Sirpa Ahola-Laurila

Heino Ylisipola kirjoitti Kalevan pääkirjoitussivulla 28.7. niin uskomattoman naivin kannanoton Suomen työllisyysasteesta, että se taisi olla mätäkuun juttu.  Ylisipola tarkastelee tyytyväisenä, miten työttömien määrä on vähentynyt viime vuoteen verrattuna huimaa vauhtia ja tilastokeskuksen kausivaihtelusta tasoitettu työllisyysaste oli kesäkuussa 70,2%.

Ikävä kyllä, jos perehtyy edes hiukan siihen mitä nämä ns. työt pitävät sisällään ei tilanne olekaan niin hyvä.  Koska kunnat joutuvat nykyään osaltaan rahalliseen vastuuseen pitkäaikaistyöttömistään, on paine työllistämiseen kova.  Kun työpaikkoja ei ole, niitä keksitään väkisin.  Näinpä työttömiä sijoitetaan erilaisiin osa-aika- ja tukitöihin sekä työkokeiluihin jotka päättyessään eivät suinkaan jatka työllistymistä vaan yleensä ihminen palaa takaisin kortistoon.  Palkkaus on korkeintaan muutama sata euroa kuukaudessa, joten Yli-Sipolan maalaama ihanne työllistetyistä, joilla on kansantaloutta kasvattava ostovoima, ei päde käytännön elämässä.  Päinvastoin, työssäkäyvien köyhien osuus on jatkuvassa kasvussa ja leipäjonoissa heitä näkyy enemmän kuin koskaan.  Utopistinen oli myös Ylisipolan laskelma valtiolle koituvista verotuloista.  Suurin osa näistä työpaikoistahan on palkkatuki- ym. tukitöitä, joita nimenomaan ylläpidetään verovaroin, ts. valtiolta menee rahaa, ei suinkaan tule.  Kaiken tämän lisäksi työvoimatoimisto poistaa tilastoistaan työttömiä osoittamalla kursseja, jotka eivät johda työllistymiseen.  Tilastoista saadaan pois myös ne, jotka kieltäytyessään aktiivitoimista menettävät oikeutensa työttömyysturvaan ja jäävät tyhjän päälle.

Kummallisinta Ylisipolan kannanotossa on, että se on Kalevassa, Oulun työttömyysluvut kun ovat kaikesta tukityöllistämiskikkailustakin huolimatta yli 12 %.  Lopuksi Ylisipola ihastelee työllisyyskehitystä niin hyväksi, että sitä on vaikea uskoa todeksi: älä uskokaan, vaan perehdy asioihin ja katso, mitä luvut pitävät oikeasti sisällään.

(Kirjoitus on julkaistu toimituksen sensuroimana versiona sanomalehti Kalevassa 1.8.2007)

Oulun kaupungin päihdepalvelujen esimies Tuula Hursti puuttui puheenvuorossa (Kaleva 7.7.) siihen, miten päihdetyöhön suunnataan kunnissa liian vähän rahaa. Oli ilo lukea Hurstin puheenvuoro, josta välittyi empaattisuus ja ammattitaito sekä todellinen tahto auttaa päihderiippuvaisia sekä heidän lähipiiriään.

Kirjoitus herätti myös ajatuksia siitä, miksi päättäjät suhtautuvat nihkeästi päihdetyön rahoitukseen. Osasyynä saattaa olla se, että monet alkoholistit eivät itse suhtaudu vakavasti omaan hoitoonsa ja sairauteensa. Alkoholismi on kiistatta vakava psyykkinen ja fyysinen sairaus, joka vaatii jopa elinikäistä taistelua jotta siitä parantuisi: ja parantumisen ensimmäinen lähtökohta on riippuvainen itse. Liian helposti käytetään hoitojaksoja, jotta pystyisi taas jatkamaan juomista. Muutaman päivän kuntoutus on kuitenkin kallista yhteiskunnalle ja jollain keinoin hoitoa saavat pitäisi pystyä sitouttamaan asiaan. Ikävä kyllä juuri nämä “katkolla” käyvät vakiasiakkaat osaltaan vaikuttavat päättäjien ja veronmaksajien asenteisiin.

Olen ehdottomasti Hurstin kanssa samaa mieltä, että kaikkein huono-osaisimmillakin on oikeus hoitoon ja kuntoutukseen, mutta myös heidän itsensä on pyrittävä ensisijaisesti parantumaan; ts. raitistumaan täysin.

Tämä asettaakin päihdetyölle haasteita ja Tuula Hurstin asennetta tarvitaan. Näin ei vain aina päihdetyössä ole. Itse olen läheltä seurannut, miten läheiseni väärä hoito johti kuolemaan, vaikka hänellä itsellään oli halu parantua ja tukijoita ympärillään. Hän joutui muutama vuosi sitten psykiatriseen hoitoon. Alkoholismin ja sekakäytön takia hänet kuitenkin siirrettiin heti katkaisuun, vaikka sanoin osastolla, että psykiatrisen hoidon tarve olisi ensisijaista. Sitä kuulemma saisi “katkollakin”. Niinpä pitkän hoitojakson tarve hoidettiin kahden viikon katkaisulla, jona aikana lääkitys oli sitä luokkaa, ettei ystäväni puheesta saanut selvää. Psykiatrinen hoitokin oli pari keskustelua hoitajan kanssa päihderiippuvuudesta. Tämän ns. hoitojakson jälkeen hänet kotiutettiin ja käskettiin itse etsiä tukihenkilö. Seurasin hänen elämäänsä läheltä, autoin muutossa, puhuin tai näin päivittäin ja koetin tukea, koska hänen psyykkinen tilansa oli todella huono. Surulliseksi lopuksi hän kuoli lääkkeisiin noin kahden viikon kuluttua “katkolta” pääsyn jälkeen. Mielestäni tässä nimenomaan olisi tarvittu päihdetyön valvottua jälkihoitoa.

Toivon, että päihdetyö pystyisi hoitamaan asiakkaan yksilöinä myös jälkihoitoineen. Myös tautia sairastavan pitää tahtoa parantua ja sitoutua hoitoonsa. Ehkäpä päättäjätkin näin asennoituisivat myönteisemmin rahaa jakaessaan.