Sirpa Ahola-Laurila

Kalevan pääkirjoituksessa (13.8.) nostettiin esille, miten liian moni nuori jää tyhjän päälle.  Kaikille peruskoulun päättäneille ei löydy opiskelupaikkaa, eikä varsinkaan omalta paikkakunnalta.  Peruskoulun päättänyt nuori ei myöskään saa mitään tukia opiskeluun, niinpä, jos vanhemmat ovat matalapalkka-alalla tai pahimmassa tapauksessa työttömiä, rahalliset ongelmat saattavat estää opiskelun aloittamisen.  Näin varsinkin, jos nuori joutuu lähtemään toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.  Vaikka monissa kouluissa on maksuton asuntola ja lounas, joutuu nuori ostamaan mm. muut ruokansa ja oppikirjansa ja koska asuntoloissa ei voi asua viikonloppuisin, tulee joka viikko myös matkakulut kotona käynnistä.

Ihmeellistä on, että toimeentulotukea saavat perheetkään eivät saa kuin osan oppikirjamaksuista (125,- / lukukausi).  Kuitenkin nuoren väliinputoaminen voitaisiin estää huomattavasti pienemmillä kuluilla kuin mitä syrjäytyminen tulee yhteiskunnalle maksamaan.  Oulussa kaikista toimeentulotukiasiakkaista yli 30% on alle 25 -vuotiaita, joten mistään pienestä ryhmästä ei ole kyse.  Sosiaalityöntekijällä on harkinnalla mahdollisuus myöntää ennaltaehkäisevää tukea.  Jos tämä ei ole oikea kohde, niin mikä sitten on?  Esimerkiksi Oulunsalossa virkailija antoi toimeentulotuella elävän perheen nuorelle 25,- elokuun kotimatkoihin, vaikka tämä ei riitä edes yhdeksi viikonlopuksi.  Hän myös laski, että koska nuori on huomioitu perheen normilaskelmassa, ruokaraha on löydyttävä perheeltä.  Kun nuori muuttaa pois kotoa, tulee jo pelkkien peruselintarvikkeiden hankinta kalliiksi.  On eri asia tehdä ruoka kotona vaikkapa kolmelle hengelle kuin tehdä ostokset kahteen eri osoitteeseen.  Tämän luulisi sosiaalivirkailijankin ymmärtävän ja varmasti ymmärtääkin.  Kuntien säästötoimet vain on viety niin pitkälle, ettei ajatella seurauksia.

Ristiriitaista on, että opiskelun tukeminen tulisi halvemmaksi kuin syrjäytyneen tukeminen; pahimmillaan jopa loppuelämän ajan.  Vaikka HFU on jo kaksi vuotta yksityisten ihmisten ja yritysten avustuksella auttanut nuoria opiskelijoita, ei voi olla tavallisten kansalaisten tai kolmannen sektorin asia hoitaa tätä ongelmaa.  Kuntien ja valtion on panostettava nuoriin.  Pelotellaan työvoimapulalla ja ulkomaista työvoimaa haalitaan, samaan aikaan omat nuoret jätetään tyhjän päälle.  Oikeusministeri Tuija Braxin (Aamulehti 23.2. 2008) mukaan Suomessa ollaan sokeita sille, että viidennes nuorista on vaarassa elää osattoman elämän.  Toivottavaa olisikin, että päättäjät puuttuisivat tähän asiaan kovalla kädellä.

Nuorten syrjäytyminen on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Tuoreiden tietojen mukaan 45000 16 -24 -vuotiasta nuorta on työttömänä ja toiset 40000 “kadoksissa”. Ammatilliset opinnot keskeytetään monesti ja tutkimusten mukaan yksi keskeinen syy on epäonnistunut kouluvalinta. Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen toteaa Ajassa Nyt -verkkolehden kolumnissaan seuraavaa:

“Koulupudokkaiden ja syrjäytyneiden määrän kasvun nähdään paljolti johtuvan myös kouluissa nykyisin annettavan opinto- ja ammatinvalinnanohjauksen riittämättömyydestä. Liian vähäinen ohjaus on johtanut muun muassa siihen, että monilla nuorilla on epärealistisia toiveita koulutuksen ja työelämän suhteen. Nykyistä ammatinvalinnan ohjauksen tilannetta kuvastaakin se, että nuori aloittaa yhdessä koulussa, keskeyttää ja siirtyy yrittämään toiseen kouluun. Kouluissa istuu paljon nuoria, jotka eivät koe opiskelevansa oikeaa alaa. Panostamalla laadukkaaseen opinto-ohjaukseen voitaisiin ehkäistä koulutuksen virhevalintoja ja luoda mielekästä näkymää työllistymisurasta. Olisi myös tärkeää parantaa nuorten tietoisuutta työmarkkinoista ja niiden tarpeista. Tämä on entistä tärkeämpää suurten ikäluokkien poistuessa työelämästä”.

Olen itse seurannut useiden nuorten opiskelua peruskoulun jälkeen ja alanvaihto sekä opiskelujen keskeyttäminen on hämmästyttävän yleistä. Olen Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä, että peruskoulun ammatinvalinnanohjausta tulee tehostaa. Nykyinen yhteishaku pakottaa peruskoulun päättävän listaamaan tietyt opiskelupaikat ja monesti 15 - 16 -vuotiaalla ei ole mitään käsitystä, mitä mikäkin ammatti pitää sisällään. On myös trendialoja, kuten media-assistentti ja poliisi, joiden työllisyystilanne on surkea. Nuoria pitäisi ohjeistaa hakeutumaan aloille, joissa työvoimaa tarvitaan.

Toinen nykyilmiö on nuorten lyhytjännitteisyys. Jos opiskelu ei tunnu kivalta, vaihdetaan alaa, tosin monesti yhtä sokkona kuin ensimmäinen opiskelupaikkakin on valittu. Kaiken pitäisi olla elämysrikasta, uutta ja jännittävää päivästä toiseen. Ikävä kyllä näin ei työelämässäkään ole.

On ymmärrettävää, ettei 15 - 16 -vuotias nuori voi olla kypsä valitsemaan ammattia, jollei hän saa ohjausta ja tietoa sekä aikuisen opastusta esimerkiksi työllisyystilanteen arvioinnissa. Yksi hyvä keino antaa miettimisaikaa niille, jotka sitä tarvitsevat, olisi lisäluokka “ysin” jälkeen. Nykyinen kymppiluokka -systeemi koettanee hoitaa tätä tehtävää, mutta sinne eivät kaikki halukkaat pääse. Lisäluokalla voisi nimenomaan nostaa numeroita ja saada laajaa ammatinvalinnanohjausta. Kymppiluokallahan on työelämään tutustumisjakso, joita on myös jo peruskoulun aikana. TET-jaksot sinänsä ovat hyvä idea, ikävä kyllä niiden käytännön toteutus ontuu: työpaikka kun on otettava sieltä mistä sen saa, ei sieltä mikä kiinnostaisi.

Nyt on taas yhteishaun aika ja moni nuori joutuu päättämään tulevaisuudestaan ja sitä tehdään yhdessä koko perheen voimin. Toivoisin, että myös päättäjät kantaisivat huolta nykynuorison tilanteesta. Kouluihin tulee saada pätevä ja laaja ammatinvalinnanohjaus ja nuorta tulee tukea siinä opiskelussa, jonka hän valitsee. Paitsi, että koulunsa keskeyttävä nuori tulee kalliiksi yhteiskunnalle, oppilaitokselle sekä vanhemmille, jotka ovat ostaneet oppikirjat täysin turhaan, hän saattaa ajautua elämässään täysin tyhjän päälle jäädessään ilman ammattia ja työtä.

Oulun ortodoksisen srk:n kirkkoherra Raimo Kiiskinen ihmetteli (Kaleva 13.1. “Kirkonmäellä”), miten on mahdollista, että ihmiset joutuvat jonottamaan ruokaa ja vaatteita.  Olen juuri lukenut Stakesin tutkimuksiin perustuvan kirjan “Pääsy kielletty” -poiskäännyttämisen politiikka ja sosiaaliturva.  Siinä tulee hyvin esille, miten poliittiset lupaukset huono-osaisuuden vähentämiseksi, eivät toteudu käytännössä.

Tutkimuksissa käy esille, miten 1990-luvun alusta lähtien hyvinvointivaltion uudelleenjärjestelyt ovat johtaneet siihen, että poiskäännyttäminen on ratkaisevasti lisääntynyt.  Leipäjonoissa on ihmisiä, jotka on käännytetty viranomaisten taholta muualle avun hakuun.  HFU:llekin tulee usein sosiaaliasiamiehen kautta asiakkaita, joita ei sosiaalitoimisto suostu auttamaan.  Kun toimeentulotuen tulisi olla viimesijainen etuus, Stakes on todennut, että “viimeinen luukku” onkin eri järjestöjen tarjoama epävirallinen apu.  Kuitenkin avustusjärjestöt Suomessa lähtevät lähes poikkeuksetta siitä, että vastuu perustoimeentulosta kuuluu jo lakisääteisestikin yhteiskunnalle.

Vuoden alusta astui voimaan uusi sosiaalitakuulaki, jonka tarkoitus on taata, että toimeentulotukipäätöksen saa viikossa, kiireellisissä tapauksissa samana päivänä.  Vihdoinkin koetetaan lain keinoin puuttua sosiaalitoimen ylimalkaiseen asiakkaiden kohteluun.  Hyvä näin, mutta nytpä kuuluukin kummia Kelan suunnalta.  Aiemmin, työmarkkinatukihakemus käsiteltiin parin päivän aikana.  Loppusyksystä asti on käsittelyaikoja alettu venyttää ja vuoden vaihteessa rahoja joutui odottamaan jopa 12 päivää.

Tulee mieleen, mitä eräs sosiaalijohtaja sanoi HFU:n tilaisuudessa: “…ruuvia kiristetään tarkoituksella joskus jopa sietokyvyn rajoille asti, jotta ihmiset saataisiin hankkimaan itse toimeentulonsa”.  Tässäkin oletus on, että ihminen olisi omasta syystään syrjäytynyt tai työtön ja kurjuutta lisäämällä hän kokisi elämänmuutoksen.  Onko nyt sitten uuden sosiaalitakuulain myötä Kelasta tullut sosiaalitoimen sijaan se paikka, jossa “ruuvia kiristetään”?  Toivottavasti ei, vaan kyse olisi tilapäisestä häiriöstä.

Koska yhteiskunnan tukiverkosto ei toimi, ihmisiä on autettava, se on selvä.  Mutta ainakin HFU toivoo, että yhteiskunta jonakin päivänä huolehtisi myös huono-osaisista kansalaisista.  Kun se toteutuu, voimme hyvillä mielin lakkauttaa toimintamme.

Vtm Reetta Ruokonen tutki sosiaalipsykologian pro gradu -tutkielmassaan suomalaisten lapsiperheiden kokemuksia köyhyydestä. Ylivoimaisesti yleisimmät tunteet köyhillä olivat häpeä ja nöyryytys. Tutkielma herätti myös ajatuksia siitä, miksi hyvin toimeentulevat häpeämättä käyttävät hyväkseen varattomille tarkoitettua apua.Pari vuotta sitten Espanjassa nousi kohu, kun varattomille tarkoitettuja joulukasseja kävivät hakemassa aurinkorannalla lomailevat suomalaiset. Kasseista oli kaiken lisäksi valikoitu vain herkut ja muu tavara heitetty roskiin. Suomessakin lehtien palstoilla ihmetellään mersuilla leipä- tai EU-kasseja hakevia ihmisiä ja itseltänikin on kysytty, miten HFU varmistaa että avun saavat varmasti vähäosaiset.Tuntuukin siltä, että jos joku hankkii miljoona talon ja uuden auton ja sijoittaa näin käyttövarojaan omaisuuteen, hän kokee itsensä köyhäksi.

Todellisuudessa on paljon ihmisiä, jotka oikeasti elävät ahdingossa, joten jokaisen apua jakavan järjestön tulee ottaa vastuu, että apu menee tarvitseville.

EU-elintarvikkeita myöntää jaettavaksi maa- ja metsätalousministeriö ja niiden jako on lakiin tiukasti säädetty:(MMM:n asetus 1056/2000) a. Elintarvikkeet on jaettava vähävaraisimmille henkilöille Suomessa. Aina on varmistettava, ettei tuotteita luovuteta muille kuin tukeen oikeutetuille henkilöille. b. Tuotteet on jaettava vähävaraisiksi todetuille henkilöille ilmaiseksi tai hintaan, joka ei missään tapauksessa saa ylittää järjestölle jakelun toteuttamisesta aiheutuvia kustannuksia. Jos elintarvikkeita käytetään aterioiden valmistukseen, saa aterioista periä korkeintaan 1,7 euron maksun. (Jos jokin järjestö käyttää EU -elintarvikkeita edes osaksi ruuan valmistuksessa, ateriasta ei saa periä yli 1,7 euron maksua.) 

Eli EU-kasseja jaettaessa on lain mukaan tarkastettava vähävaraisuus, piste! Jakava järjestö ei voi lain kiertämistä selitellä sillä, ettei viitsi tai kehtaa kysyä, onko avun hakija varaton. Jos taas jaetaan yrityksiltä ja kauppiailta saatuja lahjoituksia, vaatteita tai ruokatavaroita on vähintäänkin moraalisesti oikein tarkistaa varattomuus. Tuskin kukaan yrittäjä tahtoo lahjoittaa ilmaisia tuotteita maksukykyisille asiakkaille. Myös rahankeräyksin hankitut varat köyhille on suunnattava köyhille.

Nyt järjestöjen tulisi terästäytyä ja poistaa väärinkäyttäjät leipä- ja avustusjonoista. Asia on yksinkertainen, pyydetään vain esittämään esim. työttömyys- tai opiskelijakortti, eläkeläisten alennuskortti, toimeentulotukipäätös jne. Näin oikeasti puutteessa olevat saavat heille tarkoitetun avun ja lahjoittajat voivat luottaa, että röyhkeyttä käyttävät hyvätuloiset eivät lahjoituksia hae eivätkä saa.

Jokelan tragedia herättää (toivottavasti) meissä kaikissa paljon kysymyksiä. Vaikka kyse on yksittäistapauksesta, sen myötä on mahdollista nostaa arvokeskustelu esiin. Toki internetistä ja väkivaltaviihteestä on helppo hakea syyllistä, mutta nyt toivoisi, että yleiseen pahoinvointiin puututtaisiin laajemminkin. Suomessa syödään masennuslääkkeitä ennätysmäärä, samaan aikaan ihmissuhteet ja arjessa eläminen on monelta hukassa. Merkille pantavaa on, ettei tämä ole suinkaan yksin köyhien ja syrjäytyneiden ongelma vaan pahoinvointia on kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Päättäjien tulisi tehdä jotakin kahtiajaon kasvulle: toisaalla kerrotaan miten eletään rikasta ja yltäkylläistä aikaa, samalla vähävaraisten osuus kasvaa ja toimeentulo huononee. Surullinen esimerkki huonosti hoidetuista asioista on Oulunsalon kunta, jonka sosiaali- ja terveyspalvelut ovat huonontuneet romahdusmaisesti muutaman vuoden aikana. Terveyskeskuksessa on kahden lääkärin vaje ja sosiaalitoimessa jonot vain kasvavat. Toimeentulotukiasioita tahdotaan käsitellä mahdollisimman vaikeasti. 8. lokakuuta jätettyyn hakemukseen sai päätöksen marraskuun toimeentulotuesta ja maksupäiväksi oli merkitty 30.11. Säästötoimenpiteitä tehdään ihmisten mielenterveyden kustannuksella.

Lapsi saa turvallisuuden tunteen ja elämisen mallin kotoa ja on tärkeää, että nuoret voivat ja uskaltavat käydä kotona läpi myös vaikeita asioita. Jokelan traaginen murhenäytelmä poikii toivottavasti jotain hyvää, jos kaikki heräämme miettimään, miten itse vaikutamme lapsiimme. Opetuksessa tulee huomioida yksilön temperamentti, kuten Sitran teettämässä tutkimuksessa “Koulu, syrjäytyminen ja sosiaalinen pääoma” tulee esille. Säästösyistä tehdyt suurkoulut eivät luo turvallista pohjaa opiskelulle eikä kouluterveydenhuolto vastaa sille asetettuja vaatimuksia. Sosiaalipuolen on toimittava kunnissa moitteettomasti ja vanhemmuuteen täytyy tarvittaessa saada tukea. Säästötoimia tehtäessä ihmistä ei saa unohtaa vaan kaikkia yksilöitä on ajateltava. Vain siten luodaan turvallinen ja inhimillinen yhteiskunta elää ja kasvaa myös nuorille ja lapsille.

Help for Underprivileged (l. apua vähäosaisille) HFU ry alkoi julkaista 1.9. verkkolehteä Ajassa Nyt. Lehden toimittamiseen voivat kaikki halukkaat osallistua lähettämällä omia tekstejään (artikkeleita, kolumneja, pakinoita, runoja ym.). Lisäksi lehti sisältää uutisia ja ajankohtaisia asioita, ensimmäisessä numerossa on mm. työministeri Tarja Cronbergin Ajassa Nyt -lehdelle tekemä artikkeli tulevaisuuden työvoimatoimistosta. Julkaisun tarkoitus on antaa “tavallisille” ihmisille mahdollisuus osallistua ja tuoda itseään kiinnostavia ajatuksia esille ja samalla pyrkiä vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin. Lehti on luettavissa osoitteessa http://ajassanyt.net.

Heino Ylisipola kirjoitti Kalevan pääkirjoitussivulla 28.7. niin uskomattoman naivin kannanoton Suomen työllisyysasteesta, että se taisi olla mätäkuun juttu.  Ylisipola tarkastelee tyytyväisenä, miten työttömien määrä on vähentynyt viime vuoteen verrattuna huimaa vauhtia ja tilastokeskuksen kausivaihtelusta tasoitettu työllisyysaste oli kesäkuussa 70,2%.

Ikävä kyllä, jos perehtyy edes hiukan siihen mitä nämä ns. työt pitävät sisällään ei tilanne olekaan niin hyvä.  Koska kunnat joutuvat nykyään osaltaan rahalliseen vastuuseen pitkäaikaistyöttömistään, on paine työllistämiseen kova.  Kun työpaikkoja ei ole, niitä keksitään väkisin.  Näinpä työttömiä sijoitetaan erilaisiin osa-aika- ja tukitöihin sekä työkokeiluihin jotka päättyessään eivät suinkaan jatka työllistymistä vaan yleensä ihminen palaa takaisin kortistoon.  Palkkaus on korkeintaan muutama sata euroa kuukaudessa, joten Yli-Sipolan maalaama ihanne työllistetyistä, joilla on kansantaloutta kasvattava ostovoima, ei päde käytännön elämässä.  Päinvastoin, työssäkäyvien köyhien osuus on jatkuvassa kasvussa ja leipäjonoissa heitä näkyy enemmän kuin koskaan.  Utopistinen oli myös Ylisipolan laskelma valtiolle koituvista verotuloista.  Suurin osa näistä työpaikoistahan on palkkatuki- ym. tukitöitä, joita nimenomaan ylläpidetään verovaroin, ts. valtiolta menee rahaa, ei suinkaan tule.  Kaiken tämän lisäksi työvoimatoimisto poistaa tilastoistaan työttömiä osoittamalla kursseja, jotka eivät johda työllistymiseen.  Tilastoista saadaan pois myös ne, jotka kieltäytyessään aktiivitoimista menettävät oikeutensa työttömyysturvaan ja jäävät tyhjän päälle.

Kummallisinta Ylisipolan kannanotossa on, että se on Kalevassa, Oulun työttömyysluvut kun ovat kaikesta tukityöllistämiskikkailustakin huolimatta yli 12 %.  Lopuksi Ylisipola ihastelee työllisyyskehitystä niin hyväksi, että sitä on vaikea uskoa todeksi: älä uskokaan, vaan perehdy asioihin ja katso, mitä luvut pitävät oikeasti sisällään.

(Kirjoitus on julkaistu toimituksen sensuroimana versiona sanomalehti Kalevassa 1.8.2007)

Oulun kaupungin päihdepalvelujen esimies Tuula Hursti puuttui puheenvuorossa (Kaleva 7.7.) siihen, miten päihdetyöhön suunnataan kunnissa liian vähän rahaa. Oli ilo lukea Hurstin puheenvuoro, josta välittyi empaattisuus ja ammattitaito sekä todellinen tahto auttaa päihderiippuvaisia sekä heidän lähipiiriään.

Kirjoitus herätti myös ajatuksia siitä, miksi päättäjät suhtautuvat nihkeästi päihdetyön rahoitukseen. Osasyynä saattaa olla se, että monet alkoholistit eivät itse suhtaudu vakavasti omaan hoitoonsa ja sairauteensa. Alkoholismi on kiistatta vakava psyykkinen ja fyysinen sairaus, joka vaatii jopa elinikäistä taistelua jotta siitä parantuisi: ja parantumisen ensimmäinen lähtökohta on riippuvainen itse. Liian helposti käytetään hoitojaksoja, jotta pystyisi taas jatkamaan juomista. Muutaman päivän kuntoutus on kuitenkin kallista yhteiskunnalle ja jollain keinoin hoitoa saavat pitäisi pystyä sitouttamaan asiaan. Ikävä kyllä juuri nämä “katkolla” käyvät vakiasiakkaat osaltaan vaikuttavat päättäjien ja veronmaksajien asenteisiin.

Olen ehdottomasti Hurstin kanssa samaa mieltä, että kaikkein huono-osaisimmillakin on oikeus hoitoon ja kuntoutukseen, mutta myös heidän itsensä on pyrittävä ensisijaisesti parantumaan; ts. raitistumaan täysin.

Tämä asettaakin päihdetyölle haasteita ja Tuula Hurstin asennetta tarvitaan. Näin ei vain aina päihdetyössä ole. Itse olen läheltä seurannut, miten läheiseni väärä hoito johti kuolemaan, vaikka hänellä itsellään oli halu parantua ja tukijoita ympärillään. Hän joutui muutama vuosi sitten psykiatriseen hoitoon. Alkoholismin ja sekakäytön takia hänet kuitenkin siirrettiin heti katkaisuun, vaikka sanoin osastolla, että psykiatrisen hoidon tarve olisi ensisijaista. Sitä kuulemma saisi “katkollakin”. Niinpä pitkän hoitojakson tarve hoidettiin kahden viikon katkaisulla, jona aikana lääkitys oli sitä luokkaa, ettei ystäväni puheesta saanut selvää. Psykiatrinen hoitokin oli pari keskustelua hoitajan kanssa päihderiippuvuudesta. Tämän ns. hoitojakson jälkeen hänet kotiutettiin ja käskettiin itse etsiä tukihenkilö. Seurasin hänen elämäänsä läheltä, autoin muutossa, puhuin tai näin päivittäin ja koetin tukea, koska hänen psyykkinen tilansa oli todella huono. Surulliseksi lopuksi hän kuoli lääkkeisiin noin kahden viikon kuluttua “katkolta” pääsyn jälkeen. Mielestäni tässä nimenomaan olisi tarvittu päihdetyön valvottua jälkihoitoa.

Toivon, että päihdetyö pystyisi hoitamaan asiakkaan yksilöinä myös jälkihoitoineen. Myös tautia sairastavan pitää tahtoa parantua ja sitoutua hoitoonsa. Ehkäpä päättäjätkin näin asennoituisivat myönteisemmin rahaa jakaessaan.

(kuva sanomalehti Kaleva)

Uusi hallitus on aloittanut ja yksi keskeinen kysymys on vähävaraisten mielestä, mitä köyhyyden poistamiseksi voisi tehdä. Koska meillä on oikeistohallitus, on odotettavissa, että mitään tukia ei tulla nostamaan, vaan ihmisen tulee työn avulla elättää itsensä. Tämä on periaatteessa hyvä linja, mutta ongelma on, mistä työttömille löytyy oikeita töiitä. Tällä hetkellä työvoimatoimisto on täysin aikansa elänyt ja pelkästään byrokratiaa lisäävä laitos. Tunnen valtavan joukon työttömiä ja heistä yksikään ei ole koskaan saanut mitään apua työvoimatoimiston kautta. Töitä ei ole tarjota, korkeintaan sanktioita, joita kyllä hanakasti annetaan pienimmästäkin syystä. Onhan siinä yksi tapa siivota kortistoja, kun otetaan työttömältä päiväraha-oikeus pois.

Työvoimatoimiston virkailijoiden epäpätevyyden kertoo myös se, että kortistossa roikkuu vuosikausia täysin syrjäytyneitä alkoholisteja, joita sitten koetetaan pakkotyöllistää. Jo maalaisjärjellä tajuaa, ettei tällaisten henkilöiden paikka ole vapailla työmarkkinoilla ja virkailijoiden pitäisikin heidät sieltä ohjata muualle. Kun sitten on suuri joukko työttömiä, jotka todella haluavat työtä, niin mitä heille tarjotaan? Projekteja, joissa opetetaan positiivista ajattelua, sauvakävelyä ja työnhakuilmoitusten tekoa.

Toinen nykyilmiö on palkkatukityöt, jotka eivät elätä ketään. Kun aikanaan työllistämistuki otettiin käyttöön, se oli porkkana yrityksille palkata työntekijöitä. Yritys maksoi myös puuttuvan osan taulukon mukaisesta palkasta ja työntekijä eli saamallaan rahalla. Nykyisin palkkatukea käyttävät yhdistykset ja järjestöt jotka teettävät lyhyempää päivää ja maksavat siis vain palkkatuen. Kaiken lisäksi työ, jota teetetään on väkisin keksittyä kirpputoripöytien järjestelyä tai kotisiivousta ja tässäpä on mielenkiintoinen pointti: palkkatuen myöntämisperusteissa sanotaan, ettei se saa vääristää kilpailua. Jos vaikkapa asukastupa tarjoaa 6 e/tunti ammattitaidotonta kotisiivousta niin eikö tämä ole kilpailun vääristämistä? Yksikään ammattitaitoinen siivousalan yrittäjä ei pysty tuollaisten hintojen kanssa kilpailemaan.

Yksi pahimpia “orjatyöpaikkoja” on SPR, jonka pitäisi tarjota humanitääristä apua. Tällä hetkellä SPR ottaa palkkatukitöihin enemmän henkilöitä kuin tekemistä riittää. Tämä on ihmisarvon alentamista. Ihminen, joka on köyhyydessä elänyt joutuu vielä suurempaan ahdinkoon, kun hänet sijoitetaan pakkotöihin, ja tämä on muka työttömän kuntoutusta. Ei siinä kyllä mieliala nouse, kun työpäivän päätteeksi selvittää missä on seuraava ruokakassin jako, että saa syötävää.

Olisikin toivottavaa, että jos halutaan ihmiset töihin, niin tuetaan yrittäjiä, jotka maksavat kunnon palkan eivätkä myöskään vääristä kilpailua. Työvoimavirkailijat voisivat itse osallistua johonkin projektiin jossa opetetaan tunnistamaan kuka on työkuntoinen, ja neuvotaan perehtymään työnhakijan koulutukseen, työhistoriaan ja sairauksiin ja näkemään vaivaa auttaakseen oikeasti työtöntä työllistymisessä.

(mielipide julkaistu sanomalehti Kalevassa 24.4.2007)