Blogi

Mitäpä voisi kirjoittaa Opethista, jota ei olisi jo kirjoitettu?

Jos joku ei vielä tiedä, Opethin musiikki on täydellisen toimiva sekoitus progemetallia, sekä raakaa deathia maustettuna 70-luvun progerockilla ála King Crimson ja Yes. Välillä melodiat tuovat mieleen jopa The Beatlesin levyt, Sgt Pepper Lonely Hearts Club Bandin ja Revolverin. Mutta yksinkertaisesti sanottuna Opeth kuulostaa Opethilta.

Olisin voinut periaatteessa kirjoittaa mistä vain Opethin kahdeksasta ilmestyneestä studioalbumista (koska ne ovat kaikki niin hyviä), mutta päätin valita viimeisimmän, vuonna 2005 julkaistun Ghost Reveriesin. Tämä levy edustaa Opethia jalostuneimmillaan. Avausraita, Ghost of Perdition alkaa vakuuttavasti vikuroivilla kitarariffeillä, ovelilla rytminvaihdoksilla ja laulaja Mikael Åkerfeldtin raa’alla karjunnalla, edeten vaivatta välillä hyvinkin letkeisiin tunnelmiin ja jamitteluihin. Välillä taas tunnelma muuttuu haikeaksi… ja kohta taas potkaistaan perseelle ja laitetaan tukka heilumaan. Juuri tässä Opeth on taitavimmillaan, nimittäin erilaisten tunnelmien luomisessa ja intensiteetin ylläpitämisessä.

Toinen raita, The Baying of the Hounds polkee vauhdikkaasti ja munakkaasti hammondien säestyksellä, vaipuen välillä jopa ambientmaisiin fiilistelyihin. Neljäs biisi, Atonement, on puolestaan silkkaa happoilua ja leijailua. Saattaisi kuulostaa tylsältä, jos kyseessä olisi joku muu kuin Opeth, ja ellei levyllä olisi niin jumalattoman hyvät soundit. Reverie/Harlequin Forest on puolestaan 11 minuuttinen jännittävä progemetallin ja deathin makuinen ateria, ja toinen samanlainen huikea makupala seuraa The Grand Conjurationin muodossa. Välissä tarjoillaan toki alusta loppuun asti kaunista tunnelmointia Hours of Wealthin muodossa. Levyn päättää haikea ja melankolinen Isolation Years.

Mitä heikkoa Opethista, tai tästä levystä voi löytää? Joka äijä on viimeisen päälle virtuooseja oman instrumenttinsa kanssa, ja ennenkaikkea äärimmäisen tyylitajuisia muusikoita. Laulaja Mikael Åkerfeldtia pidän yhtenä maailman parhaimmista laulajista metallimusiikin saralla. Hänen syvä ja matala karjuminen ja äänijänteiden revittely on melkoista kuultavaa, kauniista ja pehmeästä “puhtaasta” laulusta puhumattakaan.

Melkoinen bändi siis kyseessä, Pain of Salvationin ohella parhaita mitä ruotsinmaa on koskaan tuottanut.

Biisilista:

1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Green Carnationin perusti vuonna 1992 norjalaisen black metalin pioneeri, Terje Vik Schei (tunnetaan myös nimellä Tchort). Tarkoituksena oli rueta säveltämään gootti/doom metallia. 1994 nimi vaihtui väliaikaisesti In The Woodsiksi, mutta Green Carnation syntyi uudelleen vuonna 1998, ja tällä kertaa sävellykset sisälsivät vahvoja elementtejä progressiivisesta metallista.

Green Carnationin edellinen levy “Light of Day, Day of Darkness” oli yhtenäinen, tunnin mittainen teemalevy, joka käsitteli bändin päähahmon Tchortin lapsen kuolemaa. “A Blessing in Disguise” on askel eteenpäin, niin musiikillisesti kuin ehkä myös aidosti elämässä. Ei silti, levy on silti edelleen haikea ja melankolinen. Muita kuvailevia adjektiiveja voisivat olla alkukantainen, jylhä ja raaka. Samalla kuitenkin erittäin kaunis kokonaisuus. Laulu on puhdasta, ja Tchortilla onkin mahtavan syvä ääni, ja kuulijalla välittyy tunne että Tchort seisoo jokaisen sanansa takana, tulkiten vaikeitakin ja hyvin henkilökohtaisia asioita.

Pelkkää fiilistelyä levy ei ole. Jo ensimmäinen kappale, “Crushed to the Dust” osoittaa sen rokkaavan rouhealla kitaroinnillaan, Hammondien ujeltaessa taustalla. Heti perään lyödään kaksi mestariteosta perään, “Lullaby in Winter” ja “Writings on the Wall“. Jälkimmäisen pyörähtäessä käyntiin, alkaa ylähuuli jäykistymään ja pää nyökytellä hyväksyvästi.

Levyn suola on orgaaniset, maanläheiset soundit ja upeaakin upeammat melodiat. Voin suositella täysin varauksetta, jos esim. Riverside ja Opethin akustiset kappaleet kolahtavat.

Biisilista:
1. Crushed to Dust
2. Lullaby in Winter
3. Writings on the Wall
4. Into Deep
5. The Boy in the Attic
6. Two Seconds in Life
7. Myron & Cole
8. As Life Goes By
9. Rain

The Cult oli pitkätukkien suosikki 80-90-lukujen taitteessa. Bändi julkaisi toinen toistaan hienompia rokkilevyjä, ja niistä ehkä suosituimmaksi nousi Bob Rockin tuottama Sonic Temple. Sama hemmohan oli myös Metallican mustan lätyn, ja Bon Jovin Keep The Faithin soundivelhona, joten dollareita ei säästelty. The Cult oli pitkälti laulaja Ian Astburyn ja kitaristi Billy Duffyn bändi, muut jäsenet vaihtuivatkin tiuhemmin. Kuten esimerkiksi rumpali Matt Sorum, joka häipyi sittemmin Guns n’ Rosesin riveihin.

Tämä kokoelma on ehkä yksi parhaista kokoelmista, mitä olen miltään bändiltä kuullut. Johtuuko se The Cultin erinomaisuudesta vai mistä, mutta ainakin biisivalinnat on menneet nappiin. Tarkennetaan, että The Cult oli erinomainen, aina Ceremony-levyn julkaisuun asti vuoteen 1991. Sen jälkeen bändi ei ole kummoista saanut aikaiseksi… epätoivoisesti The Cult on yrittänyt siitä lähtien haistella viimeisimpiä trendejä soundi-maailmassa, mutta se itse asia - bensiininkatkuinen hard rock - on jäänyt vähemmälle. Joka tapauksessa, ostin tämän kokoelman sikana säkissä aikoinaan divarista (c-kasettina), koska bändi oli tulossa lämmittelemään Metallicaa Oulunkylään…. The Cult osui ja upposi täysillä! Kuuntelin koko kesän tätä kasettia kesämökillä… ah, muistoja.

The Cultin tyyliä voisi kuvailla yksinkertaisesti hard rockiksi, mutta siinä on paljon elementtejä, mitä kellään muulla 80-luvun sukkahousu-bändeillä ei ollut. Intiaaniteemat, luonto, ja ah, se rakkaus… The Cultin levyistä huokuu oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Sen lisäksi, tottakai, bändi rokkaa. Suoraviivaista, melodista ja kaunista hardrockia siis.

Levyn kappaleista selkeitä rokkiraapaisuja ovat She Sells Sanctuary, Fire Woman, Wild Hearted Son, ja Lil’ Devil. Tunnelmallisia puidenhalailu-kipaleita puolestaan esim. Revolution, Edie (Ciao Baby) ja Heart of Soul. Kuriositeettina voidaan mainita mielenkiintoinen The Witch, joka on julkaistu ainoastaan Cool World-leffan soundtrackilla. Leffa jäi aikoinaan valitettavasti pimentoon, ja floppasikin aika pahasti. Kyseessä oli siis Kim Basingerin tähdittämä fantasialeffa, jossa animaatiohahmot ja ihmiset näyttelivät yhtäaikaa Kuka Viritti Ansan Roger Rabbit?-rainan tapaan… jos leffa jostain ale-laarista löytyy, niin voisin jopa suositella.

Biisilista:
- She Sells Sanctuary
- Fire Woman
- Lil’ Devil
- Spiritwalker
- The Witch
- Revolution
- Love Removal Machine
- Rain
- In The Clouds
- Coming Down
- Edie (Ciao Baby)
- Heart of Soul
- Wild Flower
- Star
- Resurrection Joe
- Go West
- Sun King
- Wild Hearted Son
- Sweet Soul Sister