuden sosiaalista rakentumista historian valossa ja varmaankin ihan hyvä lukuvinkki jos kiinnostusta asiaa kohtaan löytyy.
The End of captain cook
Tarina James Cooking matkasta ja siitä kuinka sitä nykyään käsitellään, oli mielenkiintoinen. James Cookin kolme purjehdusta olivat huikea suoritus aikanaan ja olipa ensimmäisellä matkalla (1768-1771) mukana suomalainenkin. Herman Spöring, joka sittemmin sairastui kesken purjehduksen ja kuoli. Hacking keskittyi kuitenkin pohtimaan Cookin kuolemaan johtanutta tapahtumaketjua ja kuinka sitä on tulkittu nykypäivänä. Obeyesekerilla ja Sahlinilla on tosiaankin hiukan erilaiset näkemykset joita Tomi toi esiin. Asiaa syventääkseni otan esimerkiksi väkivallan joka lopulta johti Cookin kuolemaan.
Hackingin mukaan Obeyesekere loi tapahtumista kuvan jossa Hawaijilaiset olivat harmittomia, rauhaa rakastavia tanssijoita kun taas englantilaiset väkivaltaisia tunkeutujia. Ilmeisesti on kiistatonta, että James Cook oli noin yhdeksän vuoden reissailun rasittamana alkanut muuttua. Hän oli tullut ailahtelevaiseksi, ärsyyntyneeksi ja sai jopa raivokkaita kohtauksia. Ruoskitutti reippaalla kädellä merimiehiään ja saarilta mukaan poimittuja asukkaita. Kaikki tämä epäsosiaalinen käytös saattoi hyvinkin vaikuttaa siihen, että varastamisesta lähtenyt riita eskaloitui Cookin kuolemaan. Hacking halusi kuitenkin tuoda esille Sahlinin näkemyksiä joiden mukaan Hawaijilaiset eivät suinkaan olleet pelkästään rauhaa rakastavia luonnonystäviä vaan hyvin sotaisia ja jotka söivät toisten ihmisten silmiä sekä tappoivat tyttövauvoja. Joka tapauksessa Hacking selvitti esimerkkien avulla kuinka eri näkökulmista asioita voidaan käsitellä ja siten rakentaa sosiaalista ”todellisuutta”.
Hackingin mukaan Noam Chomsky ja Freud edustavat universalistisista käsitystä ihmisestä. Ajatus on osiltaan mielekäs sillä tiedetäänhän että ihmiset ovat samasta alkuperästä lähtöisin ja esimerkiksi kasvon ilmeet ovat melko universaaleja mikä varmaankin perustuu samankaltaiseen perimään. Peistä voidaan taittaa siitä kuinka paljon kulttuurilla on lopulta vaikutusta ihmisten toimintaan.

Muistikuvien rippeitä näkökulmista teknologiaan

HannaH — Thu, 29 May 2008 21:19:32 +0000

Alkavat nämä pahoittelut tuntua jo aika tyhjiltä, mutta ikävästi jäi tämän kirjoitus tehtävälistan hännille jollain kriittisellä hetkellä. Muistot käydystä keskustelusta ovat jo hämäriä ja muistiinpanot jokseenkin kryptisiä. Lisäksi ymmärsin, ettei tiiviys ole tässä vaiheessa pahitteeksi. Seuraavaa sain tulkittua…

Toisella käsittelykerralla päätimme käydä jokaisesta artikkelista erikseen keskustelua käsittelyn keventämiseksi ja kommentoinnin terävöittämiseksi, mikä oli selvästi hedelmällisempi etenemistapa.

Lemolan artikkelissa esitetty talouden ja tekniikan kehityksen vertaaminen evoluutioon koettiin kiehtovaksi ajatusleikiksi. Toisaalta kyseenalaistettiin sen tarpeellisuus. Runsaasti keskustelua herätti, mikä olisi innovaation vastine evoluutioanalogiassa, kenties mutaatio. Pohdinta sivuutettiin lopulta vähemmän keskeisenä. Innovaatioiden pohdinta johdatti luonnollisesti myös keskusteluun ah niin ajankohtaisesta innovaatioyliopistosta. Todettiin esimerkiksi, ettei mikään innovaatio ole yksissään mullistava, vaan kyse ennemmin pienempien keksintöjen kumuloitumisesta.

Leskisen artikkelissa esitetty toimijaverkostoteoria herätti runsaasti mietintöjä sekä selvennyksen tarvetta. Niin toimijan kuin verkostonkin paikantaminen osoittautui haasteelliseksi. Voiko esimerkiksi rutiini olla toimijana. Toimijuuden käsite ymmärrettiin teorian puitteissa jokseenkin eri tavalla, mihin piiriin osallistujat olivat tottuneet. Hämmennystä herätti ainakin intentionaalisuuden poissulkeminen. Pohdittiin myös, kuinka paljon insinöörit varsinaisesti kaavailevat ja suunnittelevat keksintöjensä tulevaisuutta tai siis rakentavat fiktiivisiä toimijamaailmoja. Artikkelin yhteydessä keskusteltiin lisäksi yhteiskunta- ja luonnontieteiden suhteesta. Molempia toki tarvitaan, eikä niitä välttämättä ole tarvis tiukasti toisistaan erottaa. Uhkana on kuitenkin, että ihmistieteellinen tutkimus valjastetaan ajamaan ns. kovempien tieteiden etuja.

Teknologian arvioinnista ja ennakoinnista keskusteltiin varsin pikaisesti, eikä vihkooni piirtynyt aiheesta mitään. Kivisaaren ja Lovion artikkeli herätti kysymyksiä, kuinka paljon kuluttajien keskinäinen erilaisuus oli otettu huomioon, ketä pidetään maksukykyisenä ja voiko suuryrityksen ymmärtää tässä yhteydessä käyttäjäksi. Puhuimme myös käyttäjän hyödyntämisestä innovoinnissa. Etenkin verkossa ovat yleistyneet erilaiset mahdollisuudet antaa palautetta ja räätälöidä tuotteita ja palveluita sekä osallistua niiden suunnitteluun. Myös tosi-tv mainittiin tässä yhteydessä. Laurilan artikkelin hyödyllisyys kyseenalaistettiin. Teorian paljous jäi abstraktiksi ja päällimäisenä vaikutti sosiologin ylemmyydentunne. Miksi tutkia organisaatioita ilman sosiaalitieteellistä näkökulmää ja kuinka ihmeellinen lopputulos on toteamus, että organisaatiot ja teknologinen muutos ovat keskenään vuorobaikutuksessa.

Keskustelua filosofisesta johdatuksesta tieteentutkimukseen, osa 2 (Jaakko)

Juho — Thu, 29 May 2008 10:09:31 +0000

jaha ja sitten lyhyt yhteenveto siitä, mitä tuli (ehkä) löpistyä noin kolmisen kuukautta sitten..

Normit ja palkkiojärjestelmät:

Eetoksesta ja sen vaikutuksesta tieteen syntyyn oltiin kyllä sikäli samaa mieltä, että nämä neljä eetoksen kohtaa ovat tarpeellisia tieteen syntymiselle, mutta korostettiin sitä että ne ovat rakenteellisia ideaalimalleja. Tosiasiassa erottelu voi olla hyvinkin vaikeaa. Lisäksi mietittiin sitä miten tiedeyhteisö käsitetään? Tiedeyhteisöä kun voi käsitellä esimerkiksi laitostasolla jolloin se näyttäytyy erilaisena, kuin kansainvälisellä tasolla.

Prioriteetti ja Matteus vaikutus:

Tieteen priorisoinnin ja jakautumisen kohdalla pohdittiin sitä, miten opetusviratkin jakautuvat eri tutkimusalueilla juuri maineen ja kunnian avulla. Yhteiskunnallinen konteksti vaikuttaa siihen mitä pidetään tämän saavuteltavan, opetusvirkoja jakavan maineen ja kunnian sisältöinä. Konteksti siis vaikuttaa siihen, mikä lyö läpi, mikä saavuttaa sitä mainetta ja kunniaa. Tästä jatkettiin keskustelemista yliopistoista ja niiden rahoituksesta ja siitä, miten se vaikuttaa tieteentekoon ja yliopistoihin, siirryttiin siis yksilönäkökulmasta pohtimaan niitä rakenteita jotka vaikuttavat ja ohjaavat lahjakkuutta (tutkimusta). Näin ainakin tulkitsen vanhoja, sekavahkoja muistiinpanojani.. Samaan tapaan mietittiin Matteus vaikutusta myös naisnäkökulmasta, tieteenteon ja politikoinnin(verkostoitumisen) kannalta. Tästä kohtaa muistiinpanot pettävät pahasti, mutta ilmeisesti mietittiin verkostoitumista ja perhettä naisten kannalta perinteisesti usein sovittamattomana yhtälönä. Perinteinen sukupuolikäsitys on näkynyt näin myös siinä, ettei naisilla ole ollut aikaa päästä mukaan miesvaltaiseen ‘hyvä veli’ verkostoon.

John Zimanin ja tiedemaailman normien muutoksen yhteydessä tuotiin taas esiin sen yhteydet vallalla olevaan yliopiston rakennemuutokseen, ja se osittain selittääkin sitä miksi tietyt tieteet ja tutkimusalat menestyvät, usein niitä ruokkivien tahojen (esim. tempelton foundation) avulla. Yhteiskunnallinen intressi vaikuttaa siihen miten tieteenalat ovat kehittyneet(sosiaalinen kysyntä). Kiinnostusta herätti myös tieteellisen tiedon tuottaminen ja sen prosessimaisuus. Tarkastellaan sitä prosessia (kollektiivinen) jossa fakta, tieto, oikea ja väärä tuotetaan sosiaalisessa organisaatiossa. Tätähän tuli käsiteltyä muidenkin opuksien kohdalla.

Tieteen popularisointi:

Tässä osiossa on lähdetty ilmeisesti miettimään tieteen moraalisia aspekteja. Mietittiin sitä voiko tiede ja tieteellinen ajattelu toimia moraalin perustana ja miten tämä sitten tapahtuu? Esimerkiksi otettiin abortti, josta on helppo rakentaa kantaa popularisoidun tiedon varaan. Hankittu faktatieto vaikkapa iltalehden sivuilta toimii sitten moraalisena pohjana toimijalle. Tämä blokki muistiinpanoissani päättyykin kysymykseen: tieteellisen päättelyn omaksuminen moraalista?

Lopuksi puhuttiin popularisoimisen eri aspekteista yleisesti. Tuotiin esiin se että popularisoitava massa on usein heterogeeninen kun taas popularisoiva, mutkat suoriksi vetäjä puhuja edustaa kokonaista alaa, tai tiedettä puhuessaan, vaikka näin harvemmin on. Usein popularisointi onkin suhteellisen kompromissitonta vakuuttelua. Jokin auktoriteetti täytyy kertojalla olla, jotta tieto on uskottavaa. Auktoriteettina usein toimii pelkkä titteli (sosiologi, biologi,…asiantuntija).

Hacking - Sosiaalisesta konstruktionismista ja sen vierestä

tomi — Wed, 28 May 2008 17:45:18 +0000

(anteeksi kaikille asianosaisille, mutta en saa näitä rivivaihtojen editointia jostain syystä toimimaan, se joka osaa niin vois siirtää tän artikkelin jonkin sopivamman kategorian alle, huomenna lisää editointia + opponoinnit).

Hacking - Social Construction of What?

WHY ASK WHAT?

Hacking on kanadalainen analyyttinen filosofi (s 1936), joka on erikoistunut tieteenfilosofiaan. Kirjan taustalla ovat skandinaaveille vähän vieraat anglosaksien käymät ”tiedesodat”, joiden selvennyt kirja omalta osaltaan pyrkii olemaan. Sokalin jekusta on ehkä pohjolassakin kuultu, mutta huvittuneisuuden sijaan se on herättänyt ameriikassa suuria tunteita länsimaalaisen sivistyksen kohtalosta ranskalaisten posttruktualistien kynsissä. Toinen aihe, josta amerikan akateeminen yleisö on vetänyt herneen nenään ovat Latourin, Kuhnin ja kumppaneiden tieteensosiologisen ohjelman aiheuttama uhka ”perinteiselle tiedekuvalle”, jota monet luonnontieteilijät ja näiden kanssa liittoutuneet muutamat filosofit ovat puolustaneet verissä päin. Kaikenkaikkiaan lienee lähinnä siunaus että pohjolassa olemme suurimmaksi osaksi jääneet tästä keskustelusta paitsi, ”tiedesodat” ovathan kuuluisia ohipuhumisesta, kärjistämisestä ja huonosta argumentaatiosta.

Hacking ei lähde rakentamaan suurta teoriaa siitä mitä X:n sosiaalinen konstruktiointi voisi tarkoittaa vaan esittelee suuren määrän kirjallisuutta ja kysyy mikä on näiden pointti, mitä nämä kirjoittajat tarkoittavat asian X sosiaalisella konstruoinnilla. Yleisesti Hacking summaa kolme keskeistä pointtia jotka yhdistävät puhetta sosiaalisesta konstruktionismista:

X:n ei tarvitse olla olemassa, ei ainakaan sellaisena kuin se nykyisin esiintyy. X:n olemus ei määräydy luonnon rakenteesta vaan on luotu käytännöistä. Tässä on tietty sosiaalisen konstruktionismin vapauttava tenho, maailma voisi olla toisinkin.

Joka on yleinen teesi, josta jyrkemmät muodot myös usein esiintyvät samassa yhteydessä:

X on huonosti tai huono sellaisena kuin se on
Voisimme paremmin jos X:ää ei olisi olemassa, tai ainakin jos se voitaisiin radikaalisti muuttaa.

Tässä yhteydessä voidaan ajatella vaikka feministisen teorian suhdetta sukupuolieroon, radikaaleimmat haluaisivat luopua koko jaosta ja väittävät että myös biologinen sukupuoli (sex) on sosiaalisesti konstruoitu, kaikki feministit kuitenkin ovat sitä mieltä että sukupuolisuus syntyy sosiaalisissa käytännöissä ja harva tunnustautuu niin jyrkäksi essentialistiksi että kannattaisi kantaa että sukupuolten väliset erot nousisivat luonnosta. Jos haluaa muuttaa maailmaa ei ehkä kannata vedota nykyisten rakenteiden nousevan suoraan muuttumattomasta rakenteista. Feministinen keskustelu on tuottanut kirjametreinä materiaalia joissa on käyty verisspäin keskustelua pointtien 1-3 välillä koskien sukupuolisuutta.

Käyttäen esimerkkinä naispakolaisia Hacking tekee erottelun henkilön, joka on biologinen olento eikä sosiaalinen konstruktio ja toisaalta ”idean” naispakolaisuuden välille. Idea kärsii julmetusta historiallisesta painolastista ja hän päättääkin puhua käytäntöjen matriksista jossa määrittely tapahtuu.

Aikaisempia kolmea pointtia täydentämään Hacking tuo vielä yhden:

Nykyisessä tilanteessa asiantila X, on otettu annettuna, X vaikuttaa välttämättömältä

Tämän asiantila 0 allekirjoittavaan kirjallisuuteen voitaisiin listata kirjojaj X:n keksiminen tai rakentuminen historiallisena prosessina, esimerkiksi Suomen kansallisen projektin rakentuminen, jossain melko triviaalissa merkityksessä Suomen kansakunta on ontologialtaan sosiaalisesti rakennettu ja ontologialtaan sosiaalinen. Ydinsodan jälkeen se yksinkertaisesti lakkaisi olemasta, mutta toisaalta Suomen kansakunta on episteemisesti objektiivisesti olemassa, se on riippumaton subjektin mielipiteistä. Tämä jako asioihin joiden ontologia on subjekteista riippumaton ja subjekteista riippuvaisten (ontologialtaan) asioiden välillä olisi hyvä pitää mielessä. Hacking viittaa tässä yhteydessä John Searlen Construction of Social Reality teokseen hyväksyvästi.

Pointti 0) liittyy myös essentialismiin, esimerkiksi käynee feministinen keskustelu sukupuolesta, sekä gender ja sex versioista, joiden molempien essentia on kiistetty keskustelun aikana.

Koska Hacking on analyyttinen filosofia erottelee hän vielä kuusi eri tapaa olla konstruktionisti:

Historiallinen
Ironinen

3.1) Reformistinen

3.2) Paljastava

4) Kapinallinen

5) Vallankumouksellinen

Jotka asettuvat samalle jatkumolle radikaaliutensa mukaan ja suhteensa aikaisempiin kohtiin 0-3. Esim 1) X historiallisena ilmiönä pitävä ei välttämättä ota kauheasti kantaa siihen onko X niin hyvä vai huono asia. 2) eli ironisesti asioihin suhtautuva on valmis kannattamaan X vaikka tiedostaa että ilmiö ei ole välttämätön vaan historiallisesti kontigentti. Tämä on tietynlainen älyllinen tiedostava asenne, joka sopii esim Rortyn kaltaiselle filosofille.

3.1. Reformistinen konstruktionisti pitää X:n tilaa sellaisena kuin se on huonona ja kernaasti olisi sitä uudistamassa. Paljastava taas tietää X:n funktion eikä näin suhtaudu asiaan niin vakavasti kuin asian annettuna ottava. Tiedonsosiologian klassikko Mannheim oppi tämä marxisteilta, esimerkkinä vaikka kaiken sortin ideologiat. Paljastaja voi suhtautua muutoshaluisesti tai olla suhtautumatta, siksi saman 3:n alakohtia.

Ne jotka omaksuvat kannat 1-3 eli myös sen että maailma olisi parempi paikka ilman X kutsutaan kapinalliseksi. Jos kapinallinen haluaa vielä tämän lisäksi muuttaa maailmaa sellaiseksi että kohde lakkaa olemasta voidaan häntä kutsua vallankumoukselliseksi. Feministisessa diskurssissa ehkä Butler, joka haluaa eroon ”heteromatriisista” ja sen luokittelemista sukupuolisuudesta.

Hacking tekee vielä maailmaa luokitellessaan vielä yhden erottelun, joka auttaa seuraamaan myöhempää ajatuksenkehittelyä:

Objektit, asiat jotka ovat maailmassa: ihmiset, kehitysvaiheet, asiantilat, luokat jne, ne oliot jotka fyysistä maailmaa nyt asuttavatkaan. Osa on Searlen erottelun mukaan ontologisesti subjektiivisia (esim raha, vuokra) osa taas ontologisesti objektiivisia (esim kivet).

Ideat konseptit, uskomukset, teoriat, asenteet, määrittelyt, luokittelut, kaikki ideoita.

Nostesanat (elevator words) tekniset termit joista filosofit pitävät, totuus, tosiasiat, todellisuus ja tieto. Ylemmällä tasolla kuin edeltävät ja esiintyvät yleinsä kertaluokkaa abstraktimmassa diskurssissa. Vaikeita siinä mielessä että näillä ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää, joista kaikki voisivat olla samaa mieltä, kuten vaikka kivistä tai muista objekteista. Usein puhe sosiaalisesta konstruktionismista alkaa pyörimään näiden nostesanojen ympärillä, jolloin yhteinen kosketuspinta lipeää sanojen kontekstisidonnaisuuden vuoksi ja ohipuhuminen alkaa. Ongelmalliseksi mennään viimeistään siinä vaiheessa kun aletaan puhumaan nostesanojen konstruoinnista, kuten faktojen tai todellisuuden.

Kukaan ei tiettävästi ole koskaan ollut universaali konstruktionisti ja kannattanut kantaa että vain se mistä sosiaalisesti puhutaan on olemassa. Tämän kannan mukaan esimerkiksi vesi alkoi olla märkää siinä vaiheessa kun ensimmäinen ihminen tämän totesi. Tämä olisi jonkinlainen anti-materialistisen barkealaisen idealismin muunnelma. Kuten jo tiedämme olivat Berger ja Luckmankin eri teillä puhuessaan todellisuuden sosiaalista rakentumisesta, kyseessä oli tiedonsosiologinen ohjelma, ei todellisuuden faktatkin (kivet, organismit) sisällään pitävänä ilmiönä.

Puhetta sosiaalisesta konstruktionismista vaivaa iloisesti todellisuuden tasojen sekoittuminen, esimerkiksi akateeminen puhe sukupuolisuudesta on osa sukupuolisuuden konstruktioimista ja maailma voi muuttua tämän puheen seurauksena, kuten feminismi on muuttanut käsityksiä sukupuolesta. Siinä matriisissa missä määritellään inhimillisiä olentoja on eräänlainen takaisinkytkentä tuon matriisin tuottamiin objekteihin. Tätä takaisinkytkentää ei ole esim kvarkkien kanssa, joiden oleminen ei ole riippuvainen luonnontieteilijän niistä luomista malleista.

Toisaalta onko puhe sukupuolisuuden ”ideasta” vai konkreettisista sukupuolisista ihmisistä, objekteista. Esimerkkinä vaikkapa lasten hyväksikäyttö, joka on olemassa sekä idean (diskurssin) että objektin (käytännön) muodossa. Näiden välillä liukuminen johtaa helposti sekaannuksiin.

2 TOO MANY METAPHORS

Hackingin mielestä sosiaalinen konstruktionismi on 90 -luvun loppupuolella käynyt tylsäksi, kuluneeksi ja intellektuaalisen teränsä menettäneeksi. Tästä sietää ehkä vähän keskustella.

Suomen kieleen on asettunut uudissana ”konstruktio”, jolle ei ole mitään paremmin suomen sanojen kieliasuun paremmin sopivaa vastinetta. Lähimmäksi ainakin allekirjoittaneen kielitajun mukaan päästään rakenne, rakentua, mutta vastike hajoaa käsiin kun päästään kontruoimiseen eli rakenneistumiseen. Käännöstä sopii silti pohtia, sosiaalinen rakenneistuminen ei kuitenkaan jostain syystä ole sosiaalitieteelliseen kieleemme vakiintunut, ehkä ihan syystä. Kyseessä on kuitenkin ihan rehti englanninkielen sana, jota käytetään nimenomaan rakennuksien rakenneistumisen yhteydessä. Sanalla construct on kuitenkin englanninkielessä kaksoismerkitys. Construction of X voi viitata historialliseen prosessiin esim Turun Linnan rakentamiseen kuin myös Turun linnan rakenteeseen, siihen miten turun linna on eri materiaaleista laitettu yhteen objektina, mikä on turun linnan rakenne.

Konstruktio prosessina tapahtuu historiassa ja konstruktionistiset tutkimukset ovat usein juuri tarinoita X:n historiasta. Pelkästä historiankuvauksesta ne kuitenkin poikkeavat tekijöiden 1-3 suhteen, eli ne korostavat ettei prosessi ollut deterministinen vaan kontigentti, asiat voisivat olla toisin ja kenties olisi parempi jos olisivat.

Luonnontieteisiin siirryettä puhuttaessa X:n sosiaalisesta kontruoitumisesta, kaikki varmasti ovat yhtä mieltä ettei X ole ilmestynyt tyhjästä, mutta kiistävät sanan toisen merkityksen eli siihen että kyseessä on konstruktio vaan käyttävät nostesanaa ”luonnon fakta” se miten maailma sattuu olemaan.

Sanalla ”construal” on vielä kolmaskin merkitys, joka tarkoittanee jotain sinnepäin kuin ”konstruoiminen” merkityksessä vaikkapa näköhavainnon aktiivinen prosessointi. Alunperin sana on tarkoittanut sitä miten lause muotoutuu yksiköistä eli sanoista, mutta termi on sitten livennyt laajemmin tarkoittamaan tulkitsemista. Esim kuurous voidaan konstruoida joko kielivähemmistöksi tai aistipuutteeksi.

Konstruoimisella, ilman sosiaalinen lisämäärettä, on pitkä intellektuaalinen historia. Kaikki alkanee Kantista, joka halusi tutkia sitä miten terve järki rakenteistuu ja millaisten prosessien kautta meillä on joitain maailmaa koskevia konstruktioita kuten jonkinlainen intuitiivinen käsitys aritmetiikasta ja joka sopii yhteen maailman kanssa.

Tässä kohtaan muutaman sivun, varmasti ihan ansiokas, katsaus konstruktioimisen aatehistoriaan. Jätän sen kuitenkin väliin, koska se ei liene kovin kiinnostava kyseisessä yhteydessä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana ehkä se että jo loogiset positivistit puhuivat konstruoimisesta, vaikka monet sosiaaliset konstruktionistit näkevät heidät varsin kaukaisina omista näkemyksistään. Loogisen positivismin kärkihahmo Carnap ei myöhempinä vuosinaan kovin kauaksi Kuhnin käsityksistä poikennut, minkä molemmat herrat tiesivät varsin hyvin. Summa summarum, sanalla on turhan radikaali kaikupohja johtuen pitkälti ylläolevasta sen emensipatorisesta käytöstä ja kaikki palautunee jo Platoniin ilmenemisen ja todellisuuden dikotomiaan.

Sosiaalisen konstruktionismin hengelliseksi, jos ei suoraksi, aatteelliseksi edeltäjäksi Hacking nostaa tiedonsosiologin Mannheimin, joka elätteli eräänlaista tiedonkritiikkiä, joka paljastaisi (unmask) tiedon syvemmät ideologiset sidokset (extra-theoretical function). Mannheimilla oli kuitenkin toisin kuin seuraajillaan, varsin perinteinen käsitys luonnontieteist matkalla kohti objektiivista Totuutta.

Hacking katsoo että tiedesodissa on kyse viimekädessä metafysiikasta, siitä mitä on todella olemassa ja kuka siitä saa milläkin perusteella sanoa. Metafysiikka, jota on hyljeksitty filosofian piirissä lähes koko viime vuosisadan ajan ja joka arkikielessä kulkee lähinnä tyhjänpäiväisen teoretisoinnin synonyyminä saa tiedesodissa kohtuullisen laajankin yleisön tunteita herättävän muodon. Koska kukaan ei halua puhua suoraan metafysiikasta vaan puhuvat siitä omilla termeillään (nostesanat) ohipuhuminen on aika väistämätön seuraus.

Ohipuhumista lisää myös etteivät osallistujat tiedosta toista aspektia joka asiaan Hackingin mukaan liittyy kiinteästi. Toisen maailmansodan jälkeen tiede oli syytettyjen penkillä, se oli ollut osallisena natsien keskitysleireillä ja vielä suoremmin mahdollistanut ydinpommin. Hiljaisen kevään (DDT) ja ydinsodan uhkan alla tieteellä kokonaisuutenaan oli jonkinlainen imago-ongelma. Siinä missä ennen ensimmäistä maailmansotaa teknologia, tiede olivat merkinneet edistystä ja hyvinvointia kahden maailmansodan jälkeen tilanne oli vallan toinen. Maailmansodissa teknologia ja tiede yhdistyi mahdollisimman tehokkaaseen ihmisten tuhoamiseen, joka oli kärjistyä kylmän sodan aikana koko ihmissuvun potentiaalisesti pyyhkäisevän uhkan ilmapiiriin. Tähän yhdistyi vielä nouseva ympäristöliike. Raivo järkeä (rage agains reason) oli siinä määrin voimakas että se tarvitsi akateemisia ja intellektuaalisia liittolaisia, jotka se löysikin konstruktionistisista tiedekäsityksistä. Monet olivat tyytyväisiä kuullessaan ettei luonnontiede enää ollutkaan tie luomisen ytimeen, pääsy jumalan näkökulmaan vaan _vain_ sosiaalisen toiminnan tulos kuten muutkin näkökulmat todellisuuteen.

Tällä nyt ei ole niin kauheasti merkitystä vaikka konstruktionistit itse olisivat kovia tiedefaneja (kuten suurin osa ilmoittaa olevansa, pitäen kuuluisia tiedemiehiä sankareinaan) heidän käsityksiään voidaan silti käyttää ”paljastamaan” tieteen ideologinen perusta. Esim taannoin Naistutkimus -lehdessä todettiin keskustelun päätteeksi että evoluutiopsykologia on paljastunut patriarkaattiin sitoutuneen heteromiehen diskurssiksi. Luonnontiede pyrkii teknisrationaaliseen patriarkaattiseen hallintaan jne.

3 WHAT ABOUT NATURAL SCIENCES?

Ja sitten päästäänkin osioon, jossa Hacking on tieteenfilosofina vahvoilla eli luonnontieteisiin ja niiden tieteenfilosofiaan. Hacking ei pyri rakentamaan mitään varsinaista siltaa tai selitystä siitä missä akateemisissa tiedesodissa oikein on kysymys, jonka luettuaan kaikki osapuolet voisivat todeta olevansa samaa mieltä. Sen sijaan hän esittelee kolme tarttumakohtaa joihin eri kannat suhtautuvat eri tavalla. Nämä ”aitoja filosofisia kiistakysymyksiä” siinä mielessä että valistuneet tahot voivat riidellä niistä maailman tappiin pääsemättä välttämättä mihinkään lopulliseen yksimielisyyteen tai näin ainakin Hacking esittää.

Luonnontieteitä ei tarvitse määritellä, fysiikka ja molekyylibiologia olkoot esimerkkejä niin kaikki ymmärtävät mistä on kysymys. Sen sijaan ketkä ovat näitä sosiaalisia konstruktionisteja tieteentutkimuksen kentällä on vähän avoimempi kysymys. Hacking valitsee kaksi isoa nimeä varsin turvallinen Bruno Latourin ja Woolgarin hänen teoksensa Laboratory Life: Social Construction of Scientific Facts. Toinen teos on Pickeringin teos Constructing Quarks. Molempien tutkijoiden kohteena olleet tieteentekijät saivat nobelin töistään eli kyseessä oli tieteen eturintamalla tapahtuvaa tutkimusta. Samoin molempien kohteet eivät nyt ainakaan suuttuneet sosiologien kuvauksista omasta työstään, joskin johtopäätöksiin suhtautuivat huvittuneesti. Mainittava kuitenkin että tiedesotien vastapuolen henkilöt pitävät Latouria ja Pickeringiä vastustajina numero yksi ja kaksi.

Jossain triviaalissa mielessä tiede on sosiaalista toimintaa, ihmiset tekevät sitä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Jos kuitenkin vielä muistetaan konstruktio -sanan kaksoisluonne eli prosessi ja lopputulos. Sosiologit ovat kiinnostuneita lähinnä prosessista, siitä miten tiedettä käytännössä tehdään kun taas ”vastapuoli” on huolissaan tieteellisen tiedon kohtalosta ja statuksesta. Kuitenkin kyse on ihan aidoista ristiriidoista, eli tarttumakohtiin:

Tarttumakohta #1 Kontigenssi

Pickering on mennyt nimeämään kirjan kvarkkien konstruoinniksi, mikä nyt on aika uskaliasta kun otetaan huomioon että kvarkkeja pidetään noin yleisesti maailmankaikkeuden rakenteen perusyksikköinä. Mitä hittoa moinen sitten voi tarkoittaa?

Ylläolevan erottelun mukaan Pickering ei väitä että objekteina kvarkit olisivat konstruoitu, ne ovat olemassa ennen ihmiskuntaa ja tulevat aina olemaan. Myöskään hän ei tee yksinkertaisesti historialista kuvausta, tieteenhistoriaa, siitä prosessista jonka kautta kvarkit omaksuttiin osaksi nykyistä fysiikan maailmankuvaa.

Se mitä Pickering sen sijaan väittää on että korkeaenergiafysiikan tie kohti kvarkkien tutkimista ei ollut determinoitu. Ennen 1970 -luvun ”vanha korkeaneergiafysiikka” olisi voinut jatkaa sitä rataa jolle se oli suuren rahoituksen turvin (ilmeiset käytännölliset sovellutukset aseteknologiassa) ilman uusien havainnointivälineiden käyttöönottoa. Olisi voinut olla menestykät tutkimusohjelma Lakatosin merkityksessä.

Ehkä ajatusta aukaisee ajatus alieneiden tieteestä. Jossain tuolla kaukaisissa tähdissä on luultavasti älyllistä elämää ja ajatuskokeena voimme miettiä löytäisivätkö he samat fysikaalisen todellisuuden totuudet kuin täällä telluksella. Fysiikan nobelisti Glashow on käyttänyt tätä esimerkkiä konkretisoidakseen omaa tiedenäkemystään, hänen mukaansa jakaisimme heidän kanssa luultavasti samankaltaiset fysikaaliset luonnontieteet. Monien muidenkin fyysikoiden kannattama näkemyksen mukaan fysiikkatieteemme on kerran alettuaan välttämättä ottanut sen suunnan johon se on muovautunut, kontigentin vastakohta tässä yhteydessä on väistämättömyysteesi ja sen kannattajat (inevitabalists).

Kontigenssi ei perinteisiä koulumetafyysisiä kysymyksiä vielä puhuttele, se ei nouse suhteestamme maailmaan. Sen sijaan 1980 -luvun tieteenfilosofista keskustelua tieteellisen realismin olemuksesta ja totuudellisuudesta se tulee lähelle. Tieteellinen realismi on kanta jonka mukaan fysiikka tähtää totuuuteen ja onnistuessaan se kertoo toden kuvan maailmasta. Jos fysiikka viittaa joihinkin havaitsemisen ulkopuolella oleviin entiteetteihin niin silloin nämä entiteetit ovat todellisia. Hackingin mukaan kontigenssiteesi tulee kuitenkin toimeen sekä realismin hyväksymisen että kieltämisen kanssa, Pickering ilmoittaa olevansa asian suhteen agnostikko.Tarttumakohta #2 NominalismiLatourin Laboratory Life teoksen alkuperäinen otsikko oli Social Constructino of Scientific Facts, josta myöhemmistä painoksista tiputettiin “social” pois. Latourin ajatus oli että meidän ei tulisi selittää miksi jotkut henkilöt uskoivat X:n olemassaoloon ainoastaan kertomalla että X sattui olemaan tosiasia. Tässä puhetavassa on tiettyjä ongelmia kuten se miten totuudet voivat alkaa olemaan, miten esim aurinkokeskeisestä kosmologiasta tuli tosi vasta siinä vaiheessa kun se muotoiltiin. Filosofisesti toisella painotuksella liikkeellä oleva tämä voi aiheuttaa vatsanväänteitä. He ovat ehkä enemmän taipuvaisia pitämään luonnontieteen löytämiä faktoja ajattomina. Ehkä filosofisesti varovaisempi tapa olisi puhua syystä miksi aurinkokeskeinen maailmankuva hyväksyttiin koska se sopi havaintoihin, ei sen vuoksi että se sattui olemaan totta.Nominalismi on vanha koulumetafysiikan kiistakysymys, joka jakoi intellektuaaleja uuden ajan alussa enemmän kuin mikään muu. Kiistana se on säilynyt yli puoli vuosituhatta ja monet modernit kiistat palautuvat usein siihen. Nominalismi - realismi kiistassa oli kyse lyhyesti siitä ovatko esim lajinimet, kuten karhu, olemassa reaalisesti vai palautuuko kaikki yksilöolioihin, joihin viittaamiseen karhu niminen yleiskäsite on näppärä väline. Hacking ehdottaa että nominalismi on oppinut termi viittaamaan nimi-ismiin (name-ism)Nominalismi jakaa kistakumppanit siis kahteen leiriin. Toinen puoli uskoo että maailmalla on itsessään tietty rakenne, jonka ihminen löytää, toisen taas uskoessa että maailma on meistä riippumatta on jonkinlaista muodotonta massaa, johon vasta inhimillinen järjestyksenhalu luo rakenteen. Tieteellisen teorian kohdalla tämä voisi tarkoittaa sitä että missä määrin esim termodynamiikan toinen laki on reaalisesti olemassa, onko se yhtä todellinen kuin objektit kuten vaikkapa kivet vai olemssa jossain toisessa merkityksessä, lähinnä viittauksena joihinkin maaimlassa tapahtuviin säännönmukaisuuksiin. Vastakohta nominalismille ei pitkään aikaan ole ollut realismi (sana jolla on kiusallisen lukuisia käyttötapoja teknisessäkin filosofiassa). Hacking ehdottaakin rumaa termiä, joka tuskin tulee vakiintumaan, mutta kelvannee ajatuksen esittämiseksi: “inherent-structurism” (myötäsyntyinenrakenneustumis-ismi). Samalla hän ajattelee että suurin osa luonnontieteilijöistä uskoo tähän maailman valmiiseen rakenteeseen, jonka tiede vain paljastaa tai löytää.Tarttumakohda #3 vakauden selitykset

1900-luvun alkupuolella luonnontiede kävi lävitse suuria vallankumouksia. Newtonilainen fysiikka sai jäädä poikkeustapaukseksi, tapahtuma johon kukaan ei olisi 50 vuotta aikaisemmin uskonut. Fysiikkaa pidettiin 1800 -luvulla esimerkkinä valmiista tieteestä, mutta toisin kävi. Tämä murros heijastuu myös 1900-luvun tieteenfilosofiaan. Popper näki tieteen ennen kaikkea vanhan kumoamisena ja Kuhn normaalitieteen jonkinlaisena tylsänä kumouksien ulkopuolisena väliaikaisena vaiheena. Jälkikäteen voidaan katsoa että molemmat sankarit elivät tieteen kannalta hyvin erikoista aikaa mikä heijastuu myös heidän ajatteluunsa. Hacking on sitä mieltä että luonnontieteessä ei tällä hetkellä ole odotettavissa suuria kumouksia ja selittäville teorioille tulee enemmänkin haasteena tieteen vakaus.

Tässä tarttumakohdassa kyse siitä miten todellisia tieteen lait oikeastaan ovat. Ovatko monet tieteen lait jo nyt valmiita tieteen ikuisten saavutusten museoon. Mnet luonnontieteilijät esimerkiksi termodynaiikan toista lakia yhtä todellisena kuin kuin objekteja, kuvan vaikka kiviä, mutta vain vakaampana.

Analogia tämän tarttumakohdan ymmärtämiseksi Hacking löytää taas filosofian historiasta, empiristien ja rationalistien kiistasta. Leibniz uskoi että totuuksia perimmmäiset syyyt ovat noiden syiden sisäisiä kun taas Locke empiristinä että ne ovat aina ulkoisia, aina perustuen meidän aistikokemukseemme maailmasta.

Analogian mukaan ratinoalisti uskoo että tiede edistyy tutkimuksen sisäisten rationaalisten syiden vuoksi, jotkut totuudet vakiintuvat koska on hyviä tutkimuksen sisäisiä syitä uskoa niihin ja empiiriset havainnot kannattelevat niitä. Kontruktionistit (empiristit) taas uskovat riittäviä ja määrääviä tekijöitä tieteen etenemiselle selittääksemme tiedettä meidän on otettava huomioon ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset tekijät jotka ovat ohjanneet tutkimuksen suuntaa.

MADNESS: BIOLOGICAL OR CONSTRUCTED?

Mielen sairaudet ovat omalaatuisia sairauksia sairauksien joukossa. Osa antipsykiatreista kiistää että niitä ei olisi laisinkaan olemassa samalla tavalla kuin fysiologisia sairauksia joiden tehtäminen on lääkäreiden tehtävä. Tämän näkemyksen mukaan mielen sairaudet ovat elämän ongelmia, joiden hoitaminen ei ole lääkäreiden vaan pappien, shamaanien ja hyvinvointia tukevien ihmisten tehtävä. Psyykkisiä sairauksiin liittyy vielä niiden historiallinen luonne, Hacking esimerkiksi on eräässä artikkelissaan kuvannut ”hullun matkustajan” sairautta, joka 1800 -luvulla otti haltuunsa yläluokan edustajia. Sairaus sai nämä matkustamaan vieraisiin maihin, joista he havahtuivat itselleen yllätyksenä. Samalla tavalla voi ajatella esimerksi hysteriaa tai anoreksiaa, jotka nekin äkkiseltään tuntuisivat kovin paikallisilta ilmiöiltä. Psyykkisiä sairauksia olisi aika helppo pitää sosiaalisina konstruktioina joilla pyritään enemmänkin kontrolloimaan joitakin ihmisten ympäristölle vaikeita käyttäytmismalleja. Kysymyksenasettelu lähenee sellaisia kysymyksiä kuin ”todellinen” versus konstruktio, ruumis vastaan sielu, joihin palataan myöhemmin.

Sairauksien luokittelu on ihmisten luokittelua. Ihmisten luokittelu erotuksena luonnonilmöiden luokittelusta ovat kuitenkin interaktiivisia. Se miten esimerkiksi lapsi luokitellaan jossain sosiaalisessa matriisissa ja käytännöissä ylivilkkaaksi vaikuttaa aika ratkaisevasti tämän lapsen kohteluun. Lapsi voi myös itse osallistua neuvotteluun ja hänen käyttäymisensä voi heijastaa myös niitä määrittelyjä joita häneen projektoidaan tämän ympäristössä.

Hacking nostaa tämän takaisinkytkentäefektin (looping effect) tekijäksi joka merkittävästi erottaa sosiaali- ja ihmistieteet luonnontieteistä. Luonnontieteet tutkivat staattisia ilmiöitä kun taas ihmistieteiden maali ja koko ajan liikkeessä. Mikrobien perimä voi muuttua meidän vuorovaikutuksestamme eri mikrobien kanssa, mutta tämä ei johdu niistä määrittelyistä joita meillä on mikrobeista vaan konkreettisista toimista kuten antibiooteista.

Psykopatalogiat ovat siinä mielessä mielenkiintoisia että niissä yhdistyvät luonnonolioiden (fysiologian) välinpitämättömyys luokitteluja kohtaan ja toisaalta Hackingin hahmottelema takaisinkytkentäefekti. Karkeat kannat voitaisiin jakaa niihin jotka pitävät mielen sairauksia välinpitämättöminä luokitteluina (indifferent kind) eli jonkinlainen biologinen käsitys ja toinen jossa patalogiat syntyvät hallinnasta ja luokittelusta takaisinkytkenmekanismin kautta.

Biologinen takaisinkytkentä (biolooping) tekee aiheesta vielä hiukan monimutkaisemman. Kaikilla on kokemusta siitä että fysiologinen tila vaikuttaa psyykkiseen. Tämä suhde on kuitenkin kaksisuuntainen ja esimerkiksi mielen sairauksissa puhtaasti psykologinen hoito voi aiheuttaa aivoissa rakenteellisia muutoksia siinä missä biologinen interventiokin. On todennäköistä että nämä takaisinkytkentäjärjestelmät ovat molemmat toiminnassa psykopatalogioiden kohdalla. Hacking käy lävitse kolme erilaista psykopatalogiaa esitellen ensin niistä konstruktionistisen näkemyksen ja sitten biologisemman.

Vajaamieliset

Trent on kuvannut kirjassaan kuinka vajaamieliset lapset ovat historian aikana määritelty lukuisilla erilaisilla tavoilla. Iidootti, imbesilli, vajaamielinen jne, jokainen näistä määrittelyistä sai hetkensä historiasta korvautuen sitten uudella. Trent esittää että jokainen näistä määrittelyistä korostaa oman aikansa käsityksiä ja piti sisällään käytäntöjä siitä miten näihin poikkeaviin lapsiin tulisi suhtautua, tulisiko sulkea ulkopuolelle vai pyrkiä ottamaan osaksi koulutusta ja missä määrin.

Viimekerralta muistamme konstruktionismin eri vahvuusasteet. Miten radikaaliin tulkintaan oikeastaan pääsemme? Ironiaan ja uudistusmieliseen ainakin, samoin Trent paljastaa että näihin määrittelyihin liittyy myös käytännöllisiä hallinnan intressejä (Mannheimilainen extra theoretical function).

Skitsofrenia

Boyle esittää että psykiatrinen diagnoosi skitsofrenia ei pidä sisällään mitään rajattua luokka oireita ja näistä kärsiviä ihmisiä, jotka on liitetty väljästi yhteen. Historian aikana samoista oireista kärsiviä ihmisiä on määritelty lukuisten eri nimillä joista osa oireilijoista jäi kulloinkin ulkopuolelle välillä rajattiin sisään. Psykiatrit, perheet , potilaat ja sosiaalityöntekijät tarvitsevat kaikki skitsofrenian kuitenkin konstruktiona omien institutionaalisen organisaationsa vuoksi.

Lapsuuden autismi

Termi on alunperin kehitetty kuvaamaan skitsofreenikkojen negatiivisia oireita, vetäytymistä sosiaalisista suhteista ja vuorovaikutuksesta. Myöhemmin samaa termiä sovellettiin lapsiin joita aikaisemmin oltaisiin ehkä pidetty vajaamielisinä tai jopa tyhminä ja kuuroina. Psykoanalyysin hetkellisen hallinnan aikana kehitettiin teoria ”pakastinäidistä”, joka oli kykenemätön vastaamaan lapsen tunneviestintään. Samalla tavalla kuin skitsofrenian kohdalla autismista kirjoitetaan paljon ettei kyseessä ole yksittäinen yhtenäinen sairaus vaan tapa jolla ihmiset ovat maailmassa.

Välinpitämätön versus vuorovaikutuksellinen

Hackingin mukaan konstruktionistisia kuvauksia kohtaan on helppo tuntea vetoa. Niiden mukaan yhteiskunta määrittelee oireyhtymän jota ei ilman määritelmää olisi olemassa. Vuorovaikutus on kuitenkin takaisinkytkentöjen vuoksi kovin monimutkaista käytäntöjen heijastaen luokituksia jne.

Toinen asenne on vakaumus että esiteltyjen psykopatalogioiden taustalla on jokin meistä riippumaton neurologinen ongelma, joka jonakin päivänä selviää. Tämä ei tarkoita että olisi yksi syy per häiriötyyppi vaan että olisi esimerkiksi useampi tyyppi skitsofreniaa joiden taustalla olisivat erilaiset tekijät, mutta kaikenkaikkiaan jotain meistä riippumatonta biologiaa.

Bio / psyyke valinta

Valinta vuorovaikutuksellisen ja biologisen mallin välillä on ennen kaikkea hoidollinen. Ratkaisu ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen sillä voi olla täysin järkevää hoitaa biologisia ongelmia psykologisilla hoidoila jos nämä on osoitettu tehokkaiksi. Usein kyseessä on kuitenkin kustannuskysymys biologisen manipuloinnin ollessa huomattavasti edullisempaa kuin ihmistyötunteja vaativa psykologinen kuntoutus.

Semanttinen ratkaisu

Kripkeen ja Putmaniin viitaten Hacking ehdottaa että lapsuuden autismi viittaa meille vielä tuntemattomaan patalogiaan P. Autismi tarkoittaa nimenomaan tätä poikkeavaa neurologista tilaa. Tämä on kanta tulee toimeen ajatuksen kanssa että autismi on samalla sosiaalisesti konstruoitu merkityksissä: a) autismin idea b) autistinen lapsi jonka olemisen tapa on konstruoitu vuorovaikutuksess, mutta ei c) eli neurologinen poikkeavuus joka on luonnon olio ja riippumaton vuorovaikutuksesta.

Dilemma muodostuu siitä että toisaalta sosiaalinen konstruktionismi puhe on monille nykyisiä hoitokäytäntöjä vastustavalle hyödyllinen, se auttaa kritisoimaan medikalisointia. Toisaalta näiden sairauksien ymmärtäminen auttaa edistämään asianmukaista hoitoa. Hacking uskoo että semanttinen ratkaisu tähän ongelmaan auttaa keskittämään huomion tärkeämpiin tekijöihin, itse sairauden dynamiikkaan.

KIND-MAKING: THE CASE OF CHILD ABUSE

Kappaleessa Hacking tarkastelee lasten hyväksikäyttöä. Ehkä hyvä muistaa että termi ”child abuse” käsittää englannin kielessä laajemman alueen kuin suomen hyväksikäyttö, kuten lasten huonosti /kaltoin kohtelun ja pahoinpitelyn. Tässä kappaleessa Hacking tarkastelee lasten hyväksikäytön idean kehitystä läntisessä maailmassa itse ilmiöhän on todellinen. Tätä historiallista tarinaa voi kutsua hyväksikäytön sosiaaliseksi konstruoinniksi jos haluaa, minkä Hackingkin myöntää.

Hacking tarkastelee sitä miten tyypit (kind) kehittyvät instituutioissa ja vuorovaikutuksessa. Goodmania seuraten hän haluaa tarkastella miten maailma syntyy tässä prosessissa. Lähestymistapa korostaa enemmän dynamiikkaa kuin ajatusta siitä että maailma olisi staattinen ja valmis, jota voitaisiin lähestyä jumalan näkökulmasta käytäntöjen ulkopuolelta. Lasten hyväksikäyttö on Hackingin mukaan hyvä esimerkki koska sen muotoutumista voimme tarkastella lähes reaalisessa ajassa, voimme tarkastella tätä kehitystä viime vuosikymmeninä. Toiseksi hyväksikäytön määrittelyillä on suuria institutionaalisia ja ihmisten henkilökohtaiseen elämään vaikuttavia seurauksia. Kolmanneksi aihealue mahtuu monen eri tieteen ja asiantuntijaryhmän alueelle. Neljänneksi kyseessä on moraalisesti erittäin lautautunut aihe, pienten lasten vahingoittaminen, kyseessä on siis sekä tieteellinen tyyppi (kind) kuin myös moraalinen.

Julmuus lapsia kohtaan oli viimeine viktoriaanisen oikeuksien puolustamisen projektissa, orjuuden ja lapsityövoiman vastustaminen, naisten ja eläinten oikeuksien esiinnostaminen jne. Kysymys lasten hyväksikäytöstä nousi ajankohtaiseksi vasta 1960 -luvulla. Viktoriaaninen projekti lasten kaltoinkohtelua vastaan alkoi kuitenkin jo 1800 -luvun loppupuolella. Tämä ensimmäinen aalto kuitenkin poikkesi joiltain oleellisilta osiltaan myöhemmästä liikkeestä:

Se oli sidottu luokkaan, lasten pahoinpitely oli alaluokan ongelma
Lasten kaltoinkohtelua halveksuttiin, mutta se ei herättänyt vastaavaa pelkoa ja paniikkia kuin hyväksikäyttö
Julmuus lapsia kohtaan ei ollut lääketieteellinen ongelma toisin kuin hyväksikäyttö oli alusta asti.

Jonkinlaisen lähtölaukauksen antoi lapsilääkäreiden nostama huomio lasten hoitamatta jäämistä murtumista ja ruhjeista, joita röndgensäteet nyt objektiivisesti paljastivat. Kehittyi termi ”battered child syndrome”. Alkuvaiheessa lasten pahoinpitelyihin liittyi myös uskomus että taipumus oli periytyvää, pahoinpitelevät vanhemmat olivat olleet pahoinpideltyjä lapsia, mikä sopi yleiseen ajatukseen poikkeavuuden periytyvyydestä ja varhaisen lapsuuden merkityksestä myöhemmälle elämälle.

Alkuvaiheessa seksuaalinen hyväksikäyttö rajattiin agendan ulkopuolelle vaikka siitä oltiin kyllä tietoisia. Insestin ja hyväksikäytön nostivat agendalle vasta femnistit 1970 -luvulla. Aluksi arviot altistumisen luvuista olivat melko suuria 20-30%. Insesti on voimakas tabu ja sen yhdistäminen lasten hyväksikäyttöön laajensi merkitystä yhdynnästä huomattavasti laajemmaksi, kuten epäsopivaan kosketteluun tai vanhempien seksuaalisten toimien näkemiseen.

Ilmiön nostaminen julkisuuteen oli monille vapauttava. Ihmiset pystyivät puhumaan vaikeista seksuaalisista kokemuksistaan lapsuudessaan ja niiden aiheuttamista ongelmista. Samalla hyväksikäyttösyytökset nousivat myös avioerotilanteissa kiistakapuloiksi ja ongelma siirtyi oikeussaleihin. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuli nopeasti pahuuden tiivistymä ja puhe siitä että kaikki suhteet eivät välttämättä ole hirvittävän haitallisia lapsille vaimennettiin yksituumaisesti. Yhteiskunta ei ehkä ole niin relativistinen kuin välilä annetaan välillä ymmärtää, esimerkiksi tämä kysymys nostaa aika selkeän yksituumaisen tuomion esiin.

Lasten hyväksikäyttö liikkuu kulttuurillisesti erittäin ladatulla alueella. Toisaalta viattomien lasten turmelemisen ja toisaalta ydinperheen merkityksen hajoamisen alueella. Yhdessä nämä toimivat varsinkin kristillisessä kuvastossa voimakkaina kiteytyminä. Tästä esimerkkinä on esimerkiksi aika-ajoin esiin nousevat väitteet lapsia hyväksikäyttävistä satanistisista kulteista, joista ei ole missään todisteita. Ilmiö on sosiaalisesti kontruoitu, mutta ei ole olemassa.

Jos jokin ilmiö on todella olemassa ja tunnemme sen olemuksen pitäisi meidän kyetä vastaamaan kysymykseen kuinka monta. Arviot lasten pahoinpitelyissä ja hyväksikäytöissä ovat olleet alusta asti melko suurilukuisia. 1960 -luvulla julkisuus tarttui arvioon että pahointelyjen seurauksena kuolee enemmän kuin leukemia. Tämän jälkeen arvioiden luvut ovat nousseet räjähdysmäisesti ja vuonna 1989 luku oli 2,4 miljoonaa pahoinpideltyä ja hyväksikäytettyä lasta USA:ssa. Numerot ovat todella ongelmallisia sillä määrittelyt voivat olla hyvinkin löysiä ja niiden tuottamat tulokset sen mukaisia. Esimerkiksi Russell löysi haastattelututkimuksessaan että 54% naisista oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Hän laski kaikki seksuaaliset tapahtumat ennen 18 vuotta ja myös ei-fyysisen hyväksikäytön kuten itsensä paljastamisen.

Tyypillistä ilmiölle on että amerikkalaiset ovat pyrkineet kansainvälistämään oman käsityksensä ilmiöstä viemälle tietoisuutta muihin maihin. Taustalla on ajatus että lasten hyväksikäyttö on universaali ilmiö jonka kaikkien pitäisi tunnistaa. Toisissa kulttuureissa ongelmat tosin voivat olla toiset, kuten vaikka lasten eläminen perheissä joissa ei välttämättä ole ravintoa riittävästi takaamaan riittävät kasvuolosuhteet.

Lasten hyväksikäyttö vakiinnuttuaan synkimpänä pahana alkoi ilmetä myös kielellisinä ilmöinä, joista osa jäi elämään ja toimii voimakkaina kielen kuvioina. Esimerkiksi Kuwaiitin hallituksen edustaja kuvaili maatansa pieneksi pahoinpidellyksi ja hyväksikäytetyksi lapseksi. Samoin USA:n laissa on nykyisin sikiön pahoinpitely. Jos äiti käyttää huumeita ollessaan raskaana häntä voidaan syyttää lapsen pahoinpitelystä sekä huumeiden välittämisestä alaikääiselle. Alkoholia käyttävä äiti ei ole vastaavan rikosoikeudellisen vastuun alainen.

Lasten hyväksikäyttö luo uuden maailman. Maailman jossa yhä nuorempia lapsia altistetaan materiaalille, joka helpottaa heitä erottamaan ”hyvät” kosketukset ”pahoista”. Joissakin USA:n osavaltioissa aikuisia miehiä kehoitetaan olematta kajoamatta lapseen jos heillä ei ole silminnäkijää läsnä joka voisi myöhemmin todistaa ettei kosketus ollut vääränlainen.

Ongelmalliseksi nousee myös meidän aikamme käsitteiden soveltaminen menneeseen aikaan. Lewis Carroll valokuvasi ja keräsi kuvia alastomista tytöistä. Aikaisemmin nuorten naisten naimaikä saattoi olla ennen murrosikää, onko sitten oikein kutsua näitä käytäntöjä pedofiilisiksi vai pitäisikö meidän pidättäytyä tuomitsemaan ainoastaan omaa aikaamme. Kaksi äärikantaa voisivat olla että tapahtumat joita nyt pidetään vahingollisina olivat sitä myös aikanaan, mutta sitä ei tiedostettu. Toinen kanta voisi olla tämän vastustaminen ja toteaminen että teot eivät olleet pahoja aikanaan, mutta nykyisin tehdessä olisivat sitä.

WEAPONS RESEARCH

Hacking erottelee tiedon muodon (form) ja sisällön (content) toisistaan sekä tarkastelee näiden kahden suhdetta asetutkimukseen. Ihmiskunta on käyttänyt 17 triljoonaa aseisiin toisen maailmansodan jälkeen. Iso osa tuottamastamme tiedosta kehitetään parempien aseiden tuottamiseksi. Mitä enemmän jonkun asian tutkimiseen sijoitetaan varoja sitä nopeammin tiedon sisältö tällä alueella kasvaa.

Ajateltaessa sotateollisuuden tutkimuksien suhdetta tieteen edistymiseen on harhaanjohtavaa ajatella pommia paradigmaattisena tutkimuksen kohteena. Suurin osa tutkimuksesta ja tuotekehityksestä liittyy järjestelmiin joiden avulla pommi voidaan saattaa kohteeseensa, kuten vaikka ohjausjärjestelmiin tai asianmukaisiin lentokoneisiin ja niiden järjestelmiin. Esimerkiksi laser, jolla sittemmin on löydetty lukuisia rauhanomaisia tarkoituksia on kehitetty alunperin tutka ja torjuntateknologian käyttöön.

Tiedon muodolla (form) Hacking tarkoittaa Quineen viitaten strukturoivia, määritteleviä lauseita jotka mahdollistavat että lauseet voivat olla tosia tai epätosia, yhdessä näiden totuusarvon selvillesaatavien menettelytapojen kanssa. Näin Ouija -lauta voi muodostaa tiedon muodon ja on historiallisten syiden vuoksi ei näin tee. Jokainen tiedon muoto on historiallisesti muotoutunut ja olisi voinut tapahtua toisinkin. Hacking viittä esimerkkiä selventääkseen mitä tämä voisi tarkoittaa.

Standford-Binet -älykkyystestien kehittäminen liittyi vakaumukseen että luonnon ominaisuuksien pitäisi jakaantua normaali kellokäyrän mukaan. Tärkeintä oli kehittää kysymyksiä joiden vastaukset väestössä jakautuisivat tämän normaalin mukaisesti. Termanin naispuolinen avustaja kehitti useita näistä kysymystyypeistä, mutta ongelmaksi muodostui että naiset selvisivät näistä kysymyksistä paremmin kuin miehet. Kun kaikki tiesivät ettei tämä pärjääminen voinut heijastaa naisten suurempaa älykkyyttä tuli kysymyksiä muuttaa siten että tilalle saatiin kysymyksiä joissa miehet pärjäsivät paremmin. Tämä muodosti vakiintuneen käsityksin älykkyydestä, joka voitiin nyt määritellä tätä patteristoa hyväksikäyttäen. Tutkimus ei suoraan liittynyt asevoimiin, mutta patteristo vakiintui ensimmäisen maailmansodan värväyksissä käyttöön.

Nominalistien ja heidän vastustajiensa mielipiteet älykkyystesteistä heijastelevat heidän metafyysisiä erimielisyyksiään. Nominalistille älykkyysosamäärä on malliesimerkki sosiaalisesta konstruktiosta, jota ei olisi ilman testiä. Realisti taas pitää testiä objektiivisena, mutta kenties vain yhtenä mahdollisena tapana rankata ihmisten älykkyyttä ja sen puolia.

Endokrinologia (umpirauhasia ja niiden eritteitä tutkiva tieteenala). Latour tutki laboratorioväkeä joka tutki erästä hormonin peptidiä, thyropinin vapauttajathormonia (TRH), jolla on tärkeä rooli hypotalamuksessa ja siten nisäkkäiden umpierityksessä. Miten tämä hormoni sitten voisi olla sosiaalisesti kontruoitu?

TRH:tä ei ole maailmassa juuri ollenkaan analysoitavaksi. Mikrogramman valmistamiseksi viisi sataa tonnia sikojen aivoja täytyi jäädyttää ja tislata. Se mikä oli TRH:tä selvisi tietyistä analyyseistä. Siitä mistä analyyseistä aineen piti selvitä ollakseen TRH:ta ei ollut yksimielisyyttä laboratorioiden välillä. Voittajalaboratoriot määrittelivät mitkä nämä analyysit olivat ja näin vakiinnuttivat TRH:n olemuksen. Tutkimuksia sponsoroinut lääkeyhtiö syntetisoi ja patentoi aineen ja alkoi valmistaa sitä tutkimuskäyttöön laboratorioihin, jolloin siitä tuli tutkimuksen väline. Woolgar ja Latour kutsuvat tätä faktan konstruoinniksi. Työ jota ei voitu uusia määritteli kerralla tutkimuksen uuden suunnan.

Hiukkasten havainnointi. Nykyisin pienhiukkasten havaitsemiseen käytetään korkeapaineistettua nestemäistä vetyä, johon pienhiukkaset kulkiessaan jättävät ”kuplia”. Tämä uusi havainnointijärjestelmä muutti korkeaenergiafysiikan tutkimuksen suunnan vuosikymmeniksi. Uuden havainnointivälineen käyttöönotto mullisti koko alan ja vaati sen että tarvittiin sopimuksia kuvien ottamisesta ja tuloksien tulkinnasta tuli kansainvälisillä, jotta laboratoriot olisivat osanneet tulkita tuloksiaan ”oikein”. Kontigenssiteesin mukaan tätä suuntaa ei välttämättä olisi tarvinnut ottaa, mutta vetypommin yhteydessä kehitetty korkeapainevedyn käsittely mahdollisti tämän askeleen ottamisen, toisinkin oltaisiin voitu valita.

Tämän lisäksi vielä esimerkit laasereista ja ohjuksien tarkkuudesta, jotka jätän tässä väliin.

Hackingin artikkeli on vastaus kolmeen perustavanlaatuiseen kysymykseen koskien tiedon ja sotateollisuuden suhdetta ja lähtökohdaksi voidaan ottaa nämä kolme käsitystä:

Ihmiskunta on saanut nauttia suuria hyötyjä ja hyödykkeitä sotilaallisesta tutkimuksesta
Ihmiskunta on oppii enemmän sodan aikana ja sodan alla kuin muina aikoina
Tieto voidaan laittaa hyvyyden tai pahuuden käyttöön, kyse ei ole tieteellinen vaan poliittinen kysymys.

Hacking allekirjoittaa kohdan yksi, mutta tietyin varauksin. Esimerkiksi ensimmäinen maailmansota ei tuottanut juuri keksintöjä. Kakkoseen hän suhtautuu skeptisemmin, tosin on totta että sotaa käyvät maat usein syytävät resursseja tutkimukseen enemmän kuin rauhanaikana. Jos se on totta niin se koskee sisältöä, ei niinkään muotoa, kuten Hacking erottelun tekee. Kolmonen pitää paikkansa.

STONES

Kappaleessa Hacking käy lävitse dolomiitin keksimisen prosessin ja konkretisoi sen avulla eräitä tieteenfilosofisia pointteja. Alustuksen kannalta kappale oli hankala. Ensinnäkin koko tarinan toistaminen ei välttämättä palvelisi mitään ja toisaalta ne tieteenfilosofiset pointit joita Hacking nostaa liittyivät aika väljästi itse empiiriseen kertomukseen. Käsittelenkin vain joitakin kappaleessa esittämiä tieteenfilosofisia pointteja.

Joka tapauksessa dolomiitti on kivilaji jota syntyy nanobakteerien vaihtaessa kalkkikiven kalsiumatomit magnessium vastaaviin. Nanobakteerit muovaavat ympärilleen magnessiumista ”suojakuoren”, joka sitten kiinnittyy ja kiteytyy kiveksi.

Iso ja pieni tiede:

Ison tieteen paradigmaattinen malliesimerkki on manhattan projekti. Valtion isolla rahalla ohjaama tutkimushanke, joka tuotti ison tuloksen. Vastaavan kaavan mukaan NASA saattoi ihmisen kuuhun ja ihmisen genomi tutkittiin. Monet ovat skeptisiä ison tieteen kyvystä tuottaa merkittäviä edistysaskelia tieteelle ja luottavat enemmän marginaalissa tapahtuvaan ”pieneen tieteeseen”, jolla on mahdollisuus kokeilla radikaalimpia ajatusrakennelmia kuin suurin valtion resurssein ja tavoittein liikkeellä oleva ”iso tiede”. Esimerkiksi dolomiitin yhteydessä päädyttiin lopulta kysymyksiin elämän alkuperästä maapallolla. Kuitenkin merkittävä koe tehtiin tavallisilla rautakaupasta tehdyillä muoviputkilla, jotka oli sijoitettu pakastimeen jossa laboratorioväki säilytti eväitänsä.

Induktio:

Induktiivisen metodin mukaan me aloitamme tarkkailemalla ilmiöitä. Yhdistelemällä näitä havaintoja luodaan yleistyksiä. Kun havaitsevamme säännönmukaisuudet ovat vakiintuneet tarpeeksi meillä on valmiina totuus kirjattavaksi totuuksien kirjaan ja joiden pohjalle voimme rakentaa lisää tiedettä.

Induktiivista tiedenäkemystä vastaan voidaan nostaa havaintojen teoriapitoisuus. Esimerkiksi dolomiitin tapauksessa syntyi kaasua joka haise mätäneville kananmunille (jonka nimeä nyt on löydä), mutta tämä kaasun tunnistaminen ei vielä tarvinnut suurta teoriaa. Kaiken havainnoinnin näkeminen teorialatautuneena on sinänsä teorialatautunutta toimintaa jonka filosofia voi tehdä.

Hypoteettisdeduktiivinen menetelmä:

Toinen suuntaus induktionismin sijaan on hypoteettisdeduktiivinen käsitys tieteestä. Ei ole väljä miten tieteentekijä saa hypoteesinsa, unessa, analogioiden avulla tai vain arvaten kunhan hän muotoilee hypoteesinsa muotoon jossa se voidaan asettaa luonnon testiin. Tätä kantaa suosi erityisesti Popper, jonka normatiivisen kuvauksen mukaan sitä parempi mitä suorempia hypoteeseja teoriasta voidaan johtaa, sitä tieteellisempi se on.

Sosiaalitieteissäkin varmaan kaikki ovat ainakin kuulleet että teorioista johdettujen hypoteesien pitäisi olla osoitettavissa vääriksi tai oikeiksi, vaikka muuten suosittaisiinkin induktiivista metodia.

Edinburghin koulukunta, intressit ja symmetria:

Edinburghin tieteensosiologia korosti intressien merkitystä tieteelle. Tämä on ilmeistä dolomiitin kohdalla, koska sitä on käytetty pitkään paikantamaan ensin mineraaliesiintymiä ja myöhemmin öljykenttiä. Tämä on edistänyt meidän kiinnostustamme tuota kivilajia kohtaan. Vastaavasti eräs tutkija piti magnesiumin sijaan alumiinin siirtymistä kalkkikiveen dolomiitin rakentumisena. Näiden kahden eri käsityksen välillä oli symmetria ja molemmat tahot uskoivat niihin omilla melko samankaltaisilla perusteillaan.

THE END OF CAPTAIN COOK

Kyseessä on kapteeni Cookin retkestä Australian rannikolla. Niille jotka muistavat ehkä hiukan kehnon laisesti pieni kertaus: ensimmäinen rantautuminen alkuasukkaiden pariin meni enemmän kuin hyvin. Cook otettiin vastaan riemuiten ja hän sai tarvitsemiansa hedelmiä ja vettä. Paikalliset naiset olivat myös innoissaan vieraista ja antautuivat mielellään näiden vieteltäviksi. Ongelmalliseksi nousi toinen reissu jolloin tuuli tuntui kääntyneen voimakkaasti. Nyt Cook sai vastaansa hurjistuneet alkuasukkaat, avasi tulen näiden joukkoon ja kuoli itse yhdessä muutaman miehensä kanssa. Viimeisessä kappaleessa on kyse siitä mitä oikein viimekädessä tapahtui, mikä sai alkuperäisasukkaat ensin ottamaan Cookin avosylin vastaan ja sitten hurjistumaan hänelle.

Kiista koskee kahta versiota tapahtumista, joista toisen on kirjoittanut Obeyeseker ja toisen Sahlins. Se miksi kiista on ainakin Hackingin mielessä yleisemminkin kiinnostava koskee kummankin tahon ihmiskäsitystä. Hacking kartoittaa ristiriidan johtuvan erilaisista käsityksistä siitä millaisia ihmisiä alkuasukkaat ”villit” ovat ja minkälaisen rationaliteetin mukaan he toimivat. Hän nimeääkin Obeyesekerin kannan universalistiseksi, kaikki ihmiset järkeilevät suurinpiirtein samalla tavalla riippumatta taustastaan. Sahlinsin mukaan tämä on taas imperialismia toisin kuin Obeyseker antaa ymmärtää sillä se kieltää saarilaisilta näiden partikulaarisen tavan hahmottaa maailmaa ja olettaa naiivisti että kaikki ihmiset ovat samanlaisia riippumatta kulttuurillisesta taustastaan.

Pieni selkeä opponointi: Lyotard, tieto postmodernissa yhteiskunnassa

Eerik — Wed, 21 May 2008 16:59:36 +0000

Lyotard esittää että tieteessäkin on tehokkuusajattelua.
Postmodernin tiedon Lyotard kuvailee ristiriitaiseksi, eroille herkistyneeksi ja tarkkailevaksi

Päättäjät

Lyotard puhuu paljon siitä mitä päättäjät haluavat ja aiheuttavat. Epäselväksi jää keitä nämä päättäjät ovat ja mikä heitä motivoi. Ovatko he omalla tahdollaan tehneet niinkuin tekivät, vai ovatko he “vain koneiston osia”? Lyotard ei tunnu tätä selventävän.

Järjestelmä

Järjestelmästä Lyotard puhuu ikäänkuin järjestelmä olisi tietoinen olento, yksilö jolla on omat halunsa ja tavoitteensa. Voisi sanoa että Lyotard intentionalisoi järjestelmää.

Savoir

Siitä kuinka savoir -sanalle ei taida suomenkielessä olla vastinetta Artokin jo kirjasi kyllä huomioni. Ihmisillä tulee vahva tapaelma merkitysjoukosta joka sanaan liittyy, heti kun sen kuulemme. En usko että tätä “vaistoa” on helppo ohittaa niin ettei se vaikuttaisi. Savoir joka tarkoittaa tietoa, tarkoittaa ranskassa myös sellaista tietoa joka jotenkin käännettäisiin suomeksi tieto-taidoksi. Tieto-taito -sana synnyttää meissä kuitenkin insinöörimäisiä, teknisiä ja business -henkisiä mielleyhtymiä, joita pelkkä tieto tuskin synnyttää. Tästä syystä voi ehkä melko vahvasti kyseenalaistaa suomennetun teoksen identtisyyden alkuperäisen kanssa. Voisiko olla olemassa kirjoja joidenka kääntäminen on jopa miltei mahdotonta, tai ei ainakaan mielekästä?

Muna vai kana

Jos haluan leikkiä kovempaa postmodernistia kuin itse lyotard niin heitän toden kokonaan romukoppaan ja kyseenalaistan hänen ehdotuksensa että tarut ovat jotain ihmisten aktualisoimaa. Entä jos ihmiset, itset, minuudet, ovat vain jotain tarujen aktualisoimaa? Jos tarinat kehittivät olioita jotka luulevat olevansa subjekteja, mutta todellisia subjekteja, toiminnan lähteitä olisivatkin tarinat. Tarinoiden joukosta emergenttinä ilmiönä, puhtaana henkenä olisi noussut ihmiset, jotka olisivat vain tarinoiden unia.

Hieman vähemmän hulluihinkin ajatuksiin tuon voisi liittää, kuten siihen että buddhalaiset eivät ajattele “minua” olevan olemassa, ja Susan Blackmore itseasiassa kirjoittaakin The Meme Machine -teoksessa, lienee kuitenkin runollisuuden vuoksi: tietoisuus kehittyi jotta meemit voisivat kopioitua.

Konstruktio positivismista älykkään ja oikeamielisen tutkijan itsemäärittelynä

Juho — Wed, 21 May 2008 13:30:51 +0000

Käytimme viimeisen kokoontumiskerran keskustellen Pertti Tötön teoksesta Pirullinen positivismi (/Pirullisen positivismin paluu). Alustajaa ei ollut, eikä kukaan varsinaisesti ollut kahlannut kirjaa läpi, mutta alun poleemiset huomiot herättivät kuitenkin keskustelua.

Kirjan lähtöajatusta pidettiin mainiona. Tötön missio on kertoa akateemisille (laadullista tutkimusta tekeville) tutkijoille, mitä positivismi on, ja mäiskiä palasiksi sitä olkinukkea, jota he ovat positivismista itselleen rakentaneet. Jokaisen itseään kunnioittavan tutkijan uskontunnustuksena tuntuu olevan: “minä en ole positivisti”. “Positivismi” on olennainen osa tuollaisen tutkijan itsemäärittelyä, kun jokaisessa mahdollisessa käänteessä hän kieltää olevansa sellainen. Tässä konstruktionisti astuu omaan ansaansa, eikä huomaa tuon “positivismin” olevan lähempänä pelkkää konstruktiota kuin mitään, mitä voisi hyvällä syyllä pitää todellisena asiaintilana. Tässä kohtaa tosin on huomautettava, että yhtä lailla Töttö piirtää konstruktion tuosta konstruktionistista. Sen tosin voi antaa anteeksi, jos laskee sen osaksi poleemista piruilua.

Töttö kuvaa, kuinka nykyisen suomalaisen metodologian paradigmaattinen teosen, Laadullisen tutkimuksen (Alasuutari) lukemalla ei muodostu kovinkaan selkeää kuvaa siitä, mitä on laadullinen tutkimus, mutta vastapuolesta sen sijaan muodostuu. Tuokin kirja siis rakentuu suurelta osin negatiivisen itsemäärittelyn varaan.

Tötön piruilu on pääosin varsin terävää ja vakuuttavaa, vaikka joissain kohdissa hän näyttää kadottavan (tarkoituksella polemisoidakseen?) sen pointin, joka Alasuutarilla on ollut. Esimerkkinä toimikoon havaintojen pelkistäminen, jossa Alasuutari käytti esimerkkinä lukusarjaa, jonka kaikki luvut ovat jaollisia yhdeksällä. Alasuutari korosti, kuinka havaintojen pelkistäminen luvuksi 9 on juuri oikeanlaista laadullisen tutkimuksen havaintojen pelkistämistä. Töttö ihmettelee, miten luku 9 voisi kertoa lukusarjasta enemmän kuin vaikkapa keskiarvo. Keskiarvo kuitenkin kertoo jotain ainoastaan lukusarjasta. Luku 9 sen sijaan niputtaa lukusarjan saman havainnon alle, minkä lisäksi se kertoo jokaisesta yksittäisestä havainnosta jotain.

Sosiaalitieteen opiskelijalle Tötön kirjan ehdoton ansio on Auguste Comten ajattelun esittely - tai oikeastaan virhekäsitysten korjaaminen. Comte ei ollutkaan sellainen reduktionisti ja (teorian kieltävä) empiristi kuten hänen maineensa antaa ymmärtää.

On ehkä oletettavaa, että kirjan edetessä argumentaatio olisi edelleen kehittynyt (ja muuttunut asiallisemmaksi), mutta näinkin pieni perehtyminen avasi silmiä, ja osoitti, että jos jonkinlaisia “tiedesotia” on Suomessa käyty, eivät “positivistit” ole olleet ainoita taistelupukareita. Tämä auttaa Tötönkin peräänkuuluttaman “keskitien” hahmottumista, mikä taas auttaa buddhalaiseen tyyliin järkevän mielenrauhan saavuttamista. :D

Keskustelua Bijkeristä (1/2)

Eerik — Wed, 21 May 2008 08:45:55 +0000

10.4.2008 pidetystä tapaamisesta pöytäkirja + vähän myöhemmin lisättyjä ajatuksia .

Polkupyörän historia koettiin hyvänä esimerkkinä siitä kuinka teknologian edistyminen ei ole lineaarista. Siis nykyajan polkupyörä ei ole kehittyneempi versio kaikista aiemmista polkupyöristä, vaan versioita on ollut monia hyvin erilaisia. Sama ilmiö tuntuu pääpiirteittäin olevan myös yhteiskunnan tai vaikka evoluution tieteellisessä ymmärtämisessä. Teorioita on ollut monia erilaisia myös näillä alueilla, ja yhteiskuntateoriat tai evoluutioteoria, eivät ole lineaarisesti kehittyneitä malleja kaikista aikaisemmista teorioista. Tosin se ei tarkoita että mistä vaan aikaisemmasta teoriasta olisi saanut yhtä koherentteja, yhtä päteviä teorioita aikaiseksi. Foucault esim. näki että mm. Nietzsche, Marx ja Freud olivat diskurssin avaajia. Heidän varaansa pystyi siis rakentamaan montaa diskurssia jotka käyttivät heitä (ei siis biologista, konkreettista ihmistä, vaan kirjailijaa, titteliä, “author” jolle oletettiin koherenssi jne.) lähtökohtanaan. Lähtökohdasta pystyi kyllä menemään suuntaan jonka tuloksena on että kenties vaikka Gramsci (Marxin teorian eteenpäin kehittäjä) ja Marx olisivat melko riidoissa jos istuisivat keskustelemaan. Eli siis jotkut teoriat, jotkut diskurssit, ovat ilmeisesti perustaksi, lähtökohdaksi ja koetinkiveksi sopivampia kuin toiset.
Kontingenssin merkityksestä todettiin seuraavaa: Se on determinismin vastainen. Kontingentti on asia joka voisi hyvinkin olla toisin. Esim. Stephen Gouldin mukaan evoluutio on kontingentti - olisi siis epätodennäköistä että ihminen olisi olemassa, jos “kaikki alkaisi alusta”.
Toimijat ja tutkijat: todettiin että tutkijoiden pitäisi pyrkiä olemaan toimijoiden maailman tulkkeja. Tämä kuulosti siltä ohjeistukselta mitä antropologeille annetaan etnosentrismiä välttääkseen. Tutkijat eivät teknologiankaan viitekehyksessä kuitenkaan voi olla täysin neutraaleja toimijoiden kategorioiden tulkkeja. Siihen pitää kuitenkin pyrkiä.
Pyörä oli aluksi eksentrinen juttu, vähän niinkuin nykyyään on Segway:
Voimansiirtomekaniikassa oli kyllä notain lineaarisuuttakin luonnollisesti. Voimansiirtoon keskityttiin aluksi lähinnä kilpailupyörissä, mutta oli pyörä käytetty kilpailuissa tai ei, niin parempi voimansiirto on yksinkertaisesti parempi, ja siten kehityksen suuntana “luontevampi” kuin vaikka huonoon voimansiirtoon pyrkiminen.
Artefaktin sosiaalisesta konstruktiosta: Muotivillitykset, oli lähtölaukaus sitten missä lie, voivat nostaa meemien kilpailussa “huonomman vaihtoehdon”, epäkäytännöllisemmän jne. yllättäväntuntuisesti jopa voittajaksi. Ymmärrettävästi artefaktien kamppailussa suosiosta ei pelkästään objektiivisen oloiset ominaisuudet (kuten esim. voimansiirto-ominaisuus), vaan myös vahvasti sosiaaliset prosessit, vaikuttavat vahvasti voittajien valikoitumisessa.
Hämmästeltiin dicycleä, jossa pyörät ovat vierekkäin. Näinkin mahdottomalta tuntuvia vaihtoehtoja on siis kehitetty.
Artefaktin (ihmisten tuottama tuote, keinotekoinen tuote, vastakohtana luonnon tuottamalle) ongelmat voivat saada erilaisia merkityksiä. Se mikä nähdään Artefaktin ongelmaksi, on siis kontingentti. Ongelmien ratkaisuille voidaan antaa myös erilailla merkityksiä. Merkitykselliset toimijat “määrittävät totuutta” teknologiasta, kuten mitkä ovat ongelmia, mitä ne ongelmat merkitsevät, sekä mitkä ovat ratkaisuja, ja mitä ne merkitsevät.
Tässä esimerkissä, polkupyörässä, voisi nähdä myös tapahtuneen monitasovalintaa. Samaan aikaan kuin ilmeinen valintayksikkö - polkupyörä - “kilpaili” paikastaan, tapahtui valintaa ja kehitystä myös pulttien, pyörien, materiaalien, liikkumavälineiden aseman ja koko teknologian alueilla. Tässä voisi olla jotain analogiaa monitasovalinnan teoriaan että evoluutio toimii niin geenien, geenipleksien, yksilöiden, rotujen, alalajien, lajien ja sukujen, heimojen ja lahkojen, luokkien, pääjaksojen kuin kuntienkin tasoilla.
Sulkeumasta esimerkkinä tuli yllättäen Eerikille mieleen evoluutioteoria.
Keskusteltiin mitä eroa on vakiintumisella ja sulkeumalla. Vakiintuuko asiat aina sulkeumaan? Pohdittiin että jotkut voivat vain vakiintua ikuisesti sulkeutumatta todella koskaan. Itseasiassa voidaan pohtia minkälainen on evoluutioteorian sulkeuma Yhdysvalloissa, kun sitä vielä pyritään niinkin yleisesti kumoamaan älykkäällä suunnittelulla (kreationismi), ja puolet kansasta ei siihen usko?

Ps. Näin jälkikäteen kun kirjoittelin pöytäkirjaa niin ihmettelin että tuleeko mulle tosiaan joka asiasta vain evoluutio mieleen. Yritän kyllä pyrkiä siitä pois, koska se ei analogiana kuitenkaan ihan jokapaikkaan toimi. Esimerkitkin näkyy tulevan sieltä saralta. Johtunee siitä että olen käyttänyt niin paljon aikaa evoluutio -aiheitta käsitteleviin erilaisiin medioihin. Jos olisin taidemaalari tulisi esim. sulkeumasta mieleen varmaan joku sen alueen ilmiö, koska olisin paljon sen aihealueen ilmiöiden parissa. Pahoittelen jokatapauksessa jos tylsistytin =)

Näkökulmia teknologiaan…

arto — Tue, 20 May 2008 18:19:57 +0000

Ilkka Niiniluoto:

Niiniluodon artikkelissa käsiteltiin lähes jokaista kirjan muiden artikkeleiden teemaa sen lisäksi, että hän esitti nimiluetteloita, joiden oli tarkoitus kertoa tekniikan filosofian vaiheista ja varovaisesta vakiintumisesta. Tämä historia kerrottiin tehden ero humanisteihin ja insinööreihin — tämän jaon kahteen kulttuuriin tekniikan filosofiassa Niiniluoto lainaa Carl Mitchamilta.

Ns. humanistit käsittelevät tekniikkaa laajasti osana ihmistä käytäntöinä ja toimintavalmiuksina — varsinaisiin teknisiin apuvälineisiin kohdistetaan moraalistakritiikkiä. Ns. insinöörit ovat kohdistaneet huomionsa varsinaiseen tekniikkaan.

Niiniluoto esittää kaksi jaottelua: tekniikkaa tutkivista tieteistä (historia, filosofia, tekniset tieteet, yhteiskuntatieteet, ym.) ja toisen tekniikan filosofian osa-alueista — näiden jaotteluiden varsinainen tarkoitus jää epäselväksi.

Teknologinen determinismin perustana on ajatus teknologian yksisuuntaisesta vaikutuksesta yhteiskuntaan, teknologia muokkaa yhteiskuntaa kehittyessään. (Teknologisen determinismin nimiin vannoo jäsenet kouristellen myös Unabomber eli Theodore Kaczynski, jonka manifesti on luettavissa englannin kielisenä verkkoversiona — eräänä innoittajana hänellä on ollut kirjan artikkeleissakin mainittu Jacques Ellul).

Teknologiseen determinismiin liittyy myös ajatus teknologisesta imperatiivista: mikä on mahdollista tehdä se on myös tehtävä. Tämän voi myös muotoilla markkinatalouden oloihin: mikä tahansa ratkaisu, joka lisää kilpailukykyä pyritään toteuttamaan. Mielenkiintoiseksi asian minun mielestäni tekee se, että mahdollisuus tekniikan toteuttamiseen säilyy, vaikka tekniikka aluksi hylätään. Esimerkiksi Vuotoksen tekoallas, joka ilmestyy keskusteluun epäsäännöllisin väliajoin, sitä pidetään selkeästi käyttämättä jääneenä teknisenä mahdollisuutena. Jos tarkennan edelleen, kielteinen päätös on valinta joka sisältää mahdollisuuden valinnan muuttamiseen, mutta myönteinen päätös on peruuttamaton — seurauksia ympäristölle on vaikea kumota, N-Liiton hankkeet paras osoitus tästä. Teknologinen imperatiivi tarkoittaisi myös, että erilaisiin bioteknologioihin liittyvä eettinen pohdiskelu vain hidastaa näiden teknologioiden käyttöönottoa.

Asia, jota Juho ei tuonut tämän determinismin, indeterminismin ja voluntarismin yhteydessä esiin on näkemyksien vaikutukset teknologiapolitiikkaan, teknologian edistämistä ja kehittämistä koskevat toimet. Tässä toiminnasta ei lähtökohtaisesti olisi mitään mieltä, jos teknologia noudattaisi omia lakejaan tai teknologian kehittyminen olisi täysin ennakoimatonta. Siispä teknologiapolitiikkaan on upotettu julkilausumaton oletus teknologisesta voluntarismista.

Keijo Rahkonen:

Artikkelin nimi herätti kiinnostukseni, joka hälveni eteenpäin lukiessani, lopulta totesin otsikon olevan petos — sisällön muutos ehdotuksesta lopuksi.

Käsitteisiin jälkiteollinen yhteiskunta ja informaatioyhteiskunta on liittyy positiivinen vire, mutta vaikka ne ovat eräänlaisia utopioita, niihin liittyy pikemmin ajatus vähittäisestä siirtymisestä kuin äkillisestä hyppäyksestä johonkin .

Ulrich Beckin teesi riskiyhteiskunnasta sisältää sekä pessimiä että optimismia. Suuret teknologian tuomat riskit ovat ennustamattomia. Toisaalta se on yksilön vapauttava, tai ainakin loputtomiin valintoihin pakottava(erilaisten riskien väliltä). Toisaalta Beckin ongelmana mielestäni on se, että teollinen yhteiskunta on hänelle yksi valtava lohkare, jonka aika on rusentanut pelkäksi nyky-yhteiskunnan koneistoa haittaavaksi unihiekaksi.

Teknorealismi osuudessa Rahkonen tyytyy toistamaan sen minkä lukea manifestin etusivulta. Se on ehkä tervetullut avaus, kummallista on vain se, että minkäläisen manifestin pääsanoma on “älkäämme tunteilko”? Rahkosen olisi mielestäni pitänyt kiinnittää enemmän huomiota juuri tieteen piirin ulkopuolella esiintyviin utopioihin ja erilaisiin pessimistisiin ajatuksiin, joiden pohjalta teknologiaa raivokkaasti vastustetaan tai rakastetaan. (Pikaisesti ajatellen utopioiden rakentelijat pitävät teknologiaa rajoitusten purkajina, kritiikot taas esteiden asettajina ihmisen todelliselle vapaudelle.)
(Manuel Castellsia en käsittele minäkään, niin tuttuja uskon näiden perustavimpien asioiden olevan. Rahkonen antaa ymmärtää (joskin äärimmäisen epäsuorasti), ettei Castellsin ajatteluun kovin syvällistä sukellusta voida edes tehdä, vaikka The Network Society-trilogiassa riittää paperia uima-altaan täyttämiseen!)

Karl-Erik Michelsen:

Tätä artikkeia lukiessani kompastelin jatkuvasti pieniin (ja ehkä epäolennaisiin) yksityiskohtiin, kuten esitetty ajatus siitä että T. A. Edison olisi ymmärtänyt artikkelissa esityssä lainauksessa kehittelemänsä järjestelmän muidenkin elottomista osasista koostuvaksi. Michelsen oli kuitenkin kiinnostunut suurista asiosta teknologisista järjestelmistä.

Lisäksi minua hivenen kiusasi Michelsenin tarina teknologiasta, historiatieteen julkeudella täysin vailla oikeutta hylkäämästä ilmiöstä, joka ei sopeudu muiden selitystapojen joukkoon, ja mustaan laatikkoon suljettuna tutkimuskohteena, joka lähes mahdotonta käsittää muuten kuin sille väryyttä tekemällä.

Michelsen viittaa teknologian historian Thomas Hughesiin, jonka teknologisen järjestelmän käsite selkiyttää teknologian vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa.
Teknologisen järjestelmän käsite on minusta hieman ongelmallinen, sillä onko järjestelmä tosdella ristiriidaton kokonaisuus, vaikka se olisi laaja ja monia erilaisia toimijoita sisältävä, josta voidaan sanoa, että järjestelmä vanhenee, puolustautuu ja säilyy hengissä? Artikkelissa tosin mainitaan, että Hughesin mukaan järjestelmä on hierarkkisesti johdettu.

Mika Pantzar:

Teknologian tai talouden rinnastaminen evoluutioon teoreettisella tasolla auttaa, koska se tuo mukaan ajatuksen niissä itsessään tapahtuvasta kehityksestä — vaan ei itsestään.
Meemiteoriaa tai memeologiaa tai ideoiden tartuntaoppia voisi kritisoida usealta kannalta. Memeologiassa, kuten Pantzar teoriaa nimittää, jätetään huomiotta se miksi ideat “tarttuvat” siis miksi ideat omaksutaan? Mielummin käyttäisin sanoja villitys, trendi, buumi, hype tai muoti, enkä sanaa epidemia. Meemi-käsitteen avulla tulee kiinnitettyä huomio ideaan itseensä ja edelleen sen sisäisiin ominaisuuksiin, eikä kontekstiin, jossa “tartunta” tapahtuu — eli idealle tavallaan luodaan ominaisuudet merkityksellistämällä.
Samalla tavoin ei minusta pitäisi tehdä oletusta, jonka teknologia kehittyisi itsestään ja omalla painollaan.
Hypersyklin ideassa ymmärrykseni mukaan on tärkeää yhä laajemman toiminnan vakiintuminen. Vuorovaikutus sykleissä vakiintuu ja toimii perustana laajemmalle vuorovaikutukselle syklien välillä. Kun sykleistä tulee osa suurempaa sykliä, ne uusintavat itseään ehdollistuneena suuremman syklin logiikalle.

Mikko Rask:

Lewis Mumfordin käsitteistöön liittyy moraalinen ulottuvuus, mikään itsetarkoituksellinen moralisti Mumford ei ole; kaikki tekniikka ei ole itsestään selvästi moraalisesti huonoa ja merkkejä rappion merkkejä.
Mumford erotti neljä tekniikan pääulottuvuutta 1.)Artefaktit eli “keinotekoiset esineet” 2.)taito 3.)tekninen tieto 4.)tekninen toiminta. Yhdessä ne muodostavat “käytännöllisen taidon kentän” eli tekniikan kokonaisuudessaan.

Mielestäni olisi mielenkiintoista kytkeä monotekniikan pyrkimys korvata tekniikkaan liittyvä ekspressiivisyys positiivisen vapauden kaventumiseen. Sillä koneen asettaessa ehdot toiminnalle.
Olennaisena erona Marxiin Mumfordille työ itsessään on tärkeää, Marxilla vieraantuminen koskee enemmänkin työntuotteita. Mitään vahvaa yhteyttä Mumfordin teoretisoinnilla ei ollut Marxiin. Aika, jona Mumford kirjoitti 1930-1970 ei ollut vähäisintä kommarikammon jaksoa USA:ssa.
Melko villi spekulaatio rituaalin toisteisuudesta ja toistamisesta ihmisen itsehallinan edellytyksenä vahvistaa Mumfordin käsitystä tekniikan tärkeydestä ihmiselle, sillä rituaalissa ihminen tekee itsestään tekniikkaa rituaalille. Ts. “Ylisuurilla aivoilla” Mumford pyrki selittämään tekniikan kehitystä, ei ihmisen kehittymistä. (Itse esitän, että aivot ovat sopeutuneet itse asiassa suhteessa muihin ihmisen ominaisuuksiin, ei suhteessa ympäristöön. Pelkillä aivoilla ei ole mitään tekoa :)

seuraavat kaksi artikkelia käsittelivät useilta osin samoja asioita, Lemola hieman yleisemmällä tasolla.
Aija Leponen - Pekka Yli-Anttila:
Endogeeninen talous teoria tuo esiin näkökulman, jonka mukaan rajoitettu markkinatilanne on yleinen ilmiö, patenttien omistamisella avulla voidaan saavuttaa lyhytaikainen monopoli. Mielestäni monopoli saattaa suunnata teknologian kehitystä tärkeälläkin tavalla, kun sen turvaamina teknologiaa voidaan kehittää pitkäjänteisesti. Toisaalta standardin vakiintuminen on olennaista käyttäjien oppimisen takaajana (standardi on myös merkki laajasta levinneisyydestä ja hyväksynnästä, ei tosin täydellisestä, mutta standardi alistaa kaikki toimimaan tietyllä tavalla. — Onko standardi jopa välttämättömyys?)

Joseph Schumpeterille tärkeä käsite oli luova tuho. Perusajatuksena on, että uusi tuote syrjäyttää jo markkinoilla olevien tuotteiden kysyntää. Välttämättä kyse ei ole siitä innovaatio tekee aiemmat tuotteet vanhanaikaisiksi tai tarpeettomiksi, kuitenkin tärkeänä Schumpeter piti, että uudet innovaatiot tekevät markkinatilanteen epävakaaksi ja kerryttävät kehittäjälleen monopolivoittoja.
Tarmo Lemola:

Evolutionaarisen taloustieteen pohjana nimestä huolimatta ei ole darwinistinen evoluutioteoria; teoriasuuntaus lainaa erilaisia evoluutiosta esitettyjä ideoita käytäen niitä metaforisesti ja artikkelissa todetaan talouden noudettelevan lähinnä lamarckilaista evoluutiokäsitystä (ja lopulta on myös niin, että sana ‘evolution’ on ollut englannin kielessä jo 1600-luvulta alkaen).

Evolutionaarisen tieteen ansioina Lemola mainitsee teknologisen muutoksen vähittäisyyden ja kehityksen kumulatiivisuuden, sekä edeltäviin liittyen innovaatiotoiminnan tarkastelu oppimisprosessina huomioiminen. Molemmissa artikkeleissa korostetaan oppimisen roolia, joten sekin syytä lyhyesti käsitellä.

Innovaatio ei ole pelkästään ulkoa asetettuun tavoitteeseen pyrkimisen tulos vaan innovaatiot kehittyvät tekemisen ja käyttämisen kautta, molempiin “liittyy tärkeitä yrityksen sisäisiä ja ulkoisia vuorovaikutuprosesseja”. (Nämä ovat siis learning by doing, learning by using ja learning by interacting). Erityisen tärkeää oppiminen on parannusinnovaatioiden tekemisessä.

Innovaatiot voitiin siis jakaa sopimuksenvaraisesti radikaaleihin ja parannusinnovaatioihin, toinen yleinen tapa jaotella innovaatioita on jako tuote- ja (tuotanto)prosessi-innovaatioihin. Radikaalien innovaatioiden kohdalla on tärkeää muistaa, että nekään eivät valmistu “Eureka!”-tyyliin, lisäksi voidaan tarvita tukevia ja täydentäviä innovaatioita (toisia artefakteja), jotta kyseessä olisi todella radikaali-innovaatio (auton kohdalla esim. tie-ja huoltoasemaverkoston kehittyminen ja öljynjalostuksen kehittyminen).

Jaakko Leskinen:
Toimijaverkostoteorian perusajatuksen ymmärtämiseen on hyvä tuoda yhtäläisyydet etnometodologiaan, kuten Leskinen lyhyesti tekeekin. Toimijaverkostoteorialle on keskeistä, että merkitykset syntyvät neuvottelussa kaikkien elottomien ja elollisten vuorovaikutuksessa (tässä tulee esiin Juhon jo toteama asia, ettei materiaalinen maailma ei taivu merkitysten mukaiseksi)
—-* * *—-
Artikkelikokoelman näkökulmiin ei kuulunut lainkaan kiinnostavia pienemmän mittakaavan kysymyksiä kuten: millaiset ovat teknologian vaikutukset arjessa? Mitä on elää teknologian ympäröimänä? Millä tavoin teknologia on olemassa ihmisille?

Pitkä outo opponointi: Lyotard, Tieto postmodernissa yhteiskunnassa

Eerik — Wed, 14 May 2008 17:02:05 +0000

Ingressi

“On oletettava voima, joka tulee suistamaan vallitsevan järjestyksen”, sanoi Jean-Francis Lyotard. Karl Marx sanoi teollistumisen olevan loogista jatkumoa feodaaliyhteiskunnasta, ja että väistämättä sitä kautta päädytään sosialismiin ja viimein kommunismiin. Kaikki eivät ole kommunismiin päätyneet. Marx oli siinä väärässä. Alexis de Tocqueville taas näki demokratian Amerikassa lineaarisen kehityksen loogisena lopputuloksena. Onko Lyotardin väite virheellinen kuten Marxilla, vai (ainakin toistaiseksi) paikkansapitävä kuten Tocquevillellä? Onko oletettava voima joka romuttaa aina vallitsevan paradigman? Onko tällainen determinismi olemassa, ja jos on niin miksi? Onko syytä kutsua tätä oletettua determinismiä voimaksi?

Kaiken tiedon saavuttaminen

Tieto ja tiedon tavoittelu, kerääminen ja tutkiminen, eli tiede, ei voi tulla koskaan valmiiksi, sillä ei voi olla kieltä joka saavuttaa, kattaa ja selittää kaiken absoluuttisesti. Kieli jota käytämme jäsentämään todellisuuttamme on joukko objektivikoituneita symboleja, ja ei voi olla eksakti.

Matematiikan kieli tosin on eksakti. Kuka vain voi oppia matematiikan kielen, ja voi puhua sillä kenen tahansa muun taitajan kanssa. Geometria on sama kaikkialla, ja matematiikan kielen löytää jokainen samaksi kulttuurista riippumatta. On siis jotain absoluuttista, ainakin jossain sellaisessa jota voisi nimittää kieleksi. Ei ole kiinalaista Matematiikkaa erossa Kreikkalaisesta tai Etelä-Amerikkalaisesta. Toisaalta, matematiikan kieleksi nimittäminen, ei tee siitä symbolijärjestelmää jonka avulla minuus voisi rakentua (Vygotski), eikä matematiikka siten ole lähimainkaan rinnastettavissa kieleen jota käytämme mm. puhuessamme.

Logiikassakin on jotain absoluuttista. Esim. jos A:sta seuraa aina B, ja B:stä seuraa aina C, niin A:sta seuraa aina C. Jos kaikki tiede olisi kuvattavissa matematiikan kielellä, ja logiikalla, voisi tietäminen teoriassa tulla valmiiksi. Kaikki ei varmasti kuitenkaan ole eksaktilla kielellä ilmaistavissa. Saattaa jopa olla että kaikkeutta ei koskaan voida ilmaista eksaktisti. Jos on olemassa sattuma, tai vapaata tahtoa, täytyy tiedon tavoittelussa olla spekulointia. Kvanttikokeet kertovat että fysiikassakin saattaa olla jotain mikä on sattumanvaraista. Jos maailma sisältää sattumaa, ei koskaan voida kuvata eksaktisti kaikkea. Oikeastaan vaikka sattumaa ei olisikaan olemassa, eikä vapaata tahtoa, emme ilmeisesti koskaan voisi nähdä “kaikkeuden kausaaliketjua”, koska väistämättä olisimme osa sitä, eikä ymmärryksemme voisi koskaan kattaa kausaalinuolia jotka lähtevät ymmärrystapahtumastamme. Jos näkisimme kaikkeuden syyt, voisimme kai päätellä ettemme ole nähneet todella kaikkeuden syitä. Emme voi siis koskaan nähdä “kaikkeuden kausaaliketjua”, koska näkemisemme ymmärtäminen toisi siihen uuden linkin, jota siihen ei kuitenkaan voi lisätä, sen ollessa valmistunut täydellisen deterministiseksi jo kaiken alussa. Toisaalta eikö voisi laskea mitä tulee ajattelemaan jos ymmärtäisi sen mekaniikan minkä mukaan kaiken koostavat alkeishiukkaset kaikkeuden alusta saakka ovat toimineet? Tuntemalla sen mekaniikan täysin, tietäisi kaiken. Jos kaikki olisi determinististä, olisi ihmisen tilanne sama kuin robotilla. Voiko robotti ymmärtää oman ohjelmointinsa? Jos ymmärtäminen vaati minuutta, ei robotti voi, sillä se ei omaa minuutta. Jos ihminen on robotti, ja minuus harhaa, ei ihminen voi rikkoa harhaa koska ei olisi enää mitään “minää” joka kokisi harhan rikkoutumisen. Jos minuus on vain pätkä “kaikkeuden kausaaliketjussa”, ei ymmärrys voi koskaan käsittää koko ketjua, koska se on aina kiinni minuudessa, joka on ainoa paikka jossa ymmärrys voi tapahtua. Jos minuus on illuusio, ymmärrys voi siis tapahtua vain illuusion kautta. Silloin, koska ainoastaan illuusio voisi kokea ymmärrystä, ja täydessä ymmärryksessä ei voi olla illuusiota, emme voisi saavuttaa täytää ymmärrystä. Tällä periaatteella ei voi olla olemassa persoonaa, joka ymmärtää täydellisesti. Täydellinen determinismihän tarkoittaisi että vapaa tahto olisi harhaa, minuus ja tietoisuus olisi illuusiota (Susan Blackmore). Eli vaikka kaikki olisikin determinististä, emme silti voisi käsittää kaikkea absoluuttisesti ja objektiivisesti, joten ihmistieteet olisivat oikeutettua tässäkin tapauksessa. (yritys ymmärtää kaikkeuden kausaaliketjua kehittyi Juhon kanssa pussikaljalla)

Voima vai ominaisuus

Mitä merkitystä sillä on rakastatko skeptismiä, skepsismiä, skeptisyyttä vai skeptisismiä? Tiedät kuitenkin että se eroaa dogmatismista. Samasta asiasta saattaa olla kyse Lyotardin ilmaisuun keskittyessä. Saahan järjestyksen kaatumisen ilmiötä siis voimaksikin kutsua. Mielestäni kuitenkin olisi parempi sanoa että inhimillisellä tiedolla on ominaisuus, joka yhdessä ihmisen luonnon ja yhteiskuntien luonteen kanssa (niistä kooustuenkin) tuottavat tiedonkehittymistä. Tieto ja tiede siis muuttuu ajan myötä ja on koko ajan jonkin asteisessa muutoksessa. Voidaan sanoa että tiede kehittyy, sillä se rakentuu varhaisemman tieteen päälle yleensä ymmärtäen, usein sisältäen, ainakin näennäisesti selittäen sen joskus pois. Tällöin meidän ei tarvitse olettaa edes että tiede menee johonkin oikeaan suuntaan ja kohti totuutta, vaikka itse taidan niin olettaakin (tosin en usko että on itseä). Ihmisen luonnolla tarkoitin tuossa sitä ihmisten myötäsyntyistä luontoa, mitä siihen ikinä sitten katsotaan kuuluvankaan. Siihen kiistatta kuuluu kuitenkin kyky oppia ja kiinnostua, sillä on ihmisiä jotka oppivat ja ovat kiinnostuneita elämään. Biologia on ainakin siis kulttuurin mahdollistaja. Tämän voi kieltää ainoastaan hylkäämällä ontologisen materialismin, ja vastaanottamalla jonkin niinkin kestämättömän filosofian kuin dualismin. Yhteiskuntien luonne sisältää relevantimpana asiantuntijajoukkojen muodostumisen 3. asteen legitimaation antajina (Berger&Luckman 1967), ja siitä tiedonkäsittelyinstituution (tieteen) kehittymisen ja irtaantumisen legitimaation alkuperäisestä käytännönläheisyydestä (olettaen että tämä on oikea ja kattava teoria tieteen synnystä). Voima joka suistaa vallitsevan järjestyksen, kuten esimerkiksi tieteellisen paradigman, olisi siis inhimillisen tiedon ominaisuus. Se olisi se ominaisuus että inhimillinen tieto on puettava merkeiksi (sanoiksi), jotka ovat osa kielijärjestelmää (kieli, language). Nämä sanat määrittyvät koko kielijärjestelmän kautta. Ferdinand de Saussuren ja muiden strukturalistien mukaan merkki määrittyy nimenomaan niiden merkityksien kautta, joihin sitä ei yhdistetä (positivismi ei ole tapa rakastaa, ei ole automalli, ei ole yhteiskuntatieteellistä). Kielijärjestelmä on mielestäni melko jaettu ja vakaa, mutta muuttuu kuitenkin ajan myötä (Saussure käsitteli kielijärjestelmää vain tiettynä ajan hetkenä, eikä niinkään historiallisena oliona). Se muuttuu koska yksilöiden toiminta vaikuttaa myös kielijärjestelmään, eikä vain toisin päin. Se voi kenties muuttua osittain jopa sattumankin vuoksi (tai näennäisen sattuman, koska saattaa olla että sattumaa ei todella ole olemassa, me vain emme näe kaikkia syitä (Spinoza)). Tarina aiheesta:

Ydinonnettomuus tappoi kaikki päiväkotilaiset, jotka olivat leikkimässä vuoden 2121 huikeassa keksinnössä, koko maailman päiväkodissa. Päiväkoti oli rakennettu halvalle tontille voimalan viereen. Moni uusi sana liittyen ilmiöihin jotka koskettivat päiväkotilaisia, kuten Izimon-älykorttivillitys, jäi useimmin sanomatta ja assosioitumatta kansan kielipeleissä. Merkit eivät hetken päästä enää ollenkaan kontribuoineet kielen meemialtaaseen, moni kuoli sukupuuttoon jättämättä koskaan todella jälkiään kielijärjestelmään.

Muuttuvan kielijärjestelmän, ja yksilöiden erilaisten merkitysmaailmojen vuoksi kielellä kuvaaminen ei koskaan voi siis olla absoluuttista ja eksaktia. Ihmiset käsittävät maailmaa symbolien, kuten uskomusten ja sanojen avulla. Ihmisten kyky antaa, jakaa ja ottaa vastaan merkityksiä, sekä ihmisen kyky käsitteellistää maailmaa, mahdollistaa näkemyksen muokkauksen käyttäytymisen mukaan ja toisin päin. Asenne ja käytös ovat “yllättäen” siis dialektisessa suhteessa. Samoin myös kielijärjestelmän ja merkitysmaailman suhde on dialektinen. Ainoa mikä tässä nyt häiritsee on että ajatellessa jälleen muodostuu käsitepareja. Miksi ei keksitä käsitekomioita tai näliöitä, joiden suhteita määrittäisin? Miksi mieleen tulee aina vain käsitepari joka on analoginen toiselle käsiteparille? Ehkä mielessä on rakenne joka tekee ajattelun binääriseksi. Yksi kerrallaan verrataan käsitettä toiseen ja tarkastetaan niiden suhde. Ehkä se on biologiassamme, neurologiassamme, evoluution tuotteena, tai ehkä siitä huolimatta.

Kielijärjestelmä muuttuu sen takia että merkitysmaailmat ovat erilaisia, ja parolet, toisin kuin Saussure sanoi, eivät ole pelkästään language ilmentymiä, vaan myöskin rakentavat sitä. Yksilön puhe, parole, on siis merkitysmaailmamme ulkoistamista symboleilla jotka me olemme napanneet kielijärjestelmästä, language. Tässä hässäkässä jossain tapahtuu aina mutaatio, ja symboli saakin eri merkityksiä sisäistyessään yksilöön, kun mitä sillä on kielijestelmässä. Mutaatiosta puhumisen voi nähdä myös typeränä koska symboli ei, eri yksilöillä, voi koskaan olla merkityksiltään täysin identtinen.

Tieteessä paradigmat vaihtuu, vallitseva järjestys suistetaan, sen takia että inhimillisen tiedon ominaisuus on sen kielellisyys. Ja kieli kun on vempula:

We should have a great fewer disputes in the world if words were taken for what they are, the signs of our ideas only, and not for things themselves. ~John Locke

Tästä että sanat eivät kuvaa, olioita sinänsä, ja että kielijärjestelmä muuttuu sekä ei ole jokaisella yksilöllä samalla lailla käytetty, johtuu se että voi aina olla mahdollista uusilla sanoilla, uusilla symboleilla, perustellummin kuvata mitä vaan ilmiötä, ja varsinkin ihmistieteissä voimme tiheään tahtiin hylätä joitain selityksiä toisten parempina näkemiemme tieltä. On olemassa ilmiöitä jotka ovat vahvemmin käsitteellisiä kuin toiset. Tällaisten ilmiöiden äärellä inhimillisen tiedon olettaisi hakevan perustelluinta ilmaisua kiihkeämmin kuin vähemmän käsitteellisten ilmiöiden parissa. Matematiikka on erittäin vähän käsitteellistä ja sosiaalitiede on vahvasti käsitteellistä. Matematiikkaan osallistuu myös eläimet joilla ei ole kieltä, taidekritiikkiin ei.

Loppuhuudahdukset:

Tiede on niin mahtava juttu että se “pyrkii täydellisyyteen”, ja siksi vahvemmin käsitteellisillä tieteenaloilla kumoutuu useammin vallitseva järjestys!

Näkymätön käsi tieteessä (David Hull) ajaa kaikkia tieteitä kohti perustellumpaa selitystä, ja siksi tutkimuksessaan monimutkaiseen ja käsitteelliseen kieleen vahvimmin nojaavat tieteet kokevat paradigmanmuutoksia tiheimmin, tai ovat jopa moniparadigmaisia.

Inhimillinen tieto toimii myös eniten arkitiedolle rakentuvissa, ei-tieteellisissä instituutioissa, kuten kulttuurissa yleensä. Ominaisuutensa mukaan se toimii sieläkin kumoutuen koska se on “tarkentuvaa” ja kielellä legitimoitua. Siksi järjestys suistuu, koska kulttuurissakin on kilapilu symboleissa, kulttuurissakin on haasteita objektivikaatioille. Instituutioiden jäsenille tulee legitimoida instituutiota. 1. ja 2. asteen legitimaatiot helposti “jäätyvät” tarkkaan sanalliseen muotoonsa ja eivät kielijärjestelmän ja merkitysmaailman muuttuessa enää olekaan samoja. 3. ja 4. asteen legitimaatiot voivat helpommin kehittyä portaattomammin, kun traditionaaliset 1. ja 2. asteen legitimaatiot, joidenka ajan myötä muuttuminen palvelemattomiksi aiheuttavat paljolti “vallitsevan järjestelmän suistumista”. Järjestelmän, ideoiden, on vaikea kehittyä siis portaattomasti.

Ihmiset haluavat päteä, syystä tai toisesta, tavalla tai toisella. Muuttuva kieli, ja muutos jota käyvät läpi merkityt joihin kielellä viitataan, antavat mahdollisuudet suistaa järjestelmiä päteäkseen, sillä järjestelmät pohjaavat aina kieleen. Pätemisen tarpeeseen liittynee yhteiskunta jossa sosialisoidutaan, sekä seksuaalivalinta evoluutiossa. Järjestyksestä en osaa sanoa mitään, enkä usko että osaa kukaan muukaan, ainakaan vielä. Halu päteä on siis, kuten koko ihminen: psyykkisfyysissosiaalinen ilmiö.

Vaivautunutta keskustelua Lyotardin äärellä

arto — Wed, 14 May 2008 11:12:44 +0000

Olisin kiitollinen, jos ne jotka muistaakseen sanoivat jotakin idioottimaiset sutkautukset ylittävää lukisivat raportin, joka on yhtä tarkka asioiden oikeellisuudesta kuin kapteeni Smith oli jäävuorien suhteen — tavoitteena oli vain selvitä hommasta mahdollisimman nopeasti :)

Aluksi ja uudestaan lopuksi kyseenalaistettiin kirjan mukana olo ylipäänsä lukupiirissä. Ei sen vuoksi, että kirja olisi sisällöltään lukupiirin teemoihin sopimaton vaan lähinnä teoksen ilmeisen monimutkaisuuden vuoksi — eritoten koska jokin meistä riippumaton taho oli päättänyt käsitellä Koko opuksen yhdellä kokoontumiskerralla (uppoaminen ajatusten Atlanttiin ei oikein onnistunut; pinnalla kelluen voi vain arvailla syvyyksien ihmeitä). Sinänsä lyhyessä kirjassa olisi ainesta paljon pidempään käsittelyyn, jopa kokonaan oman lukupiirin aiheeksi (etenkin ajateltiin kirjan raporttiluonteen peittävän lähdeviitteisiin runsaasti ymmärtämistä edesauttavaa materiaalia). Seuraavassa on keräiltynä, sopivassa vaan kronologiasessa järjestyksessä, joitakin papereihini tarttuneita yksityiskohtia. Ne antavat hieman valjun kuvan käydystä keskustelusta, mutta en itse voi sille mitään, että kynäni unohti teesin ja antiteesin kestäessä velvollisuutensa kirjata edes pääajatukset.

Tämän hieman ihmeteltiin kielipelien käsitettä ja sitä eroaako sen merkitys mitenkään Wittgensteinin käyttötavasta. Ne, jotka asiasta jotain tiesivät, kertoivat asiasta mielipiteensä/tietonsa: peruspiirteissään Lyotard tosiaan lainaa kielipelien ajatusta sellaisenaan vuosisadan alun höyrypäältä (ja yhdeltä koko vuosisadan merkittävimmältä filosofilta).

Kaikkea informaatiota, koskee se ettei luonnollinen kieli ole milloinkaan täysin vapaa sopimuksenvaraisuudesta ja täten tiedosta ei voi koskaan tulla valmista. [Kaiketi tarkoitettiin sitä että tieto jättää jälkeensä aina myös kapean marginaalin, johon loputtomiin kirjoittaa: “asia ei nyt ole aivan niin”???]

Eerik nosti kääntämiseen liittyvät ongelmat, jotka ajoittain hankaloittivat tekstin ymmärtämistä. Erityisenä kohtana hän mainitsi Lyotardin tekemän tiedon jaottelun, jossa kaksi tiedonlajia ovat alkuperäiskielellä connaître ja savoir [jotka suomeksi suoraan käännettyinä sanat tarkoittavat ‘tuntea’ ja ‘tietää’, mitä ei taidettu keskustelussa mainita]. Niinpä voitaisiin ajatella, Eerikin mukaan, että tieto ei ole ranskalaiselle aivan sama asia kuin suomalaisessa kulttuurissa kasvaneella, jolle tieto olisi selkeämmin kognitiivista ja tosiasiaväitteitä koskevaa. [Tiedon käsite olisi siis erilainen, kulttuuriseen kontekstiin sidoksissa, ja tietoon liittyisivät erilaiset assosiaatiot. [Tavallaan tässä on jotain järkeä, koska ranskaksi tieto on connaissance, mutta niinpä on englanniksikin knowledge.]] Niinpä päädyttiin siihen, että kielen kääntäminen on yksi askel ymmärtämisessä.

Huomattiin myös se, että kyseessä on myös teksti, jolla on myös poliittisia tarkoitus periä. Ja niinpä oli sanankäyttökin joiltakin osin poliittisen epätarkkaa, “päättäjät”, järjestelmä ja instituutiot määrittelemättömyydessään saivat suuren roolin yhteiskunnan toiminnan kannalta. (Hetken keskustelun jälkeen, tämä asia jäi sikseen järkeiltyämme määrittelemättömyyden viittavan siihen faktaan, että se ei ole raportin keskeisin ongelma).
Ajautuminen hieman turhan pitkään jatkuneeseen keskusteluun mitä metapreskriptio tarkoittaa, tätä hitusen hankalahkoa käsitettä paloiteltiin ja viipaloitiin moneen kertaan, aina samalla tavalla, kunnes päästiin yhteisymmärrykseen käsitteen tarkoitteesta.

Kertomuksien itseään legitimoiva luonne oli yhden “harharetken” kohteena. Ja niinpä, muistaakseni Eerikin toimesta tuli esitetyksi, ettei kertomusmuoto legitimoi kertomuksessa esitettyä tietoa tai järjestystä, vaan sisällölliset seikat.

“Ennustukset”, joita Lyotard kirjan alkupuolella esittää yhteiskunnalliseen tutkimukseen perustuen, olivat yllättävän osuvia, oikeastaan vain tietokoneiden suhteen hänen arvionsa ovat virheellisiä. Tietokoneiden käyttö on verrattain helppoa, eikä käyttöön vaadittavat tiedot ole mahdottomia omaksua ei-insinöörinkään [kuitenkin jotain kertonee se, että aluksi 80-luvun lopussa tietokoneen käytön peruskursseilla opeteltiin ensimmäisenä C-ohjelmointia. Nykyisin ajatellaan, että sujuva käyttö ei vaadi yhtä syvällä käyvää tuntemusta(?)]

Aivan lopuksi, kun Lyotardin lehdykkä oli ajautunut vielä sivummalle keskustelun keskipisteestä, keskusteltiin ihmistieteiden tiedosta ja mitä todella tiedetään varmasti. Mitään varsinaista konsensusta ei syntynyt, vaikka kaiketi useimmat olivat sitä, että jotain kyllä ihmistieteilijäkin varmasti tietää. Joku muutamin lausein viittasi Alasuutarin “synteesiin”, jossa tietyt asiat todella tiedettiin…