Tieto, tiede ja teknologia

Olisin kiitollinen, jos ne jotka muistaakseen sanoivat jotakin idioottimaiset sutkautukset ylittävää lukisivat raportin, joka on yhtä tarkka asioiden oikeellisuudesta kuin kapteeni Smith oli jäävuorien suhteen — tavoitteena oli vain selvitä hommasta mahdollisimman nopeasti :)

Aluksi ja uudestaan lopuksi kyseenalaistettiin kirjan mukana olo ylipäänsä lukupiirissä. Ei sen vuoksi, että kirja olisi sisällöltään lukupiirin teemoihin sopimaton vaan lähinnä teoksen ilmeisen monimutkaisuuden vuoksi — eritoten koska jokin meistä riippumaton taho oli päättänyt käsitellä Koko opuksen yhdellä kokoontumiskerralla (uppoaminen ajatusten Atlanttiin ei oikein onnistunut; pinnalla kelluen voi vain arvailla syvyyksien ihmeitä). Sinänsä lyhyessä kirjassa olisi ainesta paljon pidempään käsittelyyn, jopa kokonaan oman lukupiirin aiheeksi (etenkin ajateltiin kirjan raporttiluonteen peittävän lähdeviitteisiin runsaasti ymmärtämistä edesauttavaa materiaalia). Seuraavassa on keräiltynä, sopivassa vaan kronologiasessa järjestyksessä, joitakin papereihini tarttuneita yksityiskohtia. Ne antavat hieman valjun kuvan käydystä keskustelusta, mutta en itse voi sille mitään, että kynäni unohti teesin ja antiteesin kestäessä velvollisuutensa kirjata edes pääajatukset.

Tämän hieman ihmeteltiin kielipelien käsitettä ja sitä eroaako sen merkitys mitenkään Wittgensteinin käyttötavasta. Ne, jotka asiasta jotain tiesivät, kertoivat asiasta mielipiteensä/tietonsa: peruspiirteissään Lyotard tosiaan lainaa kielipelien ajatusta sellaisenaan vuosisadan alun höyrypäältä (ja yhdeltä koko vuosisadan merkittävimmältä filosofilta).

Kaikkea informaatiota, koskee se ettei luonnollinen kieli ole milloinkaan täysin vapaa sopimuksenvaraisuudesta ja täten tiedosta ei voi koskaan tulla valmista. [Kaiketi tarkoitettiin sitä että tieto jättää jälkeensä aina myös kapean marginaalin, johon loputtomiin kirjoittaa: “asia ei nyt ole aivan niin”???]

Eerik nosti kääntämiseen liittyvät ongelmat, jotka ajoittain hankaloittivat tekstin ymmärtämistä. Erityisenä kohtana hän mainitsi Lyotardin tekemän tiedon jaottelun, jossa kaksi tiedonlajia ovat alkuperäiskielellä connaître ja savoir [jotka suomeksi suoraan käännettyinä sanat tarkoittavat ‘tuntea’ ja ‘tietää’, mitä ei taidettu keskustelussa mainita]. Niinpä voitaisiin ajatella, Eerikin mukaan, että tieto ei ole ranskalaiselle aivan sama asia kuin suomalaisessa kulttuurissa kasvaneella, jolle tieto olisi selkeämmin kognitiivista ja tosiasiaväitteitä koskevaa. [Tiedon käsite olisi siis erilainen, kulttuuriseen kontekstiin sidoksissa, ja tietoon liittyisivät erilaiset assosiaatiot. [Tavallaan tässä on jotain järkeä, koska ranskaksi tieto on connaissance, mutta niinpä on englanniksikin knowledge.]] Niinpä päädyttiin siihen, että kielen kääntäminen on yksi askel ymmärtämisessä.

Huomattiin myös se, että kyseessä on myös teksti, jolla on myös poliittisia tarkoitus periä. Ja niinpä oli sanankäyttökin joiltakin osin poliittisen epätarkkaa, “päättäjät”, järjestelmä ja instituutiot määrittelemättömyydessään saivat suuren roolin yhteiskunnan toiminnan kannalta. (Hetken keskustelun jälkeen, tämä asia jäi sikseen järkeiltyämme määrittelemättömyyden viittavan siihen faktaan, että se ei ole raportin keskeisin ongelma).
Ajautuminen hieman turhan pitkään jatkuneeseen keskusteluun mitä metapreskriptio tarkoittaa, tätä hitusen hankalahkoa käsitettä paloiteltiin ja viipaloitiin moneen kertaan, aina samalla tavalla, kunnes päästiin yhteisymmärrykseen käsitteen tarkoitteesta.

Kertomuksien itseään legitimoiva luonne oli yhden “harharetken” kohteena. Ja niinpä, muistaakseni Eerikin toimesta tuli esitetyksi, ettei kertomusmuoto legitimoi kertomuksessa esitettyä tietoa tai järjestystä, vaan sisällölliset seikat.

“Ennustukset”, joita Lyotard kirjan alkupuolella esittää yhteiskunnalliseen tutkimukseen perustuen, olivat yllättävän osuvia, oikeastaan vain tietokoneiden suhteen hänen arvionsa ovat virheellisiä. Tietokoneiden käyttö on verrattain helppoa, eikä käyttöön vaadittavat tiedot ole mahdottomia omaksua ei-insinöörinkään [kuitenkin jotain kertonee se, että aluksi 80-luvun lopussa tietokoneen käytön peruskursseilla opeteltiin ensimmäisenä C-ohjelmointia. Nykyisin ajatellaan, että sujuva käyttö ei vaadi yhtä syvällä käyvää tuntemusta(?)]

Aivan lopuksi, kun Lyotardin lehdykkä oli ajautunut vielä sivummalle keskustelun keskipisteestä, keskusteltiin ihmistieteiden tiedosta ja mitä todella tiedetään varmasti. Mitään varsinaista konsensusta ei syntynyt, vaikka kaiketi useimmat olivat sitä, että jotain kyllä ihmistieteilijäkin varmasti tietää. Joku muutamin lausein viittasi Alasuutarin “synteesiin”, jossa tietyt asiat todella tiedettiin…