Mitäpä voisi kirjoittaa Opethista, jota ei olisi jo kirjoitettu?

Jos joku ei vielä tiedä, Opethin musiikki on täydellisen toimiva sekoitus progemetallia, sekä raakaa deathia maustettuna 70-luvun progerockilla ála King Crimson ja Yes. Välillä melodiat tuovat mieleen jopa The Beatlesin levyt, Sgt Pepper Lonely Hearts Club Bandin ja Revolverin. Mutta yksinkertaisesti sanottuna Opeth kuulostaa Opethilta.

Olisin voinut periaatteessa kirjoittaa mistä vain Opethin kahdeksasta ilmestyneestä studioalbumista (koska ne ovat kaikki niin hyviä), mutta päätin valita viimeisimmän, vuonna 2005 julkaistun Ghost Reveriesin. Tämä levy edustaa Opethia jalostuneimmillaan. Avausraita, Ghost of Perdition alkaa vakuuttavasti vikuroivilla kitarariffeillä, ovelilla rytminvaihdoksilla ja laulaja Mikael Åkerfeldtin raa’alla karjunnalla, edeten vaivatta välillä hyvinkin letkeisiin tunnelmiin ja jamitteluihin. Välillä taas tunnelma muuttuu haikeaksi… ja kohta taas potkaistaan perseelle ja laitetaan tukka heilumaan. Juuri tässä Opeth on taitavimmillaan, nimittäin erilaisten tunnelmien luomisessa ja intensiteetin ylläpitämisessä.

Toinen raita, The Baying of the Hounds polkee vauhdikkaasti ja munakkaasti hammondien säestyksellä, vaipuen välillä jopa ambientmaisiin fiilistelyihin. Neljäs biisi, Atonement, on puolestaan silkkaa happoilua ja leijailua. Saattaisi kuulostaa tylsältä, jos kyseessä olisi joku muu kuin Opeth, ja ellei levyllä olisi niin jumalattoman hyvät soundit. Reverie/Harlequin Forest on puolestaan 11 minuuttinen jännittävä progemetallin ja deathin makuinen ateria, ja toinen samanlainen huikea makupala seuraa The Grand Conjurationin muodossa. Välissä tarjoillaan toki alusta loppuun asti kaunista tunnelmointia Hours of Wealthin muodossa. Levyn päättää haikea ja melankolinen Isolation Years.

Mitä heikkoa Opethista, tai tästä levystä voi löytää? Joka äijä on viimeisen päälle virtuooseja oman instrumenttinsa kanssa, ja ennenkaikkea äärimmäisen tyylitajuisia muusikoita. Laulaja Mikael Åkerfeldtia pidän yhtenä maailman parhaimmista laulajista metallimusiikin saralla. Hänen syvä ja matala karjuminen ja äänijänteiden revittely on melkoista kuultavaa, kauniista ja pehmeästä “puhtaasta” laulusta puhumattakaan.

Melkoinen bändi siis kyseessä, Pain of Salvationin ohella parhaita mitä ruotsinmaa on koskaan tuottanut.

Biisilista:

1. Ghost of Perdition
2. The Baying of the Hounds
3. Beneath the Mire
4. Atonement
5. Reverie/Harlequin Forest
6. Hours of Wealth
7. The Grand Conjuration
8. Isolation Years

Nummelan Terveysasemalla oli pari tyyppiä teippaillut iskulauseita terveysaseman seinään. Viestiä oli päättäjille, jotta perusturva pitää saada kuntoon… sitä en tiedä, mitä yhteistä sillä on tämänpäiväisen uutisen kanssa, nimittäin 12 800 ihmistä (tehyläisiä kaikki?) irtisanoo itsensä. Henkilökohtaisilta tragedioilta tuskin vältytään niin työntekijä kuin potilaspuolellakaan.

Palkkahan pitää olla sellainen, että sillä on mahdollista elää myös pääkaupunkiseudulla. Varsinkin kun on kyseessä koulutetut, hemmetin tärkeää työtä tekevät ihmiset. Kuitenkaan en usko, että pelkkä palkankorotus tekee autaaksi. Yksi mikä itsessäni herättää kummastusta, on työntekijäkiintiöt. Esim. HUSilla on tietty määrä henkilöitä joille he voivat tarjota vakityöpaikan. Kaikkien määräaikaisten työsopimuksia ketjutetaan jopa vuosia, aina pätkä kerrallaan… tarjolla aina tämä selitys: “Kun ei voida vakinaistaa, kiintiö täynnä” Liitot ei kykene tilanteelle mitään.

Väitän, että työntekijöiden vähyys jokaisella osastolla musertaa ihmisen nopeammin kuin se palkka. Tämä on siis jo vakinaisten ongelma. Ketjutetuille määräaikaisille homma on vielä tukalampi, tulevaisuus on aina epävarma, lomat ovat liian niukkoja… Ylipäänsä työn laatu kärsii, sairastelut lisääntyy yms seuraukset. Kuka onkaan keksinyt nuo kiintiöt? Kunta, valtio? Hoitajat ovat ansainneet mielestäni huomattavasti paremman palkan, mutta edes se 20% ei auta heitä kovinkaan konkreettisesti, verratuna muihin toimiin mitä voisi tehdä jos halua riittäisi.

Varsinkin kun palkankorotuksella on aina seuraus… kyykytetään lisää, paiskitaan töitä lisää, potkitaan määräaikaisia pois auttamasta vakinaisten työtä lisää…. lisäksi jo laajassa mittakaavassa ajatellaan, inflaatio on aina näiden palkankorotusten peikkona. Mitä sillä palkankorotuksella tekee, jos 20 eurolla saa kohta ainoastaan leipäpussin ja kahvipaketin?

Ihmiset, ketkä eniten tuosta kärsii ovat niitä joiden “palkkoja” tarkistetaan kerran 10 vuodessa. Eli ne ketkä elää kansaneläkkeen perusosalla, työttömät, opiskelijat… Koko järjestelmä pitäisi laittaa kerralla oikeudenmukaisemmaksi, käyttämällä kaikkia keinoja eikä vain yhtä. Verotus, palkankorotukset, työntekijäkiintiöiden lisääminen, työ-olojen parantaminen, johtamisen parantaminen… ja entäs se kuntien rahankäyttö? Kumpi on tärkeämpää, lämmitetty kävelykatu vai ihmisten terveys?

Green Carnationin perusti vuonna 1992 norjalaisen black metalin pioneeri, Terje Vik Schei (tunnetaan myös nimellä Tchort). Tarkoituksena oli rueta säveltämään gootti/doom metallia. 1994 nimi vaihtui väliaikaisesti In The Woodsiksi, mutta Green Carnation syntyi uudelleen vuonna 1998, ja tällä kertaa sävellykset sisälsivät vahvoja elementtejä progressiivisesta metallista.

Green Carnationin edellinen levy “Light of Day, Day of Darkness” oli yhtenäinen, tunnin mittainen teemalevy, joka käsitteli bändin päähahmon Tchortin lapsen kuolemaa. “A Blessing in Disguise” on askel eteenpäin, niin musiikillisesti kuin ehkä myös aidosti elämässä. Ei silti, levy on silti edelleen haikea ja melankolinen. Muita kuvailevia adjektiiveja voisivat olla alkukantainen, jylhä ja raaka. Samalla kuitenkin erittäin kaunis kokonaisuus. Laulu on puhdasta, ja Tchortilla onkin mahtavan syvä ääni, ja kuulijalla välittyy tunne että Tchort seisoo jokaisen sanansa takana, tulkiten vaikeitakin ja hyvin henkilökohtaisia asioita.

Pelkkää fiilistelyä levy ei ole. Jo ensimmäinen kappale, “Crushed to the Dust” osoittaa sen rokkaavan rouhealla kitaroinnillaan, Hammondien ujeltaessa taustalla. Heti perään lyödään kaksi mestariteosta perään, “Lullaby in Winter” ja “Writings on the Wall“. Jälkimmäisen pyörähtäessä käyntiin, alkaa ylähuuli jäykistymään ja pää nyökytellä hyväksyvästi.

Levyn suola on orgaaniset, maanläheiset soundit ja upeaakin upeammat melodiat. Voin suositella täysin varauksetta, jos esim. Riverside ja Opethin akustiset kappaleet kolahtavat.

Biisilista:
1. Crushed to Dust
2. Lullaby in Winter
3. Writings on the Wall
4. Into Deep
5. The Boy in the Attic
6. Two Seconds in Life
7. Myron & Cole
8. As Life Goes By
9. Rain

Tää talohan on alunperin rakennettu 1949, mutta siitä versiosta ei ole jäljellä kuin kivijalka. Edelliset omistajat alkoivat rakentamaan tätä taloa vuonna 1998, tavoitteena tehdä ulkoasultaan entisöity, mutta modernein rakennusmenetelmin rakennettu talo.

Me ostettiin tämä lokakuussa 2006, ja sen jälkeen ollaan saatu aikaan vaikka mitä. Alakerta koirille, jossa oma sisäänpääsy pentutarhaan. Ulkolaudoitusta viimeistelty, räystäslaudat ja kourut asennettu, ja nyt on vuorossa kaikkien ikkunoiden (jotka ovat alkuperäisiä) kittaaminen ja tiivistäminen. Eipä ole tarvinnut vielä sähköpattereita käyttää, kerran päivässä kun lämmittää pientä kamiinaa niin lämmintä on riittänyt. Tosin alakerrassa käytetään öljytäytteisiä pattereita, että sielläkin on koirille hyvä lämpötila. Siis niille koirille ketkä ei nuku meidän kainalossa sängyssä… lol.

Tänään on aika mennyt mukavasti kittailessa ja paikkailessa. Vielä jos valoa riittää, voisin mennä tästä paskaa jauhamasta ja maalailla hieman. Talosta tulee “ruskehtava kelo”, valkoisin ikkuna -ja koristelaudoin. Vielä kun kaksi kuistia nikkaroidaan ensi kesänä, niin meikä pääsee istuskelemaan, juomaan olutta ja näppäilemään kitaraa… tuskin maltan odottaa. Tosin voihan tuota harrastaa nytkin, ei sen puoleen… mutta ei se vaan ole sama asia!

On jotenkin ironista, että kun Riikka kulki julkisilla kulkuneuvoilla töihin (20 km), matka kesti 1,5 tuntia yhden vaihdon kanssa. Täältä menee omalla autolla tasan tunti Helsingin keskustaan pitkin Porin tietä (70km).
Neuvoksi kaikille… miettikää ihan oikeasti, ostatteko kaksion lähiöstä vai samalla rahalla oman talon vähän kauempaa? Me ollaan tehty kyllä ehkä elämämme paras ratkaisu! Eikä pelkästään koirien kannalta.

The Cult oli pitkätukkien suosikki 80-90-lukujen taitteessa. Bändi julkaisi toinen toistaan hienompia rokkilevyjä, ja niistä ehkä suosituimmaksi nousi Bob Rockin tuottama Sonic Temple. Sama hemmohan oli myös Metallican mustan lätyn, ja Bon Jovin Keep The Faithin soundivelhona, joten dollareita ei säästelty. The Cult oli pitkälti laulaja Ian Astburyn ja kitaristi Billy Duffyn bändi, muut jäsenet vaihtuivatkin tiuhemmin. Kuten esimerkiksi rumpali Matt Sorum, joka häipyi sittemmin Guns n’ Rosesin riveihin.

Tämä kokoelma on ehkä yksi parhaista kokoelmista, mitä olen miltään bändiltä kuullut. Johtuuko se The Cultin erinomaisuudesta vai mistä, mutta ainakin biisivalinnat on menneet nappiin. Tarkennetaan, että The Cult oli erinomainen, aina Ceremony-levyn julkaisuun asti vuoteen 1991. Sen jälkeen bändi ei ole kummoista saanut aikaiseksi… epätoivoisesti The Cult on yrittänyt siitä lähtien haistella viimeisimpiä trendejä soundi-maailmassa, mutta se itse asia - bensiininkatkuinen hard rock - on jäänyt vähemmälle. Joka tapauksessa, ostin tämän kokoelman sikana säkissä aikoinaan divarista (c-kasettina), koska bändi oli tulossa lämmittelemään Metallicaa Oulunkylään…. The Cult osui ja upposi täysillä! Kuuntelin koko kesän tätä kasettia kesämökillä… ah, muistoja.

The Cultin tyyliä voisi kuvailla yksinkertaisesti hard rockiksi, mutta siinä on paljon elementtejä, mitä kellään muulla 80-luvun sukkahousu-bändeillä ei ollut. Intiaaniteemat, luonto, ja ah, se rakkaus… The Cultin levyistä huokuu oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Sen lisäksi, tottakai, bändi rokkaa. Suoraviivaista, melodista ja kaunista hardrockia siis.

Levyn kappaleista selkeitä rokkiraapaisuja ovat She Sells Sanctuary, Fire Woman, Wild Hearted Son, ja Lil’ Devil. Tunnelmallisia puidenhalailu-kipaleita puolestaan esim. Revolution, Edie (Ciao Baby) ja Heart of Soul. Kuriositeettina voidaan mainita mielenkiintoinen The Witch, joka on julkaistu ainoastaan Cool World-leffan soundtrackilla. Leffa jäi aikoinaan valitettavasti pimentoon, ja floppasikin aika pahasti. Kyseessä oli siis Kim Basingerin tähdittämä fantasialeffa, jossa animaatiohahmot ja ihmiset näyttelivät yhtäaikaa Kuka Viritti Ansan Roger Rabbit?-rainan tapaan… jos leffa jostain ale-laarista löytyy, niin voisin jopa suositella.

Biisilista:
- She Sells Sanctuary
- Fire Woman
- Lil’ Devil
- Spiritwalker
- The Witch
- Revolution
- Love Removal Machine
- Rain
- In The Clouds
- Coming Down
- Edie (Ciao Baby)
- Heart of Soul
- Wild Flower
- Star
- Resurrection Joe
- Go West
- Sun King
- Wild Hearted Son
- Sweet Soul Sister

Greyhoundeista… kirjoitan tähän ainoastaan omista koiristani, eli Tiukusta ja Pepestä. Syystä että, Riikalla on omakin blogi, joten mitä turhaa kirjoittaa samoja juttuja kahteen eri paikkaan. Kisakausi 2007 on nyt pulkassa, ja sehän meni hienosti! Selkävammaisena koko kesä sohvalla maaten, ja Tiuku valeraskaana peittoa lutkuttaen. No, saatiin sentään soolo juostua Tiukulle. Ekaa kertaa keskimatkan se juoksi, ja aika oli ihan ok. Mutta tärkeämpää informaatiota se antoi Tiukun geeneistä, koira nimittäin tuli nimenomaan lopun todella kovaa… Mulla on käsissäni todellakin koira, jolla voi kilpailla ja harrastaa mielekkäästi! Tosin onnistuneet ryhmäkokeet ja muutama ensimmäinen kilpailu antavat siihen lopullisen varmuuden. Vaan ensi sunnuntaina käydään vielä pyyhkäisemässä Makkarajuoksuissa Hyvinkäällä 480m, kaikki harjoitus on nuorelle koiralle vain hyvästä.

Mutta hei, tännehän mä voin rueta arvostelemaan levyjä, sekä kirjoja mitä on tullut luettua… Ihan niinkuin niitä joku lukisi… tai ihan niinkuin joku tätä blogia lukisi? Mikä hitto on itseasiassa koko OnlyRemedy.netin olemassaolon oikeutus tai funktio? No, ei pidä vaipua synkkyyteen!