Totta kai pitää ottaa huomioon se, minkä ikäisistä oppijoista on kyse, mutta mielestäni erilaisia konstruktivistisia sovelluksia voidaan käyttää jo ala-asteellakin. Ja näin tuleekin tehdä, koska on vaikeaa vasta toisen esim. asteen koulutuksessa aloittaa konstruktivistiset oppimiskäytännöt, jos ei ole ollenkaan tottunut niihin.

Taitaa tuo konstruktivismi kaatua samaan kuin reaalisosialismi ja syväjohtaminen: lähtökohtaisesti virheellinen kuva ihmisestä (aktiivinen, kasvuhakuinen, yhteistähyvää hakeva…). Totuus potkaisee päähän kaunista kehitelmää.

Kiotolla on voimakas mielipide konstruktivismista. Mielipiteitä pitää olla. Se on hyvä. Monet ihmiset, kasvatustieteilijätkin ovat samaa mieltä.

Minä määrittelen itseni kognitiivis-humanistiseksi, erotukseksi hiukan kuitenkin muodikkaasta (vrt. Niiniluoto) konstruktivismista. Moneen ammatilliseen koulutukseen se istuu tosi hyvin, mutta kökösti toteutettuna se on lähinnä ärsyttävää…

Minäkin inhosin ryhmätöitä koulussa. Osittain siksi, että koulukiusattuna minä olin ei toivottu pari, joka toisaalta pantiin tekemään melkein kaikki hommat ja muut kuittasivat arvosanat… Usein ainakaan meidän aikana ryhmätyöt eivät olleet oikeasti ryhmätöitä, vaan kyse oli työnjaosta, toinen kirjoitti, toinen piirsi…

Jos lapsen kasvatusta vertaisi koiran kasvatukseen (todella kärjistetty esimerkki, sori), niin nykyäänhän koiran kasvatuksessa ja koulutuksessa on vallallaan sellainen “hys hys-mentaliteetti.” Ikäänkuin pehmeät arvot tyyliin että kaikki mennään koiran ehdolla, koiralle ei suunnilleen ääntäkään saa korottaa ja pelkästään palkitaan, palkitaan, palkitaan.

Sitten tätä vastakkainen on Vilanderin malli, jossa ihminen on pomo ja koira menee ihmisen ehdoilla.

Mielestäni jos ajatellaan konstruktivismia ja perinteisiä tapoja opettaa, niin konstruktivismi kuuluisi tuohon ekaan esimerkkiini ja perinteiset tavat tuohon jälkimmäiseen. Enkä tarkoita lasten kasvatuksessa perinteisellä jotain behaviorismia.

Ihan näin mutu-tuntumalla, niin minusta tuo konstruktivismi vaikuttaa jotenkin sellaiselta haihattelulta. Kyllä opetuksessa ja kasvatuksessa pitää olla rajat, selkeät sävelet miten tehdään ja edetään. Sitä lapset tarvitsevat, jotta tuntevat olonsa turvalliseksi. Tämä yhteiskunta on muutenkin niin äärimmäisen viihteellinen, hajanainen. Sellainen, missä on vaikea päättää mihin suuntaan haluaa mennä ja virikkeitä olisi enemmän kuin liikaa. Mielestäni tähän yhteiskuntaan sopii paremmin perinteiset opettajajohtoiset opetusmallit.

Voisi kuvitella, että konstruktivismi vain vahvistaa sellaista päämäärättömyyden ja hajanaisuuden tunnetta lapsissa. En voi perustaa mielipidettäni mihinkään tutkimukseen, vaan tämä on ihan aikuisen ihmisen maalaisjärjellä mietittyä. Tuntuu että nykyään ihan liikaa hyssytellään kaikkea. Vanhemmat kasvattavat lapsiaan tyylillä, että “anteeksi, anteeksi että äiti kielsi, mennään niinkuin sinä (lapsi) haluat. Miltä tämä sinusta tuntuu? No voi, ei sitten tehdä niin, jos et tykkää. Jos et nyt itke, saat pelata illan tietokoneella”

Itseäni tuo raivostuttaa! Ei ole ihme että yhä enemmän on ongelmaisia lapsia, kun ei uskalleta pistää rajoja. Ja ärsyttää että koulutuksessakin samantapainen suuntaus yrittää vallata alaa. “no, valitkaa nyt itse, mitä haluaisitte tutkia, mikä olisi ongelmana. No, miltä nyt tuntui, että miten se työ sujui? No mitäs nyt sitten haluaisitte tehdä…?”

KÄÄK! Itse ainakin kouluaikoina inhosin niitä ryhmätöitä tms. ja kaikki VÄHÄNkään konstruktivistiset tavat olivat kaikkein stressaavimpia ja ahdistavimpia. Olin kaikkein onnellisin, kun sain kuunnella opettajaa ja tehdä tehtäviä itsekseni tai parin kanssa, joita opettaja sitten kiersi yksitellen tarkastamassa.

Kommentoikaa jos olen ymmärtänyt konstruktivismin ihan väärin…

En tiedä olenko vielä kiittänyt, mutta kiitos sinulle tästä loistavasta blogistasi:)