Ajan kulkua ja ajatuksia

Kun Paasikivi kertoi Suomen kannan asioihin olevan yleisen  kansainvälisoikeudellisen linjan mukainen ja muutenkin itsenäisen valtion periaatteen mukainen, Molotov aina muistutti, että ”Neuvostoliitto on suurvalta, kun taas Suomi on pikkuvalta”. Nämä realiteetit tulivat Paasikivelle selviksi hänen toimiessaan Suomen erikoislähettiläänä Moskovassa vuosina 1940-41, siis välirauhan aikana. Silloin olivat neuvottelut käynnissä koko ajan Enson tehtaiden alueesta, Vallinkosken voimalaitoksesta, Petsamon nikkelikaivoksesta, Ahvenanmaan demilitarisoinnista, ja Hangon kauttakulusta. Neuvostoliiton painostus oli ankaraa, ja vaatimuksia perusteltiin Neuvostoliiton suurvalta-asemalla, jonka katsottiin antavan erikoisaseman suhteessa pikkuvaltioon.

Kun Neuvostoliiton aluevaatimuksia perusteltiin yleensä sotilaallisilla ja kansainvälis-poliittisilla argumenteilla, Paasikivi muistutti tästä kun neuvostoliitto vaati Enson tehdasaluetta kaikkineen koneineen neuvostoliitolle, vaikka raja alustavasti oli sovittu menemään niin, että tehtaat olisivat jääneet Suomelle. Kysymyshän oli selvästi taloudellinen, ja Suomi oli valtavasti investoinut tuohon tehdaskompleksisiin. Mutta Neuvostoliitto painosti vetoamalla suurvalta-asemaansa ja Suomi luopui alueesta, ja kaikki poisviedyt koneetkin palautettiin ja tehtaat luovutettiin toimintakuntoisina.

Tämä kaikki käy ilmi Paasikiven kirjoista ”Toimintani Moskovassa I ja II”, jotka kerran ostin edullisesti kirjaston poistomyynnistä. Paasikivi osasi täydellisesti venäjää, ja toimi koko ajan diplomaattisena välittäjänä Suomen ja Neuvostoliiton hallituksen välillä. Kun noita kirjoja lukee, käy aivan selväksi, että Suomen liittyminen Saksan kanssa sotaan Neuvostoliittoa vastaan oli aivan luonnollinen ja pakonomainen lopputulos. Talvisodan jälkeen Suomi tunnusteli sotilasliittoa Ruotsin kanssa, mutta Neuvostoliitto torjui sen jyrkästi ”Moskovan rauhan vastaisena”. Talvisodan aikana oli Englanti aivan puolueeton, Ranska olisi vähän auttanut, mutta ei saanut kauttakulkulupaa Norjasta Ruotsin läpi Suomeen. Itämerihän oli silloin Saksan valvoma, eikä meritse voinut sotavoimia liikuttaa.

Kun sitten välirauhan aikana Suomi joutui jatkuvasti yksin neuvottelemaan koko ajan uusista myönnytyksistä Neuvostoliitolle, oli ymmärrettävää, että Saksan liittolaisuus otettiin tilaisuuden tarjoutuessa vastaan. Samaa painostusta kokivat kaikki Neuvostoliiton rajanaapurit Unkaria, Bulgariaa, Irania, Afganistania ja Romaniaa myöten (Baltian maat olivat jo miehitetty), mutta tilanne muuttui koko ajan suursodan kehittyessä Euroopassa. Kun Saksa sai kautta-kulkuoikeuden sotilasjunilleen Suomen halki Norjaan, alettiin Neuvostoliitossa huolestua, onko heillä edelleen vapaat kädet Suomen suhteen, kuten Molotovin-Ribbentropin sopimus määritteli.

Paasikiven kirjassa kerrotaan, että kun Molotov kysyi Hitleriltä tätä Moskovassa, Hitler olisi (kirjan mukaan) sanonut, ettei Saksa enää salli hyökätä pienen Suomen kansan kimppuun. Neuvostoliitto siis ajoi reunavaltionsa painostuksellaan Saksan yhteisrintamaan itseään vastaan. Kun Saksa sitten 22.6. 1941 hyökkäsi Neuvosto-Venäjän kimppuun, oli Suomessa jo vähäisessä määrin Saksalaisia joukkoja. Suomi liittyi hyökkäyssotaan vasta kaksi viikkoa myöhemmin, kun Neuvostoliitto oli alkanut sodan pommituksilla. On jälkeenpäin todettu, että hyökkäyksen aloituksen viivyttely oli haitallista ja tuotti monia vaikeuksia Suomen joukoille. Saksa hyökkäsi Suomen pohjoisrintamilla tavoitteenaan Kantalahti ja Muurmannin rautatie, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Sota tiettömässä ja vaikeakulkuisessa erämaassa ei oikein suosinut Saksalaista sotataktiikkaa.

Kun talvisodan ja jatkosodan välisen rauhan aikaan Neuvostoliitto halusi päästä Petsamon nikkelikaivoksen osakkaaksi, oli kyseessä monen suurvallan intressit. Kaivosoikeudet olivat Englantilaisella yhtiöllä, ja Saksalla oli taas kiintiö saada nikkeliä kaivosyhtiöltä. Paasikivi päivittelikin sitä, kuinka luonnonrikkaudet ovat pienelle valtiolle rasite ja vaaratekijä, kun suurvallat niitä alkavat himoitsemaan.
Siihen aikaan Englanti oli suurvalta, mutta kuitenkin pyrki pysymään hyvissä väleissä Neuvostoliiton kanssa. Siksi poliittista tukea Suomellekaan ei herunut, jota Suomi olisi kipeästi tarvinnut. Nyt, kun Neuvostoliiton suurvalta-asemaa taloudellisessa mielessä ovat Suomessa jotkut vähätelleet, on käynyt ilmi, että Venäjä on taloudeltaan Englannin mittainen, ei siis mikään vähäinen tekijä. Varsinkaan, kun kyse on valtavista luonnonvaroista ja raaka-ainesta, joiden merkitys tulevaisuudessa korostuu.
Vielä enemmän on kuitenkin merkittävää se, että suurvalta on aina herkkähipiäinen, ja kun on kyse keskusjohtoisesta valtiosta, on poliittisilla suhteilla suuri merkitys.

Nyt Venäjä ei painosta sotilaallisella voimallaan, mutta kauppa- ja muissa suhteissa saattaa varomaton arvostelu tehdä hallaa. Venäläiset ovat tunnetusti sitkeitä ja oikukkaita neuvottelijoita, sen sai Paasikivikin tuta. Myös pohjaton epäluuloisuus oli välirauhan aikana pinnalla, eikä kansan- ja valtion luonne ole siinäkään suhteessa juuri muuttunut; sehän oli taustalla vaikkapa äskettäisessä huostaanottokohussa. Joten ainoa tie on vahvistaa luottamusta, ei nakertaa sitä harkitsemattomilla lausunnoilla, joilla ilmeisesti tavoiteltiin sisäpoliittista irtiottoa. Paasikiven viisautta tarvitaan edelleen ulkopolitiikassa..

—–

Nivalan kaupunginvaltuustossa jälleen hyväksyttiin takauksia, joista toinen oli vanhustenkotiyhdistyksen konvertoitavalle lainalle, toinen tai oikeastaan kaksi Liikuntakeskus Oy:lle. Liikuntakeskuksen toinen takaus oli uudelle 320 000 euron lainalle, josta muutama kymmenentuhatta tiettävästi on tarkoitettu skeittikentän seudun siistimisen, ja loput käyttöpääoman lisäykseksi. Keskustan ryhmäkokouksessa lainasta puhuttiin lainasta hyvinvointikeskuksen rakentamiseksi. Tämä siis olisi rakennushanke jolla tehtäisiin tiloja hierojille yms. yrittäjille Uikon ja jäähallin yhteyteen. Kuitenkin valtuuston kokouksessa ilmeni, että se on vasta suunnitteilla. Käyttöpääoman lisäykseksi 320 000 on paljon rahaa. Onkohan takaisinmaksusta ollut puhetta, ja mistä toiminnasta rahat tienataan?

Konsernivelka on Nivalan asukasta kohden jo melkein 8000 euroa, ja lisää kopsitaan pöytään melkein joka valtuuston kokouksessa. Aiotaanko niitä alkaa joskus vähentämään, entä jos korot nousevat niin kuin ne todennäköisesti nousevat? Valtuusto joutuu hyväksymään uusia menoja ja takauksia perin niukoilla tiedoilla. Toimitusjohtajat kertovat vain sen, mikä on välttämätöntä, eivätkä valtuutetut edes osaa kysyä suunnitelmista, joista heille ei ole kerrottu. Tässä tullaan juuri siihen, johon tarkastuslautakunta puuttui minun aikanani; valtuustolla ei ole kuntalaissa tarkoitettua kykyä ja mahdollisuutta ohjata taloutta.

Rahalla saa kaikkea kivaa, mutta lainarahalla kaiken lunastamisessa on riskinsä. Jo nyt on luotu niin kallis toimintaympäristö vapaa-ajan palveluille, että varsinaiseen toimintaan ei riitä rahaa. Ulkoalueiden kunnossapitoa on vähennetty, kirjaston aukioloa lyhennetty, latujen kunnossapitoa heikennetty, toinen kirjastoautovuoro lakkautettu jne. Mutta nyt Liikuntakeskus on laajentamassa alueelle, jossa se vääristää kilpailua yksityisten kiinteistönomistajien suhteen. Eikö yksityinen sektori tuota sellaiset ”hyvinvointipalvelut”, hieronnat ja kauneushoidot yms. että kunnan ja sen yhtiöiden ei niihin tarvitsisi satsata? On nimittäin niin, että jos investointi yritettäisiin kuolettaa vuokratuloilla, ei niihin tiloihin saada vuokralaisia. Kunnallinen rakentaminen on nimittäin niin kallista, kun se vääjäämättä aina tulee yksityistä paljon kalliimmaksi. Kun Nitek valmistui, keskustasta siirtyi sinne joitakin toimistoja ja yrittäjiä. Nyt eräässäkin silloin tyhjilleen jääneessä tilassa toimii hyvinvointiyrittäjä, houkutellaanko tällaiset nyt taas kunnallisen yhtiön tiloihin? Käytännössä kuntalaiset vastaavat näiden yhtiöiden taloudesta, kun kaupunki on taannut lainat ja oma tuloksentekokyky on heikkoa. Liikuntakeskusta kunta tukee 450 000 vuodessa, mutta tällä summalla ei edes tehdä kunnossapitoinvestointeja.

Ovatko suuret suunnitelmat johtamassa siihen, että kohta tuodaan valtuustoon esitys osakepääoman lisäyksestä, mikä on käytännössä ilmaista rahaa, jota ei saada koskaan takaisin eikä sille saada tuottoa? Tietenkin jokainen yhtiö on mielellään aina tekemässä jotain näyttävää ja innovatiivista, mutta jos taloudellista kantokykyä ei ole, on kaupungin kassan kautta käytävä jossakin vaiheessa. Ja se kassa on tyhjä, laskentapäällikkö nimittäin toivoi, ettei loppuviikon aikana tule enää laskuja, eikä rahaa ole ennen kuin ensi viikolla. Rahoitus tapahtuu lainarahalla, verotulojen tasaukseen liittyvä palautus valtiolle joudutaan sekin maksamaan lainarahalla. Olisiko aika kohta opetella elämään suu säkkiä myöten..
Tietenkin kuntalaiset odottavat kaupungilta palveluita, etenkin lääkäriin pääsy on tärkeää. Vapaa-ajan palvelut nousivat aivan uudelle tasolle, kun uusi uimahalli avattiin muutama vuosi sitten. Nyt tapahtuvat taajaman kaunistusinvestoinnit ja muut kehittämiset ovat jo sellaista, mitä kuntalaiset eivät ole osanneet toivoakkaan.

Ehkä tavallinen peruskuntalainen oudoksuu kaiken laittamista velalla kuntoon, ainakaan kun takaisinmaksukyvystä ei ole varmuutta. Nivalaiset ovat nimittäin pienituloisia, ja työtätekevää ikäluokkaa on lapsiin ja vanhuksiin verrattuna niukahkosti. Tämä heikentää velanhoitokykyä nyt ja tulevaisuudessa, joten mitä pikemmin velan ottoa hillitään, sitä parempi. Kaikista vähänkin ei-välttämättömistä investoinneista pitäisi luopua, kunnes investointivaraa on oikeasti tilinpäätöksestä nähtävillä. Kunnallistaloudessakin ovat todennäköisesti edessä säästöt, kun valtion velkaa aletaan elvytyksen jälkeen vähentää. Jotenkin silti näyttää, että riskit eivät moniakaan paljon huoleta..

 
Nivalan sähköä ja lämpöä tuottava voimalaitos alkaa valmistumaan. On vielä arvoitus, minkä verran sähkön tuotanto kannattaa. Mitään tukea sähkön tuotannolleen laitos ei saa, koska on investointiavustuksen jo saanut. Entäpä jos ydinsähköä tulee jatkossa halvalla Venäjältä, jolloin omien voimaloiden, ehkä uusien ydinvoimaloidenkaan tuotanto ei kannata? Periaatteessa kaukolämmön ja sähkön yhteistuotanto on järkevää, mutta tukkusähkön hinta on aika matala. Oma vaikutuksensa on sillä, miten biopolttoaineen kuten puun ja turpeen hinta kehittyy. Nyt tehty investointi on jätti-iso, ja se tuo edelleen nostopaineita kaukolämmön hintaan.

Nivalan kaukolämpö oli liian kauan liiankin halpaa, joten investointivaraa ei kertynyt. Sitten linja muuttui ääripäästä toiseen, eli alettiin toteuttaa historiallisen suurta investointia, minkä kuoletus vaatii kaukolämmön hinnan korottamista ja mielellään lämmön myynnin suurta lisäystä. Kaukolämpöverkon laajentaminen vaatii sekin investointia, joten asiakkaiden maksukyky on tarpeen. Sähkön hinta on pörssissä määräytyvä, se on myytävä päivän hintaan, oli se kannattavaa tai ei..

Viime viikolla oli Nivalan yläkoulu pommiuhkauksen alaisena. Tänään, 30. elokuuta 2010, Ingman jakaa ilmaisia Kingis jäätelöitä Nivalan torilla. Tapahtuma liittyy johonkin mainoskampanjan nettiäänestykseen, jossa Nivala saavutti 1. sijan. Jäätelökesä on kuitenkin jo takana, sillä ilmat ovat viilenneet syksyisen tuntoisiksi. Viime viikko oli kolea ja pilvinen, tuuli puhalsi suoraan pohjoisesta. Monenlaisia pieniä muuttolintuja näytti olevan liikkeellä. Hallaa ei viime viikolla silti esiintynyt. Viimeyökin oli kylmä, ehkä vain 2-3 astetta lämmintä.

Helteet jatkuivat elokuun 10. päivän tienoille, jolloin alkoi kyyhkysjahti. Ilma oli hiostavan lämmintä aivan hellelukemiin asti, yölläkin oli kahtakymmentä astetta lämmintä. Sitten tuuli kääntyi pohjoiseen tuoden ensin vähän sadekuuroja, sitten kuivaa kaunista poutaa, oikeaa elonkorjaajan ihannesäätä. Ja sitten yötkin kylmenivät dramaattisesti, ja viime viikon aikana oli useana yönä hallaa. Päivät ovat olleet sitten tosi kuivia aurinkoisia, lämpimiäkin. Ruis tuli puitua toissa viikon lopulla, viime viikolla oli vuorossa herne-seosviljan puinti. Ruis oli hyvälaatuista, vaikka sakoluku ehti vähän pudota optimaalisesta sateitten siirrettyä puintia muutamalla päivällä. Leivontalaatuista siitä kuitenkin saatiin. Muutkin viljat ovat menestyneet hyvin tänä kesänä, ja korjuusäät suosivat pohjoisen ilmavirtauksen ansiosta. Koko viikko oli kaunista poutasäätä, eilen illalla vasta satoi. Nyt, tänään 22. elokuuta, on pilvistä, mutta ei sada.

Sorsajahdin aattona kylvin uutta ruista. Aamuyöllä tuntui selvästi Venäjän metsäpalojen savun haju ilmassa. Metsää palaa jo lähellä Suomen rajaa, ja Venäjän metsähallituksen pääjohtaja on joutunut erotetuksi. Tyypillistä toimintaa siellä, vaikka tuskinpa palot ja niiden heikko sammutus on yhden henkilön syytä. Yleensäkään Venäjällä ei luonnonvarojen rajallisuutta vielä tiedosteta, vaan ajatellaan että metsää kyllä riittää vaikka vähän palaakin. Ja kyllähän sitä riittääkin siellä. Mutta nuo savut ovat ajautuneet Moskovaan, ja siitähän eivät kaupunkilaiset tykkää, joten Putinin oli reagoitava ja uhrattava yksi ihminen, jotta kaikki olisi taas hyvin ja hallussa. Tuntuu vaan näpertelyltä, kun meillä kehitellään vähäpäästöisiä saunankiukaita, kun muualla palaa metsää ja kunttaa käryää holtittomasti. Suomessa metsäpalot ovat luonnottoman vähäisiä, kun salaman sytyttämät palotkin yleensä saadaan pian sammutettua. Kuitenkin voi joskus oikein kuivana aikana palo riistäytyä jossakin vaikeapääsyisessä paikassa niin, että suurpalokin on vielä mahdollinen.

Kalajoen suuren 1970 metsäpalon vielä muistan. Olimme tulossa heinäpellolta kun joku pysäytti auton ja kertoi, että sammuttajia ollaan juuri kokoamassa kyliltä. Metsää paloi tuolloin 2000 ha. Nyt metsiköt ovat pääosiltaan lähes 40-vuotiaita ja raivoisan metsäpalon jälkiä on kuulemma vaikea havaita. Historian mukaan Vuonna 1730 oli laaja metsäpalo näillä alueilla, ainakin Lestijärvellä, Reisjärvellä, Kinnulassa ja Toholammilla paloi metsää laajat alueet yhtä aikaa. Tuli riehui Suomenselkä-alueella suurella voimalla. Reisjärven suunnalta tehtiin vastatuli, johon metsäpalo laantui Lestijärven rantaan. Myös Sievin Maasydämenjärven lähellä raivosi metsäpalo melko laajasti muutama vuosikymmen sitten. Sitä oli kuulemani mukaan yritetty rajata puskemalla katepillarilla palokujia hiekkaisille kankaille, mutta yli oli tahtonut tuli monesti silti mennä.

Vaikka Venäjä on korruption, väestön vähenemisen ja juoppouden heikentämä valtio, on se silti suurvalta ja Suomen jättiläisnaapuri. Miksi ärsyttää sitä turhaan, jos se ei sekaannu Suomen asioihin? Muutamat ministerit, etenkin nämä sutkit raikulipojat Stubb ja Katainen, ovat ladelleet Venäjää arvostelevia kommentteja ja jopa julkisesti. On totta, että Suomen asema on nyt vahvempi kuin koskaan, Suomen kuuluessa Euroopan rahaliittoon ja yleensäkin pitkän historiallisen kehityskulun seurauksena. Presidentti Kekkonen pyrki määrätietoisesti lisäämään Suomen liikkumatilaa ja integroitumista läntiseen talouteen, vaikka hänet tunnetaankin parhaiten idänsuhteiden hoidosta. Nyt kun Suomen asema on vahva, ei Venäjän ”heikkoudella ja mitättömyydellä” ilkkuminen osoita mielestäni rohkeutta, vaan tyhmyyttä. Veneen keikuttaminen on lapsista joskus kivaa, aikamiehet harvoin tekevät niin..

Suomi rankattiin nyt News Weekin vertailussa maailman parhaaksi maaksi, käyttäen monia ihmisen elämiseen vaikuttavia asioita mittareina. Tuloksesta voi olla ylpeä. Siitä voi tehdä myös johtopäätöksiä ja tulkintoja. Miten tähän on tultu. Maa, joka on syrjäinen, ilmastoltaan epäedullinen (näin ainakin on tähän asti ajateltu), jonka kieli on outo ja vaikea, voi saavuttaa tällaisen mitattavan tason? Heti voidaan sanoa, että politiikalla on merkitystä. Mutta politiikkakin heijastaa vain yhteiskunnan ja vallitsevan kulttuurin aatteita ja arvoja, se ei esimerkiksi valtakamppailuna tai puoluepolitiikkana ole kovin merkitsevää. Tai, joskus kyllä lainsäädännön kehityssuunnat ratkaistaan parlamentaarisesti. Myös luotettava ja lahjomaton virkakoneisto on tärkeä asia. Monesti manataan byrokratiaa ja virkailijoiden vähäistä harkinnan varaa asioissa, mutta sekin on oikeastaan tarpeen. Byrokratian ja pykälien tarkan noudattamisen vastakohta on mielivalta ja onnahteleva päätöksenteko, jossa tietyntyyppiset ihmiset voisivat kahmia perusteettomia etuja itselleen. Nyt ei pahinkaan kinnapuijari saa mitään etuoikeuksia vaikka kinuaisi koko päivän virkailijan kanssa. Jos pykälä on näin, se on kaikille näin, hyvä niin..

 Aatteet, sana kyllä kuulostaa nykyaikaan sopimattomalta, nekin ovat merkityksellisiä. Monet aatteet ovat innoittamassa ihmisiä, ja aatteen tunnusmerkki on jonkinlaisen idealismi. Uskonto, Luterilaisuus on ainakin vaikuttanut Saksan ja pohjoismaiden yhteiskuntiin voimakkaasti. Uskonpuhdistus ja myöhemmin herätyskristillisyys vaikutti vallanpitäjiin laillisuuden ja omastatunnosta nousevan rehellisyyden korostamisen, oikeamielisyyden. Ulkonainen muotojumalanpalvelus vaihtui karumpaan, jonka keskeinen sisällys oli saarna, monesti voimakaskin ja raamattuun perustuva. Kirkko myös opetti kansalle lukutaidon, mikä on yksi sivistyksen laajentamisen perusedellytys.

Laillisuus on yksi rauhanomaisen yhteiskuntakehityksen edellytys. Suomen lainsäädäntö pohjautuu Ruotsin lakiin, eikä Venäjän vallan aikanakaan lakeja venäläistetty.  Maaherra Wibeliuksen sanat “Laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää.” on muodostunut lentäväksi lauseeksi, jonka jokainen tuntee.
Lakia pitää kunnioittaa, vaikka se joskus sotii omaakin oikeustajua vastaan. Oman käden oikeuskin on laittomuutta, mitä ei pidä suosia. Lainsäädäntö on taas politiikan tehtävä, ja politiikka toimii puolueiden kautta. Puoluepolitiikka on huonossa huudossa, vaikka se on tarpeellinen osa toimivaa demokratiaa. Ilman puolueita asioita ei voitaisi valmistella ja sopia eikä kompromisseja tehdä, vaan seurauksena olisi kaaos. Suora kansanvalta olisi käytännössä anarkia, jossa päätökset tehtäisiin mutu-tiedon varassa jokseenkin umpimähkään kuin huutoäänestyksellä.

 Kehitys kaikkineen on myönteisen ja kielteisen kehityksen summa, lopputulokseen vaikuttavien seikkojen määritteleminen on vaikeaa. Koulutus on merkittävä, etenkin maalaisliiton ajamana maahan luotiin maankattava verkosto yliopistoja ja muuta koulutusta. Myöhemmin koulutusmahdollisuudet ovat kasvaneet huippuunsa, ja se on ilmaista kaikille, vaikka opintorahan indeksikorotusta ei tullutkaan. Alueellinen tasa-arvo ja aluepolitiikka, sekin on menestystarina, vaikka heikompien alueiden subventoiminen ja kehittäminen on pääomapiireissä yritetty vääntää kansakunnan riippakiveksi.

On myös mittareita, joiden lukemat ja sijoitukset eivät meitä imartele. Suomi johtaa Euroopan avioerotilastoja, maksakuolemissa saavutettiin Euroopan kärkisija ja lasten huostaanotot kaksinkertaistuivat muutamassa vuodessa. Lasten elämästäkin on tutkimusten mukaan tullut ilotonta, ja kansainvälisessä vertailussa lapset lopettavat Suomessa leikkimisen varhimmin, jopa 10-11 vuotiaina. Mikä mättää? Jäävätkö lapset elintasokilpailun, viihteen ja parisuhdekarusellin jalkoihin, vaikka asumme maailman parhaassa maassa? Onko tämä seurausta liian nopeasta arvojen murroksesta, entisestä luovuttiin, mutta mitään kestävää ja ihmiselämää rakentavaa ei saatu tilalle? Suomalaiset ovat olleet kaikkein nopeimpia omaksumaan uutta tekniikkaa ja uusia menetelmiä ja kehittämään niitä, mutta ollaanko liian nopsia omaksumaan myös kaikki huono, elämäntavat ja muu mitä elokuvatuottajien mielikuvituksessa on saatu kehiteltyä? Onko kansa valinnut oikeat esikuvat ja arvojohtajat?

Ne, jotka 70-luvulta alkaen määrätietoisesti pyrkivät romuttamaan avioliiton ja sen pyhyyden, ajavat nyt ahkerasti oikeutta avioliittoon saman sukupuolen suhteisiin. Kirkolta siihen pyritään vielä saamaan siunaus, vaikka se on kirkon oman opin mukaan väärin. Kirkko nähtävästi pyritäänkin nyt ottamaan lopullisesti valtion ohjaukseen, kuten Neuvostoliitossa kävi. Kirkon sallittiin siellä toimia, mutta omaa opetusta ja itsenäisyyttä ei sallittu. Kirkon merkitys on kuitenkin sen yhteiskunnan, sen kulloisistakin vaihtuvista arvoista riippumattomassa julistuksessa, sehän on uskonnonvapauden ydin. Onko kirkon siunauksen vaatiminen samaa sukupuolta olevien parisuhteelle kuitenkin merkki siitä, että kirkon opetus ja muuttumaton raamatun sana vielä silti puhuttelee ihmisiä, sillä on merkitystä? Jokatapauksessa kyse lienee viivytystaistelusta, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Sanottakoon, että sinänsä ei raamattu, mikä on kirkkomme opin ja uskon perusta, tuomitse ihmisiä joilla on poikkeavia taipumuksia, vaan niiden toteuttamisen ja niiden mukaan toimimisen, olivat ne sitten minkä suuntaisia tahansa.

Niin, mitkä siis ovat ne ihanteet, ja miten ne käytäntöön vietynä johtavat kansan hyvinvointiin kaikilla mittareilla mitattuna? Kreikka, antiikin filosofian ja demokratian kehto, on nyt romahtaneen valtiontalouden vuoksi kaikkien sylkykuppina. Antiikin ihanteiden kerrotaan olleen hyvyys, totuus ja kauneus. Jos ne saisivat olla ohjaamassa ihmisen käytöstä ja käyttäytymistä, yhteiselo koko ihmiskunnassa soljuisi varmaan mukavammin. Näiden ihanteiden yksi vastakohta, mikä nykyisin valtaa alaa, on kyynisyys, eli eräänlainen kaiken turhaksi tekeminen.

Entä vapaus, veljeys ja tasa-arvo, nuo Ranskan vallankumoukseen liitetyt tunnussanat? Lenin tulkitsi niitä yksilön ja kansojenkin välisen oikeuden lähtökohtina, tunnustaen Suomen oikeuden itsenäisyyteen. Kuitenkin siitä neuvostovaltiosta kehittyi maailmanhistorian eniten ihmishenkiä vaatinut yhteiskuntakokeilu, huolimatta ylevistä päämääristä ja periaatteista. Uusi, valistunut, hyveellinen ja uskonnosta vapaa neuvostoihminen ei ollut sen parempi kuin kapitalistisen järjestelmän kasvatti.  Ilmeisesti siis hyvä yhteiskunta rakentuu enemmänkin yksilöiden tekemisistä kuin julistuksenomaisista tavoitteista. Koska kuitenkin toisilla yksilöillä on enemmän valtaa ja vaikutusmahdollisuuksia kuin toisilla, ei ole samantekevää ketkä meitä hallitsevat..

Lapissa on verratonta hiljaisuutta, varsinkin kun ei majaile minkään turistipaikan lähettyvillä. Torstai-aamuna heräsin siihen, kun joku pikkulintu koputti hiljaa vaunun kattoon. Katsoin kelloa joka näytti puoli kahdeksaa, ja tunsin itseni hyvin levänneeksi. Katsoin vaunun ikkunasta, ilma oli pilvinen, mutta poutainen, Kumputunturin huippu oli pilven sisässä. Edellisillan suokävelyt tuntuivat hiukan jaloissa, kun otin pannun ja kävin heittämässä sakat varvikkoon. Tänään jatkettaisiin lakanpoiminnalla, sikäli kuin niitä edelleen löytyisi. Edellisillan paikalle ei ainakaan kannattaisi enää lähteä.

Perjantai-aamuna heräsin siihen, että joku käveli ja pomppi vaunun katolla. Katsoin kelloa, olin taas nukkunut sikeästi, aurinko paistoi jo korkealta Sikavaaran suunnalta. Aukaisin oven, ja huomasin parven hömötiaisia pyrähtelemässä vaunun ympärillä ja puissa nuotiopaikan takana, ne siis hyppivät vaunun katollakin sitä ihmettelemässä. Rauhallisten aamutoimien jälkeen lähdin tutkailemaan metsään, kulkien taimikon rajaa ylöspäin, poiketen välillä vanhan metsän puolelle tarkistamaan olisiko siellä mustikoita. Metsä on melko tasaista vanhaa männikköä, josta on ainoastaan joskus hakattu tarvepuuta, rakennuspuita varmaankin. Jättimäisiä muurahaiskekoja sekä valtavia vuosisatoja nähneitä aihkimäntyjä täytyy välistä pysähtyä ihmettelemään. Varvikko on vanhan metsän puolella matalaa, kasvaen valtavasti variksenmarjaa ja mustikkaa, monesti niin sekaisin että poimiminen on mahdotonta.

Taimikkometsän puolella on varvikko pidempää, kasvaen juolukkaa ja mustikkaa, kantojen ympärillä myös puolukkaa. Otan kuvan palaneesta hongan kannosta, josta vain mustuneet reunat törröttävät pystyssä. Mutta nuo reunat muodostavat niin laajan ympyrän, että honka on ollut todella valtava. Se on ollut myös tyvestä ontto, joten se on ollut sitä lajia jättihonkia, jonka sisään Konsta Pylkkänen ahtautui seisomaan, aivan vain senvuoksi kun on aina kuvitellut millaista siellä olisi, onton hongan sisällä. Asetan siis marjaämpärin ja poimurin kannon sisään kertomaan mittasuhteista ja nappaan kuvan.

 Toisin paikoin mustikkaa on paljonkin. Sopivan varjoisissa painanteissa ne ovat isojakin. Etenen näin kunnes olen melkein korkeimmalla kohdalla, poimien mustikoita ämpärin täyteen. Jätän ämpärin maahan kaatuneen kelon viereen, ja painan paikan mieleen että sen siitä löydän, ja lähden katsomaan takarinnettä, joka kasvaa järeää männikköä. Alapuolella näkyy Sinermäjärvi, näyttäen olevan hyvinkin lähellä mutta oikeasti melko tarpomisen takana. Laskeudun jyrkkää rinnettä alaspäin, huomaan mustikanvarvuston olevan täällä helakan vihreää ja pitkää, mutta marjoja ei ole. Rinne taittuu niin jyrkäksi alaspäin, että maanpinta katoaa näkyvistä alarinteeseen katsoessa. Rinne kasvaa tiheässä luonnontilaista monimuotoista mäntymetsää, seassa koivuja ja muuta pientä aluskasvillisuutta. Tiedän, että rinteen voi kuitenkin laskeutua alas joka kohdasta, mutta ylösnousu vaatii ponnistuksia. Rinteen alla alkaa räme, vaikeakulkuinenkin, jonka jälkeen onkin järven ranta edessä, siellä olemme joskus käyneet. Kartan mukaan rääseikköisen rämeen keskellä on myös lähde.

 Päivällä kun kiertelen taimikossa siinä, missä laki alkaa taittua alarinteeseen päin, lähtee suuri ukkometso maasta lentoon. Löydän siitä myös oikein hienon 7-piikkisen hirven jättösarven, jonka otan talteen. Etsiskelen sille pariakin, tietäen kuitenkin, että sen löytäminen lähettyviltä ei ole kovin helppoa. Nyt palaan mustikkaämpärin luokse ja lähden takaisin päin, noudatellen välistä rajalinjan polkua, välillä vanhan metsän puolella kulkevaa poluntapaista, mikä on muodostunut jollekin vanhalle traktorin uralle. Mustikat säilön maakuopan viileyteen odottamaan kotiinviemistä.

Lauantai valkeni jälleen aurinkoisena ja poutaisena, tyynenäkin. Jo viideltä aurinko paistoi korkealta, onhan päivä täällä vielä paljon pidempi kuin etelässä. On aika suunnata taas ihmisten ilmoille, vaikkei erämaan ilmoissa sinänsä ole moittimista, päinvastoin. Leirin kokoaminen vaatii aikansa, ja vaunun asetteleminen lähtökuntoon. Jo noin klo 7 pääsen lähtemään. Luon viimeisen silmäyksen leirin tienoolle, ettei mitään jäisi. Aurinko paistoi lämpimästi ennustaen helteistä ajomatkaa. Nyt aamulla lämpötila on kuitenkin ihanteellinen.

Lauantai iltana riepotteli tätä seutua kova ukkonen tuulenpuuskineen ja vesisateineen. Sunnuntai aamuna katsoin sademittaria, ja siinä oli peräti 40 milliä. Se kaikki ei tainnut sataa edellisiltana, vaan siinä on täytynyt olla loppuviikon muita sateita. Sunnuntai iltana nousi taas ukkonen sydänmaalta päin, riepotellen ankarilla puuskilla puita talon ympärillä. Kovat vesiryöpyt tulivat lähes vaakasuoraan tuulen mukana, jatkuvat salaman välähdykset pilvissä valaisivat hämärää maisemaa. Tuulen myräkkä pyöritti puita välillä villisti joka suuntaan ja puolelta toiselle, mutta suuria puita ei kuitenkaan kaatunut. Aamulla huomasimme talon takana kaatuneen pikku kuusen. Sadetta ei tullut kuin 15 milliä, vähemmän kuin lauantai iltana. Uusia ukkosia on säätieto lupaillut, varoitellen myös vaarallisen voimakkaista puuskista. Nyt on maanantai, 9 elokuuta, kyyhkysjahdin aattopäivä. Kyyhkysiä näyttäisi kuulemma olevan vähänlaisesti. Huominen näyttää minkä verran niitä lopulta ilmaantuu.

Nyt sataa vettä ja saakin sataa! Kuivaa on tässä ollut viikkokausia, kuurot ovat aiemmin menneet ohi. Eilisillan kuurokin näytti menevän ohi, ikään kuin kiertäen kaivoksen niin kuin joskus puhutaan. Monet kuivat pilvet ovat menneet ylitse! Mutta yöllä alkanut sade on niin kuin ennen sanottiin, ”maatumasade”, joka on varistellut vettä tasaisen harmaista pilvistä pitkin yötä. Eilen seurasin, kuinka kimalaiset sitkeästi etsivät mettä yhden perennan harvoista kukista. On voinut niilläkin olla kova työ löytää poikasilleen ruokaa kuivuudesta johtuen. Viime viikolla torstaina mittarissamme oli 33 C-astetta lämmintä, mikä aikakirjoihin merkittäköön.

Heinäkuu oli siis ennätyslämmin, siis tunnetun ja todistettavan historian aikana. Talvella 30 asteen pakkaset, kesällä samanverran lämmintä, kelpaa kyllä useimmille täällä. Pahin skenaariohan olikin, että talvet lämpenevät ja kesät ovat viileän pilvisiä kun ilmasto muuttuu. Uskon ilmastonmuutokseen, sillä se on aina ollut muutoksessa johonkin suuntaan. Se, mikä on ihmisen vaikutusta, on hieman epävarmaa, tai ainakin se, miten ihmisen toimet lopulta vaikuttaa. Sillä ilmasto on niin monimutkainen systeemi, että toinen ilmiö voi kumota toisen. Pahin vaihtoehto ei aina toteudu, sillä luonnolla on oma puskurointikyky muutosta vastaan.

Äsken lueskelin Keijo Korhosen kirjaa ”meidän on uudesta luotava maa”, missä hän ensinnäkin kritisoi Suomen poliittisen eliitin EU-pyrkimyksiä. Olin samaa mieltä 1995, ja äänestin EU:hun liittymistä vastaan, mutta kun sitten liityttiin, en näe syytä taistella tuulimyllyjä vastaan. Näinkin voi olla, omat hyvät puolensakin jäsenyydellä on. Jos kaikki jäsenmaat toimisivat luterilaisen tiukkapipoisesti kuin Suomi, unioni olisi tietysti menestys. Kulttuurilla ja uskonnolla on suuri merkitys siihen, millainen yhteiskunta ja valtio ovat. Jos sivistys perustuu oikealle arvo- ja aatepohjalle, sen todellinen vaikutus menee läpi koko yhteiskunnan huipulta aivan ruohonjuuritasolle asti. Näin ei monissa maissa ole, vaan epärehellisyys on maan tapa, käytäntö on toinen kuin se mitä ulospäin näytetään. EU on niin erilaisten jäsenvaltioiden liitto, että aika vaikeaa on löytää yhteistä toimintatapaa, jota kaikki samalla tavoin soveltaisivat käytäntöön.

Niin, tuossa Korhosen kirjassa, mikä on kirjoitettu 1995, on jälkimmäinen osa mikä käsittelee kansainvälisiä uhkakuvia koskien kehitysmaiden tilannetta, maahanmuuttoa ja väestönkasvua. Siinä kohdeluvuksi otetaan 2010, jota vuotta jo elämme. Korhosen uhkakuvat eivät ole toteutuneet, vaan monet asiat ovat järjestyneet, kuten niillä on tapana järjestyä. Puhdas vesi, ruoka ja ilma eivät ole loppuneet. Toisaalta sodat jatkuvat, ja uusia konflikteja pakkaa syttymään, mutta niinhän on aina ollut. Tosin rauhan kaudet ovat historian aikana olleet pitkiäkin, eikä kuten 1900-luvulla jolloin tuhoisia sotia oli vähän väliä.. Maahanmuuton paine Eurooppaan on entisellään, Pohjois-Afrikan työttömät nuoret tulisivat mielellään Välimeren pohjoispuoliseen Eurooppaan etsimään leveämpää elintasoa. Mutta mitä sanottiinkaan aamun uutisissa, Suomalaisia on muuttanut Marokkoon viettämään eläkepäiviä, koska Suomella ei ole sopimusta että Marokossa asuvaa voitaisiin verottaa suomesta maksettavasta eläkkeestä. Onko virta siis oleva molempiin suuntiin, sillä noilla Pohjois-Afrikan mailla on tarjottavanaan hyvä ilmasto ja paljon tilaa uusille asukkaille, varsinkin niille jotka tuovat rahansa mukanaan..

Aina on siis ollut ”maailmanlopun” saarnaajia, joilta kaikki on muka loppumassa juuri. Onko se vain ahneutta, ei haluttaisi tyytyä siihenkään hyvään mistä nyt saamme nauttia? Ettei takana vain olisi ajatus ahmia aina vain lisää elintilaa, ”Lebensraumia”, kuten Saksan kolmas valtakunta? Ilmasto muuttuu, maailmanpolitiikan suhdanteet vaihtelevat, se on tietysti selvää. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sen näyttää aika. Vieläkö Golfvirta jaksaa lämmittää näitä pohjolan perukoita? Yksi ihminen ei kuitenkaan voi kantaa ”huolta koko maailmasta”, vaikka sekin ilmaisu on muodissa. Tärkeämpää on kantaa huolta ensin omista asioistaan, sitten läheisimpien ihmisten. Jos kaikki maailman ihmiset niin tekevät, asiat järjestyvät.

Valtiontalouden velan paisuessa pelotellaan säästöillä, joita ehkä joudutaan tulevaisuudessa tekemään. On tietysti vaara, että säästöt kiskotaan kaikilta pienituloisimmilta, jos ay-liike ja pääomapiirit taas pääsevät asiat keskenään ratkomaan. Onhan selvää, että 5000 kuussa ansaitsevan sosiaaliturvan kulut ja edut maksavat yhteiskunnalle monin verroin, kuin jonkun pienituloisen. Kuitenkin uhka on että leikkaukset kohdistetaan pienituloisimpiin ja perusturvan varassa oleviin. Ylipäätään elintasoa voitaisiin Suomessa laskea puolella jos se tehtäisiin keskimääräisesti. Sittenkin ihmisten kulutustaso olisi turhankin korkea. Muuten olen sitä mieltä, että autottomuus on veronkiertoa..

Leevi Karsikaan kirjan “Metsävietti” lukaisin. Metsällinen mies on, vielä pyytää hirviä ja kirjoittelee yksinkertaisia kuvauksia jahtireissuiltaan. Ruokaohjeet ovat myös hyvin edustettuina kirjassaan. Nuoruusvuosien kuvaukset ovat tuulahdus aivan kuin toisesta maailmasta nykyihmiselle, hyvä että joku niitä kuvailee. Hänen lanseeraamansa käsite “ekoprimariteettiperiaate” on kyllä melko lujasta haettu, mutta saapihan sitä ajatella inehmo mitä haluaa. Hänen käsitys on, että luonnosta kerätty tai pyydystetty ruoka on ainoaa oikeaa. Maanviljelys on pahasta hänen mielestään, viljelyskasvien tärkkelys haitallista terveydelle..

Maanviljelystä on harjoitettu noin 10 000 vuotta, siitä viimeiset 40 vuotta myös käyttäen tehdaslannoitteita ja myrkkyjä. Niille jotka eivät usko luomuviljelyyn, olen aina tätä korostanut, ennenkin siis viljeltiin luomuna. Mutta sen arvaan, että tuo ekoilu on Karsikkaalle vain harrastus, tai mieluinen aate jota ei kuitenkaan taida käytännössä kovin tulla sovellettua. Ekoilu on mukavaa, jos on tilillä rahaa ja kaupassa hyllyt täynnä ruokaa. Karsikas kertoo kyllä säilövänsä sieniä ja monia mielenkiintosia riistan valmistus menetelmiä tuo edes, joten kaikki kunnia sille. Maanviljelys ja sen myötä muukin kehitys on mielestäni kuitenkin tehnyt ihmisen elämän mukavammaksi, joten turha haikailla menneisyyden hämärää. Metsästäjä-keräilijän elämä ei liene käytännössä ollut kovin ruusuista, sen voin aavistaa aina kun joskus luonnon helmassa vähän pidempään olen viipynyt. Leevi Karsikas on siis väsännyt väitöskirjan “metsästyksen ongelmapuhe“, ja on saanut filosofian tohtorin oppiarvon, ilman että olisi koskaan suorittanut ylioppilastutkintoa.

Hirvittävää on se myllerrys, mitä polku, tuo katoava kansanperinne, saa kokea tehokkaan metsänhoidon kourissa. Sen melkein kadotimme välillä, mutta kuitenkin tuon lyhyen myllerretyn alueen ja vesakon läpi selvisimme, ja taas edessä näkyi selvä, sievä polku, niin kuin sydänmaan järvien rantoja tapaa myötäillä. Poikkesimme rantaankin välillä, katsomaan uiskentelevaa sorsapoikuetta ja järveä muutenkin. Järven nimi on Murtonen, vaikka mitään erikoisia murtoja siinä ei ole. On vain suorantainen järvi, harvinaisen hyllyvärantainen. Yhteen hieman kovempaan niemennokkaan on joku laatinut kämppäpahasen, entinen varsinainen yleinen kämppä on järven toisessa päässä rantametsässä. Sielläkin olen joskus poikennut, siinä kämpässä näkyy vuosikymmenten takainen paljon asumisen jälki. Siinä on puiset laverit, pöytä seinään kiinnitettynä ja nurkkatakka. Kattokin taitaa olla pitävä; mökki olisi siis kelvollinen yöpymiseen yhäkin. Kuitenkin sen parhaat ajat ovat takanapäin, enää ei sydänmaalle mennä kuin ennen, ajan ja eväitten kanssa.

Tämäkään järvi ei ole mitään järvien aatelia, vain suorantainen pelottava rutakko sellaiselle, jonka kokemusmaailma on kesämökiltä jostakin suuren, oikean järven rannalta. Ennen täältäkin ongittiin ja pilkittiin pieniä ahvenia, sorsamiehet ja metsälinnun pyytäjät yöpyivät, rangan hakkaajat asustivat syystalven pitkiä iltapuhteita ja öitä. Nyt kun metsätie, vaikka huonokuntoinenkin, tulee muutaman sadan metrin päähän, tuskin kukaan viitsii tai joutaa jäämään yöksi. Aikonaan oli Rustingin Jussi, kova erä- ja kalamies, mennyt miesten kanssa Murtosiin kalaan, jolloin oli kertomansa mukaan ensiksi tehty kämppä yöpymistä varten. Se on silloin hyvin vanhaan aikaan, jolloin kämppä tehtiin varaamatta, jokseenkin pyöreistä hirsistä, välit vain tilkittiin sammalilla. Sisälle tehtiin kivistä savukiuas, joka lämmitettiin jos yöksi tarvittiin lämmintä. Nämä tällaiset kämpät ovat lahonneet ja kadonneet, jostakin voisi löytää kiviläjän joka on ollut kiuas. Ainakin Iso-Juurikan rannasta tiedän tallaisen kämpän paikan jossa kiuasraunio näkyy. Sitä olen kuullut sanottavan Hosionperästen kämpän paikaksi.

Polku vie järven päähän, jossa toisesta lammesta tuleva oja tulee järveen, ja tulva-aikaan virtaa varmaan vuolaastikin. Nyt ojan vesi seisoo mynnähtäneenä virtaamatta, järven suulla ojassa kasvaa vehkaa. Ojan vartta lähdemme taas polkua pitkin kohti seuraavaa lampea, jonka nimi on Pikku-Lehtonen. Suo jonka poikki oja menee, on luonnontilainen ja kasvaa rämemäntyä, ojan varsi on koivikkoisempi ja paikoin lehtomainen. Haarakoivussa kasvavaa pahkaa käymme katsomassa lähempää, kuviakin otamme. Maisema on erämainen, ihmisen myllerrystä ei täällä ole. Polkukin ojan varressa on hiipumaan päin. Oja lampien välille lienee kaivettu käsityönä työttömyystöinä aikoinaan. Joitakin lakkoja poimimme suuhun, parhaiten niitä onkin juuri polunvarressa. Näillä soilla on joskus lakkoja enemmänkin, mutta kuivempia suot taitavat nykyisin olla vaikkei niitä ole varsinaisesti ojitettukaan. Kenties nämäkin järvien väliojat ja soiden ympärysmetsien ojitukset vaikuttavat. Enemmälti tänne tulee lakkaa kuitenkaan ani harvoin. Täällä kuitenkin asustaa jonkinlainen riekkokanta, joka tarvitsee avointa suota elinpiirikseen. Lehtosten ja Murtosten välinen suo on kokonaan luonnontilainen, ei yksitoikkoisen aukea vaan rämemäntyjä ja honkia kasvava, jossakin melkoinen kivikin. 

Pikku-Lehtosessa menemme rantaan, ja nappaan muutaman kuvan. Ojansuun toisella puolen on hyvä leirikenttä, siellä olen ennen nähnyt vanhan veneen ja muuta jonkun kalamiehen tarpeistoa, nyt emme kuitenkaan mene sinne. Ojassa on kivinen pato ja padon päälle kivikkoon on tulva uittanut vanhan öykin; otan siitäkin kuvan. Lammen ranta kohoaa kankaana tällä sivulla, ja rinteessä on jonkinlainen mökkihoito saunoineen, rannassa vene jota ei liene laskettu vesille koko suvena. Kämpän kohdalla on rannassa harvinaisen paljon isoja mustikoita, lampi on varmaan karkottanut keväisen yöhallan. Syömme mustikoita ja mietimme, jaksaisiko tänne tulla niitä oikein poimimaan uudestaan. Päätämme, että saavat jäädä meiltä silleen, liian pitkä matka tulla helteessä tänne asti poimimaan. Muuten metsissä näkyy olevan mustikoita, mutta hiukan harvakseltaan. 

Tässä lammessa on melkoisia haukia jos kuulemani jutut paikkansa pitävät. Ahvenetkin ovat joskus olleet melko isoja, niin kertoi kerran Koskenperän seppä-Oiva, Mastolan-sepäksikin kutsuttu. Kerran pajalla käydessäni hän kertoi vasta käyneensä Lehtosissa ongella, ja oli aikeissa lähteä pian uudelleen. Varmaa ei ole kävikö hän Pikku- vai Iso-Lehtosessa, mutta nämä ne olivat sepän onkipaikkoja. Isossa Lehtosessa on myös järven päässä kalliolla pieni hirsinen kämppä, jossa on voinut yöpyäkin. Niin, kerran Suojärven kalliopirtillä Virkkulan Lauri kertoi, että olivat joskus saaneet Pikku-Lehtosesta hauen, joka oli suolistettunakin painanut yli 8 kiloa. Aikamoinen peto lampihaueksi! Mutta vielä kummallisempaa, Lauri kertoi että lammessa on kaksi pohjaa, sillä jättihauki oli välillä sukeltanut lammen pohjan reiästä alempaan veteen, ja sekös tuotti ongelmia kalaa väsytettäessä. Kuitenkin olivat lopulta saaneet kalan lopen ylös ja eräksi. Joskus soisia lampia saatetaan sanoa pohjattomiksi, mutta tässä lammessa pohjia on oikein kaksin kappalein!

Nykyisin kalastajat taitavat olla täältäkin vähissä. Joskus mennävuosina Vanhantalon Armas kalasteli täällä, olipa hänellä jalaskämppäkin jossakin lammen rantamilla. Sitten Armas oli eräänä talvena vetänyt traktorilla nevaa myöten kämpän Murtosiin, sieltäkin se on jo sittemmin hävinnyt. Itse en ole täältä koskaan kokeillut kalastaa, Iso-Lehtosesta olemme joskus pilkkineet ja kesällä käyneet Suojärveltä siellä kokeilemassa virvelin syöntiä. Paras koskaan kokemani pikkuahvenen syönti olikin silloin kerran Isossa Lehtosessa; jokaisella heitolla, vaikka vain parin metrin päähän rannasta, tuli pikkuahven. Mutta kalamiehiä täällä on ollut jo muinoin, sillä tämän pikku-Lehtosen lammen rantarahikosta löytyi joskus, ehkä 15-20 vuotta sitten, yhdestä puusta koverrettu ruuhi. En oikein tiedä missä ruuhi nyt on, mutta koska siitä oli juttu paikallislehdessä, se varmaan on osattu ottaa johonkin säilytettäväksi. 

Tämä on oikeaa napasydänmaata nykyisin, mitään merkkejä ihmisistä ei näy eikä kuulu. Ilta on hiostavan lämmin, tyyni heinäkuun ilta, kohta hämärtyväkin. On hiljaista, linnutkaan eivät enää laula, mutta jostain kaukaa kuuluu silti joskus jotakin ajoneuvon ääntä, jostakin metsätieltä ehkä. Palattuamme ojan vartta Murtosten rantaan alkavat kurjet iltalaulunsa suolla järven takana; ehkä saattavat pesiäkin siellä. Aurinko on laskemassa järven taakse, huumottaen punertavan pilviverhon lävitse. Kuuntelemme vielä kerran kurkien konserttia, ja jatkamme rantapolulle. 

Illan suussa tuli ukkosluontoinen sadekuuro, vähän jyrähtelikin. Vettä tuli kaatamalla, mutta sademittariin oli tullut vain 15 mm. Sade on tarpeen, sillä lämmin sää ja tuuli ovat kuivattaneet maan,  kasvusto on lämpimällä ja helteisellä ilmalla haihduttanut paljon. Helteistä ilmaa on riittänyt jo viikkoja, yölläkin on ollut 17-20 astetta lämmintä. Kaikki maan kasvu on ollut suotuisaa, nyt lämmin tuli oikeaan aikaan heti keskikesällä. Kosteuttakin maassa on riittänyt kohtalaisesti.

Lintujen laulu on jo paljolti vaiennut, mutta lehtokertut olivat yöllä äänessä vielä pari päivää sitten. Poikaset ovat lähteneet pesistään, Töllinojan pellolla pesineen kuovin kolme poikasta ovat myös jo lentäneet parveutumaan. Sorsien poikueet ovat isoja, yhden havaitsin joella viime viikolla kun kävin vetämässä uistinta. On silti hyvin mahdollista, että aikaiset poikueet lähtevät muuttamaan ennen sorsajahtia. Metsälintujen poikueista ei ole havaintoja, en ole paljon metsissä liikkunut. Alkuviikosta satuin erääällä aarnimetsäalueella kanahaukan pesimäsijoille, ja pääsin kuulemaan kanahaukkojen villiä huutoa. Koskaan aiemmin en ole sellaista kuullut, vaikka paljon olen metsissä liikkunut.

Talven viikkoja kestäneet paukkupakkaset tiesivät hyvää kunnon kesää, ja se piti paikkansa. Se on aina tiedetty kysymättä sammakoilta, että näin on. Kuitenkin kesästä voi tulla ennätyslämmin, riippuu loppukesän ilmoista. Maanpiirissä ilmat mennä vellovat kahakäteen lännestä itään, joten monenlaista ilmaa on mahdollista olla. Kaikki lämpö tulee auringosta, joten sen pienikin säteilyn muutos vaikuttaa maapallon lämpöön. Nyt ovat tietäjät kiikarilla nähneet taivaalla tähden, joka on kuin meidän aurinkomme mutta 20 miljoonaa kertaa lämpösempi. Kyllä on onkaa kerrakseen, liekö jo energian tuhlausta! Tähti on massaltaan jopa 250 milj. kertaa aurinkoa vauraampi, niin ovat viisaat kuutioineet kiikarilla katsoessaan. Kokoa on riittävästi. Jos kunnat saataisiin yhtä suuriksi, niin se olisi valtion herrojen mielestä varmaan riittävä kuntakoko! Mutta eiköhän vain vaalipaneelissa joku kehtaisi esittää, että pannaan kaksi yhteen, niin saadaan tehoja lisää..

Avaruus on suuri, mutta kiikarilla ovat maapallon lähiympärystät jo tiirailleet ja laatineet kartat tähdistä ja komeetoista. Mutta suuri se on, kuka sen kokonaan kuutioinee. Konsta Pylkkänen oli kerrattain makaillut Sallantunturin laella selällään ja oli koittanut avaruuden kokoa määritellä. Oli katsonut ensin vihaisesti kauas pystysuoraan, sitten vinottain ja vaakaan, ja oli koittanut laskuopin kaavoilla päästä perille likimääräisestä koosta. Oli tullut johtopäätökseen, että jos se olisi vähänkin suurempi, se olis turhan iso. Kas kun on sattunut luojantyö kohilleen, karralla riittävän laaja ja riittävästi valloittamista ihmisille. Saapikai tähtäillä teleskoopilla toisenki kerran, ennen kuin peräseinä häämöttää..

Nyt siis on kesä, kuten jo aiemmin tuli ilmi. Kalojen narraamista on ehtinyt jotensakin harjoittamaan, vai lieneekö kalat narranneet pyytäjää. Syömäkalat on tavattu nostaa vedestä, kun on retkellä oltu. Maanantai iltana saimme seurailla rannalta, kun Jyväskylän poikien virveliin tarrasi melkoinen hauki. Jonkin aikaa väsyteltyään saivat veneeseen, vaikka haavia tai koukkua ei ollutkaan. Rannalla kalavaaka näytti valehtelematta 3,5 kg, mikä on sydänmaajärven haueksi iso. Itse en ole koskaan niin suurta saanut, ennen joesta ei tahtonut saada pientä tuppihaukeakaan virvelillä.

Yleisesti ajateltiin ennen, että joessa ei isoa uistinta kannattanut käyttääkkään, pieneen arveltiin hauen helpommin uskaltavan. Kuitenkin kerran lainasin Töllin poikien uistinloovasta patinoituneen uistimen, jonka myöhemmin opin tuntemaan Räsäsen seiskana. Heitin pitkin lumpeikon sivua ja kohta tommasi hauki kiinni. Vaikka se oli vain puolen kilon luokkaa oleva tuppihauki, väsyttelin sitä kauan kuten ”Nyt nappaa”-kirjasta olin lukenut. Lappasin jopa tyhjää siimaa rannalle, ettei se voi nykäistä sitä poikki! Lopuksi nostin saaliin rannalle, ja kyllähän se oli riemastuttava hetki. Taisin saada vielä toisenkin samana iltana, joten kotiin oli viemistä. Muistan, että oli heinäaika eikä Töllin Pate katsonut hyvällä, että pojat lähtevät vielä illalla joelle itseään vasyttämään. Taisi luvata jopa syödä hatullisen p—aa jos mitään saisimme..

Lämmin kesä jatkuu, huomiseksi säätieto lupailee jopa yli 30 C-astetta. Sadettakin on jonkin verran saatu kuluneen kahden viikon aikana, joten kaikkinainen maan kasvu on hyvässä vauhdissa. Tosin heinäkasvien ja perunan optimilämpötila onkin vain parinkymmenen asteen luokkaa, johon ylletään melkein öisinkin nyt parhaimmillaan. Ja kun valoa on vielä yölläkin, ei ihme että kasvu on nopeaa, ehkä nopeinta maailmassa. Suomihan on maailman pohjoisin maatalousmaa, joka on huomattavalta osalta elintarvikeomavarainen. Kaikki merkittävät viljelyskasvit menestyvät täällä, mutta erilaisen kasvurytmin takia Keski-Euroopan lajikkeet eivät kovin hyvin sovellu meidän oloihin. Yksi erityispiirre on , että korsi ja olkisato on meillä paljon parempi kuin etelämpänä. Nytkin meillä kasvamassa oleva ruis yltää Perisuopellolla lähes ladon rästääseen..

Kaikkinainen kasvullisuus on nyt vehmaimmillaan ja vihreimmillään. Pientareet, tienlaidat ja ojat sekä muut joutomaa-alueet rehottavat kaikkinaista kasvillisuutta. Ennen kun kaikki heinä oli tarpeen tarkasti korjata talteen, oli ympäristö siistinpää kun kaikki paikat niitettiin viikatteella ja lampaat ja laiduntavat lehmät söivät vielä kaiken lopun luonnonheinän ja vesakon. Maitohorsma lienee sekin saanut nimensä siitä, että sitä on niitetty lehmille rehuksi. Eilen illalla kirkolta ja kirkosta palatessamme tarkastelimme jokipenkan kupeessa kasvavaa valkoista horsmikkoa. Osin rinnakkain punaisten horsmapehkojen kanssa kasvava valkoinen horsma näyttää hienolta. Ajattelimmekin käydä kaivamassa pätkän juurta tuosta valkoisesta horsmasta ja istuttaa sitä kokeeksi johonkin pihan laidalle. Horsmaa ei pidetä koristekasvina mutta helppohoitoisena ja hyväkasvuisena se on huolettoman puutarhurin kukka sekä luonnollinen koriste joutomailla. Lisäksi se kukkii kauan ja kukatkin taitavat olla auki läpi yön. Horsma on myös hyvä mesikasvi mehiläisille, siinä voi olla auki 20 mettä sisältävää kukkaa yhtä aikaa, kertovat mehiläishoitajat.

Arvi Järventauksen kirja ”Satu-Ruijan maa” oli juuri luentasarjana kuultavissa radiosta. Sen verran ehdin kuulla jotakin osaa, että mielenkiinto heräsi tämänkin kirjailijan tuotantoa kohtaan. Tästä kirjailijasta kerrotaan myös  Sulo-Weikko Pekkolan kirjassa ”Petsamoa perimässä”, josta kirjasta on otteita myös kirjassa ”Eränkävijänä ja pommarina yli lapin rajojen”, joka sattuu olemaan kirjahyllyssäni. Arvi Järventaus oli Sodankylän kirkkoherra ja pappina mukana Petsamon retkellä, ennen kuin Tarton rauhan sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli saatettu voimaan. Järventaus oli mukana alkaakseen järjestämään kirkollisia asioita kunhan Petsamo on saatu Suomalaisten haltuun, mutta retkikunta ei pystynyt pitämään aluetta hallussaan bolshevikkien hyökätessä vuonolta päin. Perääntymisvaiheessa käytiin Salmijärven taistelu, jossa jouduttiin lopuksi perääntymään järven yli kahden konekiväärin tulittaessa rannasta: ”Bolshevikit olivat kiskaisseet pari konekivääriä rantaan ja nyt alkoi sellainen luotisade, ettei kirkkoherra ollut nähnyt unissaankaan moista. Pohjaamattomilla pieksuillaan juosta hölkytellen hän koetti painaa alta pois, konekiväärien synnyttämä ilmanpaine oli niin kova, että pää tutisi kuin vanhalla äijällä.” Ehtoollissalkkukin aukesi mutta hän pakkasi sisällön uudelleen ja selvisi kuin selvisikin hengissä.

Hyvä niin, sillä hän oli ensimmäisiä lappia kuvanneita suomenkielisiä kirjailijoita kirjoittaen vielä puoliväliin kolmattakymmentä teosta Petsamon retken jälkeen. Niihinkin voisi tutustua joskus, jos niitä löytäisi joskus kirjastosta ja olisi aikaa lukea. Valitettavasti monet kirjat, jotka kiinnostavat joudutaan toimittamaan etälainauksena jostakin muualta ja se maksaa aina vitosen. Tietenkään kaikki kirjat eivät voi sopia kirjaston hyllyihin, varsinkin kun uutta kirjoitetaan koko ajan. Oikeastaan kirjallisuutta on niin paljon, että voitaisiin pitää kymmenen vuoden tauko jolloin ei julkaistaisi yhtään uutta kirjaa. Semminkin kun nykykirjallisuus on suurimmaksi osaksi väkisin puristettua sisältötuotantoa, jolla ei ole oikeastaan paljon uutta annettavaa ihmiskunnalle.

Aika paljon olen ostanut kirjoja myös kirjaston poistopöydältä. Jotkut ovat jääneet vähänkuin hyllyn lisukkeeksi, mutta tosi helmiäkin on joukossa. Veikko Huovisen ”Talvituristi” sisältää myös kertomuksen ”poikien talviretki”, mikä on taitavasti kirjoitettu ilmeisen todellisuuspohjainen kertomus kahden varusmieskarkurin tapauksesta. Myös Yrjö Kokon ”Molli, maailman viisain koira” kuuluu suosikkeihini. Hyllyssäni näyttää olevan myös Nivalan kirjastosta poistettu Mirja Makkosen ”Sianhoito”, jolla on vain keräilyarvoa. Oma lukunsa ovat kirppiksiltä ja antikvariaateista tehdyt löydöt, ne ovat kirjallisuuden parhaimmistoa.

Yksi paljon Lapista kirjoittanut kirjailija on myös Arvo ”Tiera” Ruonaniemi. Nyt 98-vuotias Ruonaniemi vielä kirjoittelee, mutta aiheet ovat nyt tulleet selkosilta maalikyliin ja aivan lähellä oleviin päivittäisiin asioihin. Sairaalareissut, kotiutumiset ja hoidot vaihtelevat, mutta tärkein on jäljellä eli järki ja normaali havainnointikyky. Ylös kirjoitetut kuvaukset voinnista ja tunnoista ovat tuon ikäisiltä harvinaisia, kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin merkittävä saavutus. Mutta merkittävää on myös se kuinka hän suhtautuu saamaansa kohteluun ja kokemuksiinsa sairastelunsa varrella:

Ja se, mistä haluan sairaalassaoloajaltani sanoa, on vain kiitosta. Sain seurata pitkiä jaksoja sairaalahenkilökunnan työtä. Jatkuvasti ihmettelin heidän luonnettaan, siis kykyään toimia aina hymyillen ja hyväntuulisina. Sitä samaa sain itsekin osakseni. Näin, kuinka hoitohenkilökunta joutui auttamaan heikkokuntoisia potilaita, kuten väliin itseänikin – ja aina yhtä ystävällisinä.
On vaikeaa ymmärtää niitä sairaaloista ja sairaiden hoidosta julkistettuja parjauksia, joita on silloin tällöin saanut nähdä. Itse, tuon lämpimän ja ystävällisen hoitotoimen nähneenä ja kokeneena, halusin jutelmani tämän viimeisen kappaleen nimetä: Ja se tärkein: Kiitos!

Näin siis 98-vuotias Ruonaniemi. Terveydenhuoltoa ja vanhusten palveluita tahdotaan usein julkisuudessa vain moittia, tai sitten vain huonot asiat ylittävät uutiskynnyksen. Vanhustenhuollosta on tehty monia kohujuttuja ja tutkimuksia, jotka ovat olleet yksittäistapauksia tai avoimen sensaatiohakuisia. On kuitenkin selvää, että potilaat ja vanhukset, joiden henkinen toimintakyky on alentunut, ovat suurimmassa vaarassa joutua laiminlyöntien kohteeksi. Silloin kun ihminen ei itse pysty etuaan ollenkaan valvomaan, on hoitohenkilökunnan moraali ja vastuuntunto ensiarvoisen tärkeää. Jos he hoitavat työnsä moitteettomasti päättäjien antamien resurssien puitteissa, on kiitos paikallaan. Ruonaniemen mainitsema ystävällisyys ja hyväntuulisuus on sellaista, jota täälläkin saa omaiset kohdata käydessään omaisiaan tapaamassa laitos- ja palveluasunnoissa. Joskus ajattelee, riittääkö hyväntuulisuutta vielä kotiinkin raskaan työpäivän jälkeen.. 

Ulkona tuulee viileästi länneltä. Kaivoksen altaat eivät pölyä, kun eilen satoi ukkoskuuroina viitisen milliä. Muutenkin altaiden pintaa lienee käsitelty pölyämättömäksi tänä keväänä, koska havaittavaa pölyämistä ei ole ollut. Viime keväänä pölyäminen oli kovilla länsi-luoteistuulilla voimakasta, ja siitä jotkut ehtivät valittaakkin. Meillä oli silloin jotakin tekemistä, että emme ehtineet pölyämiseen juuri kiinnittää huomiota.

Aatto oli tyyni j a lämmin, jopa sääskistä meinasi olla haittaa tässä kotonakin. Illalla grillasin makkaraa, kätevästi mikroaaltouunissa tietenkin. Juhannusaamu oli myös aurinkoinen ja tyyni, kesäaamu parhaimmillaan. Tein melkoisen lenkin pyörällä aamulla, enkä nähnyt ketään muita liikkeellä varhain juhannusaamuna. Itse en tapaa valvoa juhannusta, joten aamulla sitten herää varhain. Muuten juhannusta vietämme normaaleissa puitteissa, koivut porraspäihin, juustokeitoa, saunominen vastomisineen jne. Ulkosaunaa ei kotona ole käytettävissä, koska sauna on jouduttu ottaamaan varastoksi. Tavara ei siis tee ihmistä onnelliseksi, vaan voi jopa syrjäyttää omistajansa, kuten tässä tapauksessa. Aika nurinkurista, että näin on päässyt tapahtumaan, vaikka tietoisesti pyrkii välttämään turhia hankintoja. Jos sama ilmiö jatkuu ja voimistuu, voikohan tavara työtää ihmisen ulos omasta talostaankin, ulos vaikkapa asuntovaunuun asumaan?

Juhannuksena ennen mentiin valvomaan johonkin luonnonhelmaan, kuten kerran Töllinojalle ojan varteen telttaleiriin viettämään juhanusta. Teimme teltan kahdesta sängynpeitteestä, ja evääksi oli pullo vadelmalimukkaa ja ehkä pari makkaraa, en muista varmaksi. Saattoi olla myös tupakkia, jota tyhmyyttämme opettelimme silloin polttamaan. Mutta mieleen jäi se, kuinka kylmä loppujen lopuksi on Suomen kesäyö. Aamuyöllä kärvistelimme hirveässä kylmyydessä, josta ei osannut päivän ja illan lämmössä aavistellakaan. Niinpä varsin varhain keräsimme vähät tavaramme kokoon, ja menimme kotiin. Muistan, että oli mukava tulla siistiin juhannuskoristeltuun tupaan ja mennä sitten sänkyyn vähän jatkamaan unia.

Lämmintä on luvissa ensi viikollakin, mikäli säätietoihin on luottamista. Jos ajattelee maanviljelyn kannalta, seuraavat viikot saisivat olla lämpimiä. Maassa on nyt hyvin kosteutta, valoa on ympäri vuorokauden, joten lämpö on minimitekijä viljojen kehityksessä. Lämpö syksyllä ei ole enää niin vaikuttavaa, kun yöt pimenevät ja viljojen kasvurytmi kääntyy jo tuleentumiseen päin. Sammakkoprofessori ennustaa, että kesästä tulee hyvä. Heikkisen merkkien mukaan tulossa on ihan hyvä ja merkkien mukaan normaali kesä. - Heinäkuussa on hyvää ilmaa eikä ole kylmää, mutta kymmenennen päivän jälkeen sataa vettä useamman päivän. Onko sitten niin, että tulva jää elokuulle, se on vielä hieman epävarmaa. Sateen jälkeen kuitenkin lämpiää ja alkaa kunnon hellejakso, Heikkinen lupaa. Elokuu on lämmin, tulee ukkosta, myrskyä ja hellettä, ennustaa Hyrynsalmen “sammakkomies”..
 

Mustikoita tulee sittenkin, vaikka yöpakkasia pakkasi esiintymään kukkimisaikaan. Eilen huomasimme vihreitä kartteja polunvarressa, kivisellä, osittain suota halkovalla harjanteella. Tuolla harjanteella on myös soikea painautuma, jonka tulkitsisin suppakuopaksi. Sellaisten on sanottu syntyneen jäälohkareen sulettua maa-aineksen sisällä jääkauden sulamisvaiheessa. Kuopan pohjalla ei kasva suuria puita, näyttää että kuopan pohja ei jostakin syystä ole hyvä kasvupaikka.

Tuota harjua pitkin menee polku, joka johtaa lammelle, jonka  nimi on johdettu lammen muodosta kuten usein on. Nimi viittaa myös koukkuun, joka kiinnitetään siimaan syöttiä varten. Tuon lammen polunpuoleisen pään takana on ruohikkoinen niemeke, mikä harhauttaa luulemaan että lampi on matala. Kuitenkin kerran kun talvella porasimme kairalla reiän jäähän, ihmeekseni huomasin että siima ei ylttänyt pohjaan. Ja siima ei ollut silti aivan lyhyt. Lampi on muuten osittain jyrkkärantainen ja kankaiden välissä, mikä viittaa mahdollisuuteen syvistäkin kohdista. Lammen eteläpäässä on nuotiopaikka, paikalla jossa joskus sijaitsi lautainen kämppä-rotisko. Se oli silloin vielä olemassa kun teimme ensimmäisiä tutkimusmatkoja Etelä-sydänmaalle. Tällä retkellä emme käyneet nuotiopaikalla, mutta lammen rantaa nuotiopaikalta päin vastaamme käveli metsäpeura.

Olimme siis palaamassa järveltä, missä asustelee yksinäinen joutsen, varmaankin puolisonsa menettänyt. Kuulimme siellä myös kuikan ääntelyä ja tunnistimme kiikaroinnin jälkeen selkälokin, mikä on kalalokkia paljon harvinaisempi täällä. Saunasimme myöhään illalla, varmaankin lähes keskiyöllä, ja pulahdimme myös järvessä. Viileä kesätuuli kuljetteli tummia pilvenlonkkeja harmaalla taivaalla, mutta tunnelmaa ja ympäröivän  alkukesän vehmautta se ei himmentänyt. Muutama sadepisara saunakuumalle iholle löylyn ja vastomisen jälkeen, voiko parempaa hoitoa ollakaan. Taustamusiikkina ainostaan tuulen tohahtelu rantakoivussa ja käen kukunta! Pimeää ei tähän aikaan vuodesta näillä korkeuksilla tule, ei edes hämärää, vaikka taivas oli pilvessä. Mukana oli myös eräopas ja luonnontuntija Heikki Leppänen, häneltä saimmekin kuulla tämän seudun historiaa ja lähimenneisyyttä. Tämä armoitettu jutunkertoja ja runonlausuja on samoillut nämäkin sydänmaat jo nuoresta lähtien, ja osaa ulkoa kaikki järvet ja vedenjuoksut niinkuin ne menevät. 

Tänään vietetään luonnonkukkien päivää. Huomasimmekin eilen, että karpalo oli kukkimassa runsaana. Marjoja ei silti pidetä kukkina, vaan marjoina, jotka kukkivat tuottaakseen marjoja. Samoin löysimme erään suolla kasvavan kukan, jota arvelimme maariankämmekäksi. Myös kielot kukkivat parhaillaan kivisen polun varsilla. Ennen oli tapana juhannuskesällä hakea joen rannasta kieloja koristeeksi. Nyt kieloja kasvaa pihallammekin, jossa ne näyttävät hyvin viihtyvän karun kuivassa penkissä männyn juurella. Monet kasvit ovat kukkineet tänä keväänä etuajassa, kun toukokuun puolivälin helleviikko heitti kasvukautta reilusti eteenpäin. Nyt, kun juhannus on ensiviikolla, pitäisi pihlajan normaalisti alkaa kukkimaan, mutta nyt kukinta on jo ohi. Sensijaan syreenit ovat nyt kukassa, mutta kovin runsas kukinta ei näytä tänä vuonna olevan.

Niin, varsinaisia luonnonkukkia ei näin pohjoisessa kovin paljon ole, ainakin vuokot ja muut ovat tuttuja vain alakoulun lukukirjoista. Voikukka on uskollisin pientareiden koristaja täällä, samoin maitohorsma. Avo-ojitettujen peltojen ojien pientareilla kasvaa varsinainen kukkaloisto keskikesällä, runsaimpana mesiangervo. Jos pellon pientareen kulottaa keväällä, on kukinta erityisen hieno. Tästä minulla on kokemuksia ja kuvia edellisiltä kesiltä. Pohjoisempana, Lapissa, ovat erityisen hienoja laajat kulleroniityt, jotka näihin aikoihin alkavat siellä kukintaansa.

Hiljaa huojuu korven honka,
kaukaa käkö kukkuu.
Vaieten astuvi vaeltaja,
mielenmyrsky nukkuu.

Tuo runo olkoon muistoksi viime viikonlopun reissulta vuokrakämpälle Salamajärven kansallispuistossa. Ilma oli tuulinen ja viileä, mutta metsän sisässä siitä ei paljon huomannut. Mukava reissu ja paikka, tuon kämpän ympäristöä komistavat uskomattoman paksut ja vanhat männyt. Lammen toinen laita on korkeaa kangasta, mikä kasvaa mäntyistä aarnimetsää. Toisella laidalla lampea on taas lähteistä tervaleppäkorpea, kasvaen myös korpipaatsama pensasta. Jääköön salaisuudeksi, että rämeellä kukki valokiksikin kutsuttu marja, joka kerää keltaiseen mehukkaaseen marjaansa valoisan alkukesän parhaat aromit..

Toissailtana pistäysin Suojärvellä virvelöimässä ja soutelemassa. Pienet ahvenet tokiloivat uistinta, mikä oli tarkoituksella vähän isompaa kalaa varten valittu. Isoja ahvenia ei kovin paljon taida nyt Suojärvessä olla, tai ainakin harvemmassa. Tai sitten, ne eivät olleet nälkäisiä. Hauista ei tullut nyt merkkiäkään. Lähellä itälahdella olevaa vanhaa pientä kämppää oli kiven päällä lokinpesä, jossa oli jo isot pojat. Nappasin muutaman kuvan ja soutelin pois, ettei tule liikaa häiriötä pesinnälle. Emolintu seurasi tilannetta valppaana kivellä jonkin matkan päässä, ja ponkaisi siivilleen huomatessaan minun lähestyvän. Tunnistin lokin kalalokiksi, olinhan kevättalvella vesilintukurssilla kansalaisopistossa. No, tarkistin kuitenkin vielä kotona lintukirjasta.

Heittelin erilaisilla uistimilla, mustaa Mepsiä punapilkuilla kokeilin, ja hyvin lensi kumikalakin 3,5 gramman jigipäällä varustettuna, ja sain jopa kalan öykkiin asti. Ostin Halpa-Hallista satsin noita 3,5 grammaisia ja tuntuivat aika sopivan kokoisilta. (Taisivat olla kaksi viimeistä pakettia piikissä!) Jigi ei tartu pohjaankaan niin helposti kuin 3-haarakoukku, joten varsinkin oudommissa vesissä se on hyvä valinta. Kotona laitoin näihin Amerikasta saamiani puna-valkoisia toukkajigejä, joten maltan vain odottaa pääseväni kuha-hauki-kirjolohi-pitoisille vesille niitä pomputtamaan. Sattumalta kuulin, että Muurasjärvestä oli hiljattain saatu 7 kilon kuha puna-valkoisella kalajigillä. Toivottavasti sana kesän ottiväristä ei leviä..

Kämpällä oli hiljaista. Soudin yläpään lahden puoleiseen valkamaan ja nousin maihin. Nostin repun ja virvelin kalliolle ja kokeilin heitellä laiturilta. Ei näpäystäkään. Nuotiopaikalla join kahvit termospullosta ja katselin rauhassa järvimaisemaa. Joskus 40 vuotta sitten järvellä harvoin tarvitsi olla yksin ja kämpälläkin oli monesti kalamiehiä. Vanhassa kämpässä oli pelkät kiiltäviksi kuluneet puiset laverit ja savun mustuttamat seinät. Lehdeksiä ruukattiin kantaa pehmusteeksi kyljen alle, ja yöllä pimeässä kämpässä kuului vain sääsken ininää. Joskus iltatuuli sai laineet liplattamaan kallioista rantaa vasten mikä kuului kämppään, ja aamulla Kellarilammen nevalla tai Juurikkanevalla kurjet tervehtivät auringonnousua konsertillaan. Jotkut asiat pysyvät vaikka aika kuluu ja muuttuu. Tuo ranta, kivet, koko kämppäniemi ja kallio, järvikin, ovat kuin silloin ennen. Lintujen laulu, laineiden liplatus ja auringonlasku, toistuvat vuodenkierron mukaan. Kalatkin ovat järvessä kuin silloin, pieniä ahvenia.

 Aika ja inhimillinen elämä on muuttunut siitä paljon, sanotaan että hyvinvointiyhteiskunta on kehittynyt huippuunsa ja tiedon määrä on valtava. Talous ja tieto hallitsevat yhteiskuntaa, talous sisältää jonkinlaista etiikkaa ja moraalia, mutta tieto on kylmää faktaa eikä sisällä mitään arvoja. Siksi asiantuntijavalta on hyvin kyseenalainen suuntaus, ja toisaalta tieto ja asiantuntijuus kuitenkin aina projisoituu jonkin arvopohjan lävitse. Aineellinen vauraus on paisunut uskomattomiin mittoihin. Vaikka virallisesti yhteiskunta on hyvä, monenlaista inhimillistä hätää ja pahoinvointia, masennusta ja alavireisyyttä, elämän tarkoituksettomuutta koetaan laajasti. Itsekkyys, tyytymättömyys ja lyhytnäköinen oman edun tavoittelu, kovuus ja raakuus tuottavat omanlaisiaan hedelmiä. Monet näistä ilmiöistä ovat liääntyneet elintason nousun ja kaikenlaisen kehityksen myötä. “Onni täällä pakenee, aikamme sen turmelee”, veisattiin aamuhartaudessa eräänä aamuna..

Tämänkin järven ja rannan luonne muuttuisi olennaisesti, jos järveen laskettaisiin säiliöautollinen lohia kaikkien vapaasti pyydettäväksi. Silloin tulisi ihmisluonnon huonompienkin puolien vaikutukset pian esille, kateutta, melua, riitoja, kerskailua, kilpailua, ahneutta riittäisi, vaikka kalastuksen pitäisi olla rauhoittava harrastus. Rauha täältä olisi myös mennyttä. Taitaakin olla parempi, että järvessä onkin vain pieniä ahvenia..
Näissä mietteissä istuskelin nuotiopaikalla kunnes aurinko alkoi laskea jo lähelle metsänharjaa, jolloin otin ne muutamat pakolliset kuvat värikkäästä auringonlaskusta. Nyt, pari viikkoa ennen juhannusta, aurinko laskee luoteessa järven kivilahden tienoilla. Työntelin öykin vesille ja aloin heitellä taas uistinta. Syönti näytti loppuneen kokonaan, joten jätin uistimen perään valumaan ja aloin soudella kohti omaa öykkirantaa.

Noista 3,5 grammaisista jigipäistä saa halpoja ja hyviä uistimia tekemällä ns. leechejä, mikä tarkoittaa, että koukkuun sidotaan houkuttimeksi Marabu-kukon höyheniä, jotka vedessä heiluvat houkuttelevasti. (Huom, oikea perho-leech tehdään perhokoukkuun, eikä sitä voi heittää virvelillä) Marabouta löytyy mustana ja oranssina, ainakin meidän perhonsidontaloovasta. Joskus monia vuosia takaperin sidoimme perhoja jonkin verran ja nyt kaivoin pölyttyneen laatikon esille, kiinnitin yhden jigipään penkkiin ja tekaisin mustan marabu leechin. Musta leech on käypäinen koskikalastukseenkin juuri tuollaisella 3,5 gramman päällä, koska se ei painu salamana pohjaan niin kuin joku painavampi, lentäen heitettäessä kuitenkin kohtuullisesti. Musta leech kiinnostaa taimenia, harjuksia, kirjolohia ja tietenkin tavallisempiakin kaloja, joten ei kun kokeilemaan. Yksi paikka jossa olen aikonut käydä on Lestijoen Jatkonkoski, mikä jäi paikkana mieleen kun laskimme siitä ohi kanootilla vuosi sitten keväällä.

Eilen satoi vettä 40 milliä, mikä on aika paljon. Nytkin on pilvistä, muttei sada. Viime viikolla oli yöhalloja, maanpinnassa on tainnut käydä hieman pakkasella. Niityllä oli mustaherukan kartit osittain paleltuneet ja varisivat. Puolukkakin kukkii aurinkoisilla paikoilla, viikko sitten lakkakin oli vielä kukassa lampien laitojen korvissa. Tuleva marjasato on siis osittain arvoitus, mutta mikään täyskato ei ole tulossa, vaan marjoja saadaan kohtalaisesti syksyllä.