Päihdetyöhön sitouduttava - myös asiakkaan
Oulun kaupungin päihdepalvelujen esimies Tuula Hursti puuttui puheenvuorossa (Kaleva 7.7.) siihen, miten päihdetyöhön suunnataan kunnissa liian vähän rahaa. Oli ilo lukea Hurstin puheenvuoro, josta välittyi empaattisuus ja ammattitaito sekä todellinen tahto auttaa päihderiippuvaisia sekä heidän lähipiiriään.
Kirjoitus herätti myös ajatuksia siitä, miksi päättäjät suhtautuvat nihkeästi päihdetyön rahoitukseen. Osasyynä saattaa olla se, että monet alkoholistit eivät itse suhtaudu vakavasti omaan hoitoonsa ja sairauteensa. Alkoholismi on kiistatta vakava psyykkinen ja fyysinen sairaus, joka vaatii jopa elinikäistä taistelua jotta siitä parantuisi: ja parantumisen ensimmäinen lähtökohta on riippuvainen itse. Liian helposti käytetään hoitojaksoja, jotta pystyisi taas jatkamaan juomista. Muutaman päivän kuntoutus on kuitenkin kallista yhteiskunnalle ja jollain keinoin hoitoa saavat pitäisi pystyä sitouttamaan asiaan. Ikävä kyllä juuri nämä “katkolla” käyvät vakiasiakkaat osaltaan vaikuttavat päättäjien ja veronmaksajien asenteisiin.
Olen ehdottomasti Hurstin kanssa samaa mieltä, että kaikkein huono-osaisimmillakin on oikeus hoitoon ja kuntoutukseen, mutta myös heidän itsensä on pyrittävä ensisijaisesti parantumaan; ts. raitistumaan täysin.
Tämä asettaakin päihdetyölle haasteita ja Tuula Hurstin asennetta tarvitaan. Näin ei vain aina päihdetyössä ole. Itse olen läheltä seurannut, miten läheiseni väärä hoito johti kuolemaan, vaikka hänellä itsellään oli halu parantua ja tukijoita ympärillään. Hän joutui muutama vuosi sitten psykiatriseen hoitoon. Alkoholismin ja sekakäytön takia hänet kuitenkin siirrettiin heti katkaisuun, vaikka sanoin osastolla, että psykiatrisen hoidon tarve olisi ensisijaista. Sitä kuulemma saisi “katkollakin”. Niinpä pitkän hoitojakson tarve hoidettiin kahden viikon katkaisulla, jona aikana lääkitys oli sitä luokkaa, ettei ystäväni puheesta saanut selvää. Psykiatrinen hoitokin oli pari keskustelua hoitajan kanssa päihderiippuvuudesta. Tämän ns. hoitojakson jälkeen hänet kotiutettiin ja käskettiin itse etsiä tukihenkilö. Seurasin hänen elämäänsä läheltä, autoin muutossa, puhuin tai näin päivittäin ja koetin tukea, koska hänen psyykkinen tilansa oli todella huono. Surulliseksi lopuksi hän kuoli lääkkeisiin noin kahden viikon kuluttua “katkolta” pääsyn jälkeen. Mielestäni tässä nimenomaan olisi tarvittu päihdetyön valvottua jälkihoitoa.
Toivon, että päihdetyö pystyisi hoitamaan asiakkaan yksilöinä myös jälkihoitoineen. Myös tautia sairastavan pitää tahtoa parantua ja sitoutua hoitoonsa. Ehkäpä päättäjätkin näin asennoituisivat myönteisemmin rahaa jakaessaan.