Pikkupedagogi

Alijoen artikkeli käsittelee ajankohtaista integraatiokysymystä esiopetuksessa. Integraatio tarkoittaa sitä, että erityistä tukea tarvitsevat lapset sijoitetaan normaaliluokkiin erityisryhmän sijaan. Aihe on monestakin syystä pop. Suomalaiset opettajat kokevat integraation lähtökohtaisesti hyvänä ajatuksena, monesti epäonnistunut integraatio johtuu resurssien puutteesta tai väärin perustein tehdystä integraatiosta. Suomessa integraatio ja lähikouluun sijoittaminen ovat ensisijaista, jos sijoitus erityisopetukseen on tarpeellista, päätös tehdään erittäin harkiten ja se monesti on pysyvä.

”Esiopetusta annetaan lapsille oppivelvollisuutta edeltävänä vuonna. Lapset voidaan määritellä erityistä tukea tarvitseviksi silloin, jos heidän kehityksensä, kasvunsa ja oppimisensa edellytykset ovat heikentyneet sairauden, vamman tai toimintavajavuuden vuoksi. Erityisen tuen piiriin kuuluvat myös lapset, jotka tarvitsevat psyykkistä tai sosiaalista tukea kasvulleen, ja lapset, joilla on opetuksen ja oppilashuollon asiantuntijoiden ja huoltajan mukaan kehityksessään oppimisvalmiuksiin liittyviä riskitekijöitä, ovat oikeutettuja erityiseen tukeen.”

Erityisopetuspalvelut muodostavat jatkumon, toisessa ääripäässä opetus järjestetään kokonaan yleisopetuksen yhteydessä (inkluusio) ja toisessa tavallisista ryhmistä täysiaikaisesti erillään (ekskluusio).

Integraatio = desegregaatio, kun pyritään pois segregaatiosta vaikutusten vuoksi ().
Integraatio = nonsegregaatio, kun pyritään henkilöiden elämiseen luonnollisessa ympäristössä ja käymään samaa koulua.

Moberg: Inkluusio viittaa siihen, että kaikki oppilaat käyvät lähikoulua ja saavat siellä kykyjään vastaavaa yksilöllistä opetusta. Integraatio lähellä inkluusiota.
Moberg (1982) jakaa integraation neljään osaan: 1) fyysinen integraatio, 2) toiminnallinen integraatio, 3) sosiaalinen integraatio ja 4) yhteiskunnallinen integraatio.
Väyrynen: Opetuksen tulisi olla joustavaa, ja oppilaita tasapuolisesti ja kunnioittavasti kohtelevaa.
Biklenin (2001): Inkluusio ei viitta paikkaan tai näkyviin käytänteisiin. Se on ajattelutapa, jonka mukaan erilaiset henkilöt yhteen tuova koulutus on kasvatuksen kannalta hyödyllistä.

Suomessa kouluviranomaiset suositelleet 1970-luvulta erityisopetukselle integroituja sijoitusratkaisuja. Kyseinen periaate on tullut tunnetuksi vähiten rajoittavan ympäristön (LRE = Least Restrictive Environment) periaatteena. Lapsi sijoitetaan vähiten rajoittavaan ympäristöön, jossa hänelle voidaan antaa sopivan tasoista opetusta. Lähtökohtana pidetään normalisaatioperiaatetta, jonka mukaan erityistä tukea tarvitsevien lasten kouluympäristön ja koulukokemusten tulisi olla mahdollisimman tavallisia.

Monet opettajat ovat huolissaan opetuksen laadusta, vaikka he näkevät integraation hyvänä. Suomessa opettajia huolettaa eniten oma osaaminen ja ryhmien resurssien riittävyys, erityisesti kehitysvammaisten ja käyttäytymishäiriöisten oppilaiden kohdalla.

Resurssit ovat keskeinen tekijä integraation ja inkluusion toteutuksessa. Kouluissa voi kuitenkin olla tilapäisiä pienryhmiä. Keskeinen näkemys on viedä tukipalvelut oppilaiden luo eikä oppilaita tukipalveluiden luo. Integraation epäilijät ovat sitä mieltä, että erityistä tukea tarvitsevien lasten yksilöllisiä tarpeita ei huomioida riittävästi yleisopetuksessa ja lapset sijoitetaan yleisopetukseen taloudellisista syistä.

Evansin (2000, 38–39) mukaan kokemukset OECD-maissa osoittavat, että oikeissa olosuhteissa inklusiivisessa opetuksessa kaikki lapset voivat onnistuneesti opiskella yhdessä.

Vaikka myös Suomessa integraatio on nähty tavoiteltavana asiana, erillinen erityisopetus on säilyttänyt asemansa. Kaikkien lasten osallistumista yleisopetukseen ei ole nähty tarkoituksenmukaisena, koska yleisopetus ei kykene vastaamaan kaikkien oppilaiden erityisiin tarpeisiin (Hautamäki ym. 2002, 192). Joidenkin lasten akateemisissa taidoissa on niin paljon puutteita, että he tarvitsevat luokkamuotoista erityisopetusta ja erityisopettajan antamaa opetusta. Lisäksi lapsen heikot työskentelytaidot ja käyttäytymiseen liittyvät vaikeudet saattavat olla syynä lapsen erityisopetukseen siirtämiseen.

”Alijoen (2006) tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että osa erityistä tukea tarvitsevista lapsista sijoittuu hyvin tavallisiin lapsiryhmiin ja suoriutuu yleisopetuksessa. Jos lapsen vaikeudet ovat lieviä, tavallisen yleisopetuksen tukitoimet riittävät usein. Kun lapsen vaikeus on hallitseva, ryhmämuotoinen tai luokkamuotoinen erityisopetus usein tarjoaa lapselle parhaan tuen ja ohjauksen.”

Nykyään on suuntana erityistä tukea tarvitsevien lasten integroiminen tavallisiin lapsiryhmiin ja koulun yleisopetukseen. Integraatiota on helppo kannattaa. Se tarjoaa lapsille mahdollisuudet sekä oppimiseen että sosiaaliseen kanssakäymiseen. Segregaatio puolestaan viittaa lasten eristämiseen ja luokittelemiseen. Käytäntö haastaa usein teorian. Myös tähän tutkimukseen osallistuvat opettajat joutuivat kohtaamaan monimutkaisen todellisuuden, jossa oli yleistysten sijasta löydettävä yksilöllisiä ratkaisuja. Tutkimusaineisto puhuu sen puolesta, että ei ole perusteltua pyrkiä pelkästään lasten integroituihin, inklusiivisiin, sijoitusratkaisuihin. Segregoitu sijoitusratkaisu on toisinaan parempi lapsen kehityksen ja itsetunnon kannalta. Tämän aineiston perusteella voidaan myös sanoa, että erityisryhmäsijoituksia ei tehdä liian kevyin perusteluin, vaan päinvastoin integraatiota tehdään silloin tällöin perusteetta.

Tämän hetken kysymys onkin, miten turvataan kaikille lapsille paras mahdollinen oppimisympäristö.