Pitkä outo opponointi: Lyotard, Tieto postmodernissa yhteiskunnassa
19:02 Keskiviikkona, Toukokuun 14. 2008 @ Eerik
Ingressi
“On oletettava voima, joka tulee suistamaan vallitsevan järjestyksen”, sanoi Jean-Francis Lyotard. Karl Marx sanoi teollistumisen olevan loogista jatkumoa feodaaliyhteiskunnasta, ja että väistämättä sitä kautta päädytään sosialismiin ja viimein kommunismiin. Kaikki eivät ole kommunismiin päätyneet. Marx oli siinä väärässä. Alexis de Tocqueville taas näki demokratian Amerikassa lineaarisen kehityksen loogisena lopputuloksena. Onko Lyotardin väite virheellinen kuten Marxilla, vai (ainakin toistaiseksi) paikkansapitävä kuten Tocquevillellä? Onko oletettava voima joka romuttaa aina vallitsevan paradigman? Onko tällainen determinismi olemassa, ja jos on niin miksi? Onko syytä kutsua tätä oletettua determinismiä voimaksi?
Kaiken tiedon saavuttaminen
Tieto ja tiedon tavoittelu, kerääminen ja tutkiminen, eli tiede, ei voi tulla koskaan valmiiksi, sillä ei voi olla kieltä joka saavuttaa, kattaa ja selittää kaiken absoluuttisesti. Kieli jota käytämme jäsentämään todellisuuttamme on joukko objektivikoituneita symboleja, ja ei voi olla eksakti.
Matematiikan kieli tosin on eksakti. Kuka vain voi oppia matematiikan kielen, ja voi puhua sillä kenen tahansa muun taitajan kanssa. Geometria on sama kaikkialla, ja matematiikan kielen löytää jokainen samaksi kulttuurista riippumatta. On siis jotain absoluuttista, ainakin jossain sellaisessa jota voisi nimittää kieleksi. Ei ole kiinalaista Matematiikkaa erossa Kreikkalaisesta tai Etelä-Amerikkalaisesta. Toisaalta, matematiikan kieleksi nimittäminen, ei tee siitä symbolijärjestelmää jonka avulla minuus voisi rakentua (Vygotski), eikä matematiikka siten ole lähimainkaan rinnastettavissa kieleen jota käytämme mm. puhuessamme.
Logiikassakin on jotain absoluuttista. Esim. jos A:sta seuraa aina B, ja B:stä seuraa aina C, niin A:sta seuraa aina C. Jos kaikki tiede olisi kuvattavissa matematiikan kielellä, ja logiikalla, voisi tietäminen teoriassa tulla valmiiksi. Kaikki ei varmasti kuitenkaan ole eksaktilla kielellä ilmaistavissa. Saattaa jopa olla että kaikkeutta ei koskaan voida ilmaista eksaktisti. Jos on olemassa sattuma, tai vapaata tahtoa, täytyy tiedon tavoittelussa olla spekulointia. Kvanttikokeet kertovat että fysiikassakin saattaa olla jotain mikä on sattumanvaraista. Jos maailma sisältää sattumaa, ei koskaan voida kuvata eksaktisti kaikkea. Oikeastaan vaikka sattumaa ei olisikaan olemassa, eikä vapaata tahtoa, emme ilmeisesti koskaan voisi nähdä “kaikkeuden kausaaliketjua”, koska väistämättä olisimme osa sitä, eikä ymmärryksemme voisi koskaan kattaa kausaalinuolia jotka lähtevät ymmärrystapahtumastamme. Jos näkisimme kaikkeuden syyt, voisimme kai päätellä ettemme ole nähneet todella kaikkeuden syitä. Emme voi siis koskaan nähdä “kaikkeuden kausaaliketjua”, koska näkemisemme ymmärtäminen toisi siihen uuden linkin, jota siihen ei kuitenkaan voi lisätä, sen ollessa valmistunut täydellisen deterministiseksi jo kaiken alussa. Toisaalta eikö voisi laskea mitä tulee ajattelemaan jos ymmärtäisi sen mekaniikan minkä mukaan kaiken koostavat alkeishiukkaset kaikkeuden alusta saakka ovat toimineet? Tuntemalla sen mekaniikan täysin, tietäisi kaiken. Jos kaikki olisi determinististä, olisi ihmisen tilanne sama kuin robotilla. Voiko robotti ymmärtää oman ohjelmointinsa? Jos ymmärtäminen vaati minuutta, ei robotti voi, sillä se ei omaa minuutta. Jos ihminen on robotti, ja minuus harhaa, ei ihminen voi rikkoa harhaa koska ei olisi enää mitään “minää” joka kokisi harhan rikkoutumisen. Jos minuus on vain pätkä “kaikkeuden kausaaliketjussa”, ei ymmärrys voi koskaan käsittää koko ketjua, koska se on aina kiinni minuudessa, joka on ainoa paikka jossa ymmärrys voi tapahtua. Jos minuus on illuusio, ymmärrys voi siis tapahtua vain illuusion kautta. Silloin, koska ainoastaan illuusio voisi kokea ymmärrystä, ja täydessä ymmärryksessä ei voi olla illuusiota, emme voisi saavuttaa täytää ymmärrystä. Tällä periaatteella ei voi olla olemassa persoonaa, joka ymmärtää täydellisesti. Täydellinen determinismihän tarkoittaisi että vapaa tahto olisi harhaa, minuus ja tietoisuus olisi illuusiota (Susan Blackmore). Eli vaikka kaikki olisikin determinististä, emme silti voisi käsittää kaikkea absoluuttisesti ja objektiivisesti, joten ihmistieteet olisivat oikeutettua tässäkin tapauksessa. (yritys ymmärtää kaikkeuden kausaaliketjua kehittyi Juhon kanssa pussikaljalla)
Voima vai ominaisuus
Mitä merkitystä sillä on rakastatko skeptismiä, skepsismiä, skeptisyyttä vai skeptisismiä? Tiedät kuitenkin että se eroaa dogmatismista. Samasta asiasta saattaa olla kyse Lyotardin ilmaisuun keskittyessä. Saahan järjestyksen kaatumisen ilmiötä siis voimaksikin kutsua. Mielestäni kuitenkin olisi parempi sanoa että inhimillisellä tiedolla on ominaisuus, joka yhdessä ihmisen luonnon ja yhteiskuntien luonteen kanssa (niistä kooustuenkin) tuottavat tiedonkehittymistä. Tieto ja tiede siis muuttuu ajan myötä ja on koko ajan jonkin asteisessa muutoksessa. Voidaan sanoa että tiede kehittyy, sillä se rakentuu varhaisemman tieteen päälle yleensä ymmärtäen, usein sisältäen, ainakin näennäisesti selittäen sen joskus pois. Tällöin meidän ei tarvitse olettaa edes että tiede menee johonkin oikeaan suuntaan ja kohti totuutta, vaikka itse taidan niin olettaakin (tosin en usko että on itseä). Ihmisen luonnolla tarkoitin tuossa sitä ihmisten myötäsyntyistä luontoa, mitä siihen ikinä sitten katsotaan kuuluvankaan. Siihen kiistatta kuuluu kuitenkin kyky oppia ja kiinnostua, sillä on ihmisiä jotka oppivat ja ovat kiinnostuneita elämään. Biologia on ainakin siis kulttuurin mahdollistaja. Tämän voi kieltää ainoastaan hylkäämällä ontologisen materialismin, ja vastaanottamalla jonkin niinkin kestämättömän filosofian kuin dualismin. Yhteiskuntien luonne sisältää relevantimpana asiantuntijajoukkojen muodostumisen 3. asteen legitimaation antajina (Berger&Luckman 1967), ja siitä tiedonkäsittelyinstituution (tieteen) kehittymisen ja irtaantumisen legitimaation alkuperäisestä käytännönläheisyydestä (olettaen että tämä on oikea ja kattava teoria tieteen synnystä). Voima joka suistaa vallitsevan järjestyksen, kuten esimerkiksi tieteellisen paradigman, olisi siis inhimillisen tiedon ominaisuus. Se olisi se ominaisuus että inhimillinen tieto on puettava merkeiksi (sanoiksi), jotka ovat osa kielijärjestelmää (kieli, language). Nämä sanat määrittyvät koko kielijärjestelmän kautta. Ferdinand de Saussuren ja muiden strukturalistien mukaan merkki määrittyy nimenomaan niiden merkityksien kautta, joihin sitä ei yhdistetä (positivismi ei ole tapa rakastaa, ei ole automalli, ei ole yhteiskuntatieteellistä). Kielijärjestelmä on mielestäni melko jaettu ja vakaa, mutta muuttuu kuitenkin ajan myötä (Saussure käsitteli kielijärjestelmää vain tiettynä ajan hetkenä, eikä niinkään historiallisena oliona). Se muuttuu koska yksilöiden toiminta vaikuttaa myös kielijärjestelmään, eikä vain toisin päin. Se voi kenties muuttua osittain jopa sattumankin vuoksi (tai näennäisen sattuman, koska saattaa olla että sattumaa ei todella ole olemassa, me vain emme näe kaikkia syitä (Spinoza)). Tarina aiheesta:
Ydinonnettomuus tappoi kaikki päiväkotilaiset, jotka olivat leikkimässä vuoden 2121 huikeassa keksinnössä, koko maailman päiväkodissa. Päiväkoti oli rakennettu halvalle tontille voimalan viereen. Moni uusi sana liittyen ilmiöihin jotka koskettivat päiväkotilaisia, kuten Izimon-älykorttivillitys, jäi useimmin sanomatta ja assosioitumatta kansan kielipeleissä. Merkit eivät hetken päästä enää ollenkaan kontribuoineet kielen meemialtaaseen, moni kuoli sukupuuttoon jättämättä koskaan todella jälkiään kielijärjestelmään.
Muuttuvan kielijärjestelmän, ja yksilöiden erilaisten merkitysmaailmojen vuoksi kielellä kuvaaminen ei koskaan voi siis olla absoluuttista ja eksaktia. Ihmiset käsittävät maailmaa symbolien, kuten uskomusten ja sanojen avulla. Ihmisten kyky antaa, jakaa ja ottaa vastaan merkityksiä, sekä ihmisen kyky käsitteellistää maailmaa, mahdollistaa näkemyksen muokkauksen käyttäytymisen mukaan ja toisin päin. Asenne ja käytös ovat “yllättäen” siis dialektisessa suhteessa. Samoin myös kielijärjestelmän ja merkitysmaailman suhde on dialektinen. Ainoa mikä tässä nyt häiritsee on että ajatellessa jälleen muodostuu käsitepareja. Miksi ei keksitä käsitekomioita tai näliöitä, joiden suhteita määrittäisin? Miksi mieleen tulee aina vain käsitepari joka on analoginen toiselle käsiteparille? Ehkä mielessä on rakenne joka tekee ajattelun binääriseksi. Yksi kerrallaan verrataan käsitettä toiseen ja tarkastetaan niiden suhde. Ehkä se on biologiassamme, neurologiassamme, evoluution tuotteena, tai ehkä siitä huolimatta.
Kielijärjestelmä muuttuu sen takia että merkitysmaailmat ovat erilaisia, ja parolet, toisin kuin Saussure sanoi, eivät ole pelkästään language ilmentymiä, vaan myöskin rakentavat sitä. Yksilön puhe, parole, on siis merkitysmaailmamme ulkoistamista symboleilla jotka me olemme napanneet kielijärjestelmästä, language. Tässä hässäkässä jossain tapahtuu aina mutaatio, ja symboli saakin eri merkityksiä sisäistyessään yksilöön, kun mitä sillä on kielijestelmässä. Mutaatiosta puhumisen voi nähdä myös typeränä koska symboli ei, eri yksilöillä, voi koskaan olla merkityksiltään täysin identtinen.
Tieteessä paradigmat vaihtuu, vallitseva järjestys suistetaan, sen takia että inhimillisen tiedon ominaisuus on sen kielellisyys. Ja kieli kun on vempula:
We should have a great fewer disputes in the world if words were taken for what they are, the signs of our ideas only, and not for things themselves. ~John Locke
Tästä että sanat eivät kuvaa, olioita sinänsä, ja että kielijärjestelmä muuttuu sekä ei ole jokaisella yksilöllä samalla lailla käytetty, johtuu se että voi aina olla mahdollista uusilla sanoilla, uusilla symboleilla, perustellummin kuvata mitä vaan ilmiötä, ja varsinkin ihmistieteissä voimme tiheään tahtiin hylätä joitain selityksiä toisten parempina näkemiemme tieltä. On olemassa ilmiöitä jotka ovat vahvemmin käsitteellisiä kuin toiset. Tällaisten ilmiöiden äärellä inhimillisen tiedon olettaisi hakevan perustelluinta ilmaisua kiihkeämmin kuin vähemmän käsitteellisten ilmiöiden parissa. Matematiikka on erittäin vähän käsitteellistä ja sosiaalitiede on vahvasti käsitteellistä. Matematiikkaan osallistuu myös eläimet joilla ei ole kieltä, taidekritiikkiin ei.
Loppuhuudahdukset:
Tiede on niin mahtava juttu että se “pyrkii täydellisyyteen”, ja siksi vahvemmin käsitteellisillä tieteenaloilla kumoutuu useammin vallitseva järjestys!
Näkymätön käsi tieteessä (David Hull) ajaa kaikkia tieteitä kohti perustellumpaa selitystä, ja siksi tutkimuksessaan monimutkaiseen ja käsitteelliseen kieleen vahvimmin nojaavat tieteet kokevat paradigmanmuutoksia tiheimmin, tai ovat jopa moniparadigmaisia.
Inhimillinen tieto toimii myös eniten arkitiedolle rakentuvissa, ei-tieteellisissä instituutioissa, kuten kulttuurissa yleensä. Ominaisuutensa mukaan se toimii sieläkin kumoutuen koska se on “tarkentuvaa” ja kielellä legitimoitua. Siksi järjestys suistuu, koska kulttuurissakin on kilapilu symboleissa, kulttuurissakin on haasteita objektivikaatioille. Instituutioiden jäsenille tulee legitimoida instituutiota. 1. ja 2. asteen legitimaatiot helposti “jäätyvät” tarkkaan sanalliseen muotoonsa ja eivät kielijärjestelmän ja merkitysmaailman muuttuessa enää olekaan samoja. 3. ja 4. asteen legitimaatiot voivat helpommin kehittyä portaattomammin, kun traditionaaliset 1. ja 2. asteen legitimaatiot, joidenka ajan myötä muuttuminen palvelemattomiksi aiheuttavat paljolti “vallitsevan järjestelmän suistumista”. Järjestelmän, ideoiden, on vaikea kehittyä siis portaattomasti.
Ihmiset haluavat päteä, syystä tai toisesta, tavalla tai toisella. Muuttuva kieli, ja muutos jota käyvät läpi merkityt joihin kielellä viitataan, antavat mahdollisuudet suistaa järjestelmiä päteäkseen, sillä järjestelmät pohjaavat aina kieleen. Pätemisen tarpeeseen liittynee yhteiskunta jossa sosialisoidutaan, sekä seksuaalivalinta evoluutiossa. Järjestyksestä en osaa sanoa mitään, enkä usko että osaa kukaan muukaan, ainakaan vielä. Halu päteä on siis, kuten koko ihminen: psyykkisfyysissosiaalinen ilmiö.
Kiitos krediitistä. :D Olimmepa kerrankin jostain suunnilleen samaa mieltä. Näyttäisi siltä, että ihminen ei voi tietää kaikkea, vaikka sattumaa ei olisikaan olemassa, ja maailmassa olisi deterministinen kausaaliketju. Tämähän toimii loistavana filosofisena ihmistieteiden legitimaationa, koska spekulointia siis tarvitaan aina. Tämä ei tarkoita sitä, että tulisi hylätä logiikka: perusteltu spekulointi on verrattomasti arvokkaampaa kuin päätön arvailu.
Tekstisi on ajatuksenvirranomaista, mikä saattaa vaikeuttaa sen hahmottamista. Asiat etenevät ilman suurempia johdatteluita tai yhteenvetoja. Siksi, jos tässä sinällään varsin pätevän oloisessa pohdiskelussa on jokin pointti tai sanoma, se jää hämärän peittoon.
Ajatuksia kielestä ja minuudesta:
On mielenkiintoista ajatella että minuus muodostuu ulkoa sisään -periaatteen mukaisesti kielellisenä projektina (Vygotski). Siinä siis on meidän ajattelumme juuret. Näin aloimme päänsisäisen puhelumme. Jospa ajattelee että minuus on illuusio ja kieli ei ole absoluuttinen missään määrin (Wittgenstein). Paitsi kyllähän konjuktioissa jne. saattaa olla jotain Wittgensteinin kumoamisen poikasta (John Searle). Absoluuttisella kielellä jokatapauksessa ei saisikaan aikaan minuutta. Matematiikan kieli ei siis riittäisi minuuden syntyyn, sillä minuus (illuusio kun on) tarvitsee kätilökseen, tai äidikseen, abstraktin, sekavan, sotkuisan, subjektiivisen ja totuuksiin vihamielisesti suhtautuvan kielen, jolla voi käsitteellistää. Minuuden synty tarvitsee kielen jolla voi pelata kielipelejä ja joka ei sisällä kylmää ja kovaa absoluuttista totuutta, juuri koska minuutta ei ole olemassa sellaisena kun me luulemme sen olevan, ja meillä kuitenkin tarvitsee olla se virhekäsitys minuudesta, jotta voimme edes tehdä sellaista toimintaa kuin “luuleminen”. Illuusio tarvitsee syntyäkseen jonkun “epätodellisen ja taianomaisen” - siksi on kieli, koska meidän olemassaolo vaatii illuusion.
Pointista:
Jokatapauksessa - myönnän ettei pointti tule selväksi. Pointti ei myöskään taida olla mikään hirveän ihmeellinen. Se on ehkä vain sekavasti ajateltu ja ilmaistu mutta siltä tuntui kyllä Lyotardin kirjakin, vaikka varmasti valaiseva onkin, jos siihen syvemmin ehtii perehtyä, ja todella kaiken ajatella.
Pointti kuitenkin on se että:
Ei tarvitse olettaa voimaa joka suistaa vallitsevan järjestyksen. Järjestys vaan rakentuu kielelle, koska inhimillisen tiedon ominaisuus on sen kielisidonnaisuus (vähintään jo senkin kautta että minuuskin on kieleen liittyvä ilmiö). Insituutiot rakentuvat symboleista ja merkityksistä, eli siis kieli kummittelee siinäkin. Kieli ja se mihin sillä viitataan muuttuu, ja kieli ei voi olla absoluuttinen. Ihmiset kilpailevat, ja ideat ja merkitykset toimivat ikäänkuin ne kilpailisivat. Ihmiset haluavat tunnustusta ja he haluavat tehdä asioita, koska ovat motioituneita elämään jo syntymästään saakka biologiassaan. Myöhemmin ihmisen minuus sosialisoituu yleensä myös haluavaksi ja motivoituneeksi. Ihmiset siis kumoavat järjestelmiä koska haluavat, ja koska järjestelmät ovat ominaisuutensa vuoksi (kielellisyys, ei absoluuttisuus, mahdollisuus aina ajan myötä legitimoida paremmin joku toinen) aina kumottavissa. Ihmiset siis taas haluavat, koska geeni ja koska kulttuuri.
Assosiaatio järjestelmien kumoutuvuudesta:
Miksi muuten järjestelmät eivät kumoudu esim. metsästäjä-keräilijä -kulttuureissa? Miksi siellä tehdään samalla lailla tuhansia vuosia? Ehkä niin pienet porukat eivät muodosta vielä tarpeeksi isoja 3. asteen legitimaatiojoukkoja, asiantuntijoita ja viisaita siis. Viisaiden juttujen kun ei tarvitse institutionalisoitua niin ei muodostu tiedettä, ei muodostu paljoa paradigmaa jota kumota. Onhan sielläkin kyllä tiettyjä tapoja rakentaa majoja, miksi niitä ei kumota? Majat ovat vähän käsitteellisiä. Jos katto vuotaa niin se on huono maja, siihen ei tarvitse kovasti abstrakteja perusteluja. Vahvasti käsitteelliset järjestelmät ovat niitä jotka nopeammalla vauhdilla kumoutuvat, ja ne olivat juuri niitä järjestelmiä joista Lyotard puhui. Lyotard ei kyllä väittänytkään että tällainen kumoava voima on oletettava metsästäjä-keräilijöiden kulttuuriin, vaan meidän postmodernissa tilassa olevaan yhteiskuntaan.
Huomauttaisin vielä tuohon minuus-aiheeseen liittyen: minuus on väistämättä illuusio VAIN jos katsomme, että maailma on deterministinen, ts. sattumaa ja vapaata tahtoa ei ole olemassa. Tämä on sen tasoinen metafyysinen väite, jota ainakaan minä en ole suorilta valmis hyväksymään.
Ymmärrän. En itsekään ole varma siitä onko vapaa tahto jne. sittenkin olemassa. Tietysti se tuntuu siltä että on. Niinhän tässä jokainen toimii ikäänkuin olisi. Voi olla että myös siis todella on.
Tietämättömyydestäni
Luulin tuolloin että matematiikka ja logiikka olisivat jotenkin sisäisesti erittäin ristiriidattomia. Kutsuin matematiikkaa “eksaktiksi”. Logiikasta tiesin löytyvän paradokseja (mm. Russellin paradoksi), joten siinä sanoin vain olevan “jotain absoluuttista”. Tietämykseni molemmasta aihepiiristä oli, ja on edelleen, erittäin pieni. En esimerkiksi tiennyt että Kurt Gödel esitti 1931 epätäydellisyysteoreeman joka todistaa, että matematiikkaa ei voida todistaa ristiriidattomaksi. Sen on ajateltu, yhdessä Georg Cantorin äärettömyyttä koskevan työn, sekä Alan Turingin pysähtyvyysongelman todistamisen kanssa (unohtamatta jo vanhempia paradokseja), merkitsevän loppua positivistiselle unelmalle saada aikaan “valmis tiede”. Gödel kuului Wienin piiriin, joka sosiaalitieteissä muistetaan lienee pahimpana pirullisen positivismin poppoona (vaikka olivatkin siis “uuspositivisteja”, eli loogisen empirismin alullepanijoita). Siinä syytökset osuvat varmasti jokseenkin kohalleen, sillä esim. Gödelin esittäessä tuloksensa “kavereilleen”, häntä ei joko ymmärretty, tai kuunneltu, ja Wienin piiriläiset jatkoivat saarnaamistaan täydellisen logiikan löytämisen mahdollisuudesta.
Toisin kuin luulin siis, ei matematiikka/logiikka ole eksaktia ja absoluuttisia. Ei ole yhtä ristiriidatonta matematiikkaa, eikä logiikka voi antaa ratkaisua kaikkeen.
Sain tietää nämä seikat sattumalta löytämästäni dokumentista Dangerous Knowledge.