Tieto, tiede ja teknologia

Ilkka Niiniluoto:

Niiniluodon artikkelissa käsiteltiin lähes jokaista kirjan muiden artikkeleiden teemaa sen lisäksi, että hän esitti nimiluetteloita, joiden oli tarkoitus kertoa tekniikan filosofian vaiheista ja varovaisesta vakiintumisesta. Tämä historia kerrottiin tehden ero humanisteihin ja insinööreihin — tämän jaon kahteen kulttuuriin tekniikan filosofiassa Niiniluoto lainaa Carl Mitchamilta.

Ns. humanistit käsittelevät tekniikkaa laajasti osana ihmistä käytäntöinä ja toimintavalmiuksina — varsinaisiin teknisiin apuvälineisiin kohdistetaan moraalistakritiikkiä. Ns. insinöörit ovat kohdistaneet huomionsa varsinaiseen tekniikkaan.

Niiniluoto esittää kaksi jaottelua: tekniikkaa tutkivista tieteistä (historia, filosofia, tekniset tieteet, yhteiskuntatieteet, ym.) ja toisen tekniikan filosofian osa-alueista — näiden jaotteluiden varsinainen tarkoitus jää epäselväksi.

Teknologinen determinismin perustana on ajatus teknologian yksisuuntaisesta vaikutuksesta yhteiskuntaan, teknologia muokkaa yhteiskuntaa kehittyessään. (Teknologisen determinismin nimiin vannoo jäsenet kouristellen myös Unabomber eli Theodore Kaczynski, jonka manifesti on luettavissa englannin kielisenä verkkoversiona — eräänä innoittajana hänellä on ollut kirjan artikkeleissakin mainittu Jacques Ellul).

Teknologiseen determinismiin liittyy myös ajatus teknologisesta imperatiivista: mikä on mahdollista tehdä se on myös tehtävä. Tämän voi myös muotoilla markkinatalouden oloihin: mikä tahansa ratkaisu, joka lisää kilpailukykyä pyritään toteuttamaan. Mielenkiintoiseksi asian minun mielestäni tekee se, että mahdollisuus tekniikan toteuttamiseen säilyy, vaikka tekniikka aluksi hylätään. Esimerkiksi Vuotoksen tekoallas, joka ilmestyy keskusteluun epäsäännöllisin väliajoin, sitä pidetään selkeästi käyttämättä jääneenä teknisenä mahdollisuutena. Jos tarkennan edelleen, kielteinen päätös on valinta joka sisältää mahdollisuuden valinnan muuttamiseen, mutta myönteinen päätös on peruuttamaton — seurauksia ympäristölle on vaikea kumota, N-Liiton hankkeet paras osoitus tästä. Teknologinen imperatiivi tarkoittaisi myös, että erilaisiin bioteknologioihin liittyvä eettinen pohdiskelu vain hidastaa näiden teknologioiden käyttöönottoa.

Asia, jota Juho ei tuonut tämän determinismin, indeterminismin ja voluntarismin yhteydessä esiin on näkemyksien vaikutukset teknologiapolitiikkaan, teknologian edistämistä ja kehittämistä koskevat toimet. Tässä toiminnasta ei lähtökohtaisesti olisi mitään mieltä, jos teknologia noudattaisi omia lakejaan tai teknologian kehittyminen olisi täysin ennakoimatonta. Siispä teknologiapolitiikkaan on upotettu julkilausumaton oletus teknologisesta voluntarismista.

Keijo Rahkonen:

Artikkelin nimi herätti kiinnostukseni, joka hälveni eteenpäin lukiessani, lopulta totesin otsikon olevan petos — sisällön muutos ehdotuksesta lopuksi.

Käsitteisiin jälkiteollinen yhteiskunta ja informaatioyhteiskunta on liittyy positiivinen vire, mutta vaikka ne ovat eräänlaisia utopioita, niihin liittyy pikemmin ajatus vähittäisestä siirtymisestä kuin äkillisestä hyppäyksestä johonkin .

Ulrich Beckin teesi riskiyhteiskunnasta sisältää sekä pessimiä että optimismia. Suuret teknologian tuomat riskit ovat ennustamattomia. Toisaalta se on yksilön vapauttava, tai ainakin loputtomiin valintoihin pakottava(erilaisten riskien väliltä). Toisaalta Beckin ongelmana mielestäni on se, että teollinen yhteiskunta on hänelle yksi valtava lohkare, jonka aika on rusentanut pelkäksi nyky-yhteiskunnan koneistoa haittaavaksi unihiekaksi.

Teknorealismi osuudessa Rahkonen tyytyy toistamaan sen minkä lukea manifestin etusivulta. Se on ehkä tervetullut avaus, kummallista on vain se, että minkäläisen manifestin pääsanoma on “älkäämme tunteilko”? Rahkosen olisi mielestäni pitänyt kiinnittää enemmän huomiota juuri tieteen piirin ulkopuolella esiintyviin utopioihin ja erilaisiin pessimistisiin ajatuksiin, joiden pohjalta teknologiaa raivokkaasti vastustetaan tai rakastetaan. (Pikaisesti ajatellen utopioiden rakentelijat pitävät teknologiaa rajoitusten purkajina, kritiikot taas esteiden asettajina ihmisen todelliselle vapaudelle.)
(Manuel Castellsia en käsittele minäkään, niin tuttuja uskon näiden perustavimpien asioiden olevan. Rahkonen antaa ymmärtää (joskin äärimmäisen epäsuorasti), ettei Castellsin ajatteluun kovin syvällistä sukellusta voida edes tehdä, vaikka The Network Society-trilogiassa riittää paperia uima-altaan täyttämiseen!)

Karl-Erik Michelsen:

Tätä artikkeia lukiessani kompastelin jatkuvasti pieniin (ja ehkä epäolennaisiin) yksityiskohtiin, kuten esitetty ajatus siitä että T. A. Edison olisi ymmärtänyt artikkelissa esityssä lainauksessa kehittelemänsä järjestelmän muidenkin elottomista osasista koostuvaksi. Michelsen oli kuitenkin kiinnostunut suurista asiosta teknologisista järjestelmistä.

Lisäksi minua hivenen kiusasi Michelsenin tarina teknologiasta, historiatieteen julkeudella täysin vailla oikeutta hylkäämästä ilmiöstä, joka ei sopeudu muiden selitystapojen joukkoon, ja mustaan laatikkoon suljettuna tutkimuskohteena, joka lähes mahdotonta käsittää muuten kuin sille väryyttä tekemällä.

Michelsen viittaa teknologian historian Thomas Hughesiin, jonka teknologisen järjestelmän käsite selkiyttää teknologian vuorovaikutusta yhteiskunnan kanssa.
Teknologisen järjestelmän käsite on minusta hieman ongelmallinen, sillä onko järjestelmä tosdella ristiriidaton kokonaisuus, vaikka se olisi laaja ja monia erilaisia toimijoita sisältävä, josta voidaan sanoa, että järjestelmä vanhenee, puolustautuu ja säilyy hengissä? Artikkelissa tosin mainitaan, että Hughesin mukaan järjestelmä on hierarkkisesti johdettu.

Mika Pantzar:

Teknologian tai talouden rinnastaminen evoluutioon teoreettisella tasolla auttaa, koska se tuo mukaan ajatuksen niissä itsessään tapahtuvasta kehityksestä — vaan ei itsestään.
Meemiteoriaa tai memeologiaa tai ideoiden tartuntaoppia voisi kritisoida usealta kannalta. Memeologiassa, kuten Pantzar teoriaa nimittää, jätetään huomiotta se miksi ideat “tarttuvat” siis miksi ideat omaksutaan? Mielummin käyttäisin sanoja villitys, trendi, buumi, hype tai muoti, enkä sanaa epidemia. Meemi-käsitteen avulla tulee kiinnitettyä huomio ideaan itseensä ja edelleen sen sisäisiin ominaisuuksiin, eikä kontekstiin, jossa “tartunta” tapahtuu — eli idealle tavallaan luodaan ominaisuudet merkityksellistämällä.
Samalla tavoin ei minusta pitäisi tehdä oletusta, jonka teknologia kehittyisi itsestään ja omalla painollaan.
Hypersyklin ideassa ymmärrykseni mukaan on tärkeää yhä laajemman toiminnan vakiintuminen. Vuorovaikutus sykleissä vakiintuu ja toimii perustana laajemmalle vuorovaikutukselle syklien välillä. Kun sykleistä tulee osa suurempaa sykliä, ne uusintavat itseään ehdollistuneena suuremman syklin logiikalle.

Mikko Rask:

Lewis Mumfordin käsitteistöön liittyy moraalinen ulottuvuus, mikään itsetarkoituksellinen moralisti Mumford ei ole; kaikki tekniikka ei ole itsestään selvästi moraalisesti huonoa ja merkkejä rappion merkkejä.
Mumford erotti neljä tekniikan pääulottuvuutta 1.)Artefaktit eli “keinotekoiset esineet” 2.)taito 3.)tekninen tieto 4.)tekninen toiminta. Yhdessä ne muodostavat “käytännöllisen taidon kentän” eli tekniikan kokonaisuudessaan.

Mielestäni olisi mielenkiintoista kytkeä monotekniikan pyrkimys korvata tekniikkaan liittyvä ekspressiivisyys positiivisen vapauden kaventumiseen. Sillä koneen asettaessa ehdot toiminnalle.
Olennaisena erona Marxiin Mumfordille työ itsessään on tärkeää, Marxilla vieraantuminen koskee enemmänkin työntuotteita. Mitään vahvaa yhteyttä Mumfordin teoretisoinnilla ei ollut Marxiin. Aika, jona Mumford kirjoitti 1930-1970 ei ollut vähäisintä kommarikammon jaksoa USA:ssa.
Melko villi spekulaatio rituaalin toisteisuudesta ja toistamisesta ihmisen itsehallinan edellytyksenä vahvistaa Mumfordin käsitystä tekniikan tärkeydestä ihmiselle, sillä rituaalissa ihminen tekee itsestään tekniikkaa rituaalille. Ts. “Ylisuurilla aivoilla” Mumford pyrki selittämään tekniikan kehitystä, ei ihmisen kehittymistä. (Itse esitän, että aivot ovat sopeutuneet itse asiassa suhteessa muihin ihmisen ominaisuuksiin, ei suhteessa ympäristöön. Pelkillä aivoilla ei ole mitään tekoa :)

seuraavat kaksi artikkelia käsittelivät useilta osin samoja asioita, Lemola hieman yleisemmällä tasolla.
Aija Leponen - Pekka Yli-Anttila:
Endogeeninen talous teoria tuo esiin näkökulman, jonka mukaan rajoitettu markkinatilanne on yleinen ilmiö, patenttien omistamisella avulla voidaan saavuttaa lyhytaikainen monopoli. Mielestäni monopoli saattaa suunnata teknologian kehitystä tärkeälläkin tavalla, kun sen turvaamina teknologiaa voidaan kehittää pitkäjänteisesti. Toisaalta standardin vakiintuminen on olennaista käyttäjien oppimisen takaajana (standardi on myös merkki laajasta levinneisyydestä ja hyväksynnästä, ei tosin täydellisestä, mutta standardi alistaa kaikki toimimaan tietyllä tavalla. — Onko standardi jopa välttämättömyys?)

Joseph Schumpeterille tärkeä käsite oli luova tuho. Perusajatuksena on, että uusi tuote syrjäyttää jo markkinoilla olevien tuotteiden kysyntää. Välttämättä kyse ei ole siitä innovaatio tekee aiemmat tuotteet vanhanaikaisiksi tai tarpeettomiksi, kuitenkin tärkeänä Schumpeter piti, että uudet innovaatiot tekevät markkinatilanteen epävakaaksi ja kerryttävät kehittäjälleen monopolivoittoja.
Tarmo Lemola:

Evolutionaarisen taloustieteen pohjana nimestä huolimatta ei ole darwinistinen evoluutioteoria; teoriasuuntaus lainaa erilaisia evoluutiosta esitettyjä ideoita käytäen niitä metaforisesti ja artikkelissa todetaan talouden noudettelevan lähinnä lamarckilaista evoluutiokäsitystä (ja lopulta on myös niin, että sana ‘evolution’ on ollut englannin kielessä jo 1600-luvulta alkaen).

Evolutionaarisen tieteen ansioina Lemola mainitsee teknologisen muutoksen vähittäisyyden ja kehityksen kumulatiivisuuden, sekä edeltäviin liittyen innovaatiotoiminnan tarkastelu oppimisprosessina huomioiminen. Molemmissa artikkeleissa korostetaan oppimisen roolia, joten sekin syytä lyhyesti käsitellä.

Innovaatio ei ole pelkästään ulkoa asetettuun tavoitteeseen pyrkimisen tulos vaan innovaatiot kehittyvät tekemisen ja käyttämisen kautta, molempiin “liittyy tärkeitä yrityksen sisäisiä ja ulkoisia vuorovaikutuprosesseja”. (Nämä ovat siis learning by doing, learning by using ja learning by interacting). Erityisen tärkeää oppiminen on parannusinnovaatioiden tekemisessä.

Innovaatiot voitiin siis jakaa sopimuksenvaraisesti radikaaleihin ja parannusinnovaatioihin, toinen yleinen tapa jaotella innovaatioita on jako tuote- ja (tuotanto)prosessi-innovaatioihin. Radikaalien innovaatioiden kohdalla on tärkeää muistaa, että nekään eivät valmistu “Eureka!”-tyyliin, lisäksi voidaan tarvita tukevia ja täydentäviä innovaatioita (toisia artefakteja), jotta kyseessä olisi todella radikaali-innovaatio (auton kohdalla esim. tie-ja huoltoasemaverkoston kehittyminen ja öljynjalostuksen kehittyminen).

Jaakko Leskinen:
Toimijaverkostoteorian perusajatuksen ymmärtämiseen on hyvä tuoda yhtäläisyydet etnometodologiaan, kuten Leskinen lyhyesti tekeekin. Toimijaverkostoteorialle on keskeistä, että merkitykset syntyvät neuvottelussa kaikkien elottomien ja elollisten vuorovaikutuksessa (tässä tulee esiin Juhon jo toteama asia, ettei materiaalinen maailma ei taivu merkitysten mukaiseksi)
—-* * *—-
Artikkelikokoelman näkökulmiin ei kuulunut lainkaan kiinnostavia pienemmän mittakaavan kysymyksiä kuten: millaiset ovat teknologian vaikutukset arjessa? Mitä on elää teknologian ympäröimänä? Millä tavoin teknologia on olemassa ihmisille?