Juhani E. Lehto: Kriittinen katsaus eräisiin suomalaisiin konstruktivismin sovellutuksiin
Juhani E. Lehto hyökkää kirjoituksessaan Rauste-von Wrightin ja Hakkaraisen kumppaneineen esittämien ajatusten kimppuun. Rauste-von Wright ja Hakkarainen ym. ovat konstruktivismin keskeisimpiä puolestapuhujia.
Konstruktivismi nähdään lähinnä väljänä ideologisena paradigmana. Didaktiikan näkökulmasta se määritellään ohjeita antavaksi eli normatiiviseksi didaktiikaksi. Didaktiikka on totuttu jakamaan opetuksen deskriptiiviseen didaktiikkaan ja opetusohjeita antavaan normatiiviseen didaktiikkaan. Konstruktivismin suomalaiset sovellutukset antavat ohjeita opetustilanteiden ja oppimisympäristön järjestämiseen. Siksi se kuuluu normatiivisen didaktiikkaan. Oppilaan aktiivisuutta ja reflektiivisyyttä pidetään kaiken koulutuksen ja kasvatuksen tavoitteina, ei vain konstruktivismiin kuuluvina erityispiirteinä. Konstruktivismi voidaan ymmärtää siten, että yksilöt konstruoivat eli prosessoivat aktiivisesti informaatiota.
Ensin Lehto kiinnittää huomionsa konstruktivismin käsitteeseen. Se pohjautuu kognitiiviseen psykologiaan, jonka piirissä ei Lehdon tutkimuksen mukaan juurikaan puhuta konstruktivismista. Konstruktivismin keskeisimpiä teesejä on oppijassa tapahtuva tiedon rakentaminen sen sijaan, että valmista tietoa siirretään oppijaan. Konstruktivismin näkyvimmät suomalaiset opetussovellutukset onkin nähtävä paradigmana tai ideologiana, jonka avulla koulutusjärjestelmää pyritään muuttamaan.
Usein ajatellaan, että lapset ovat luonnostaan aktiivisia ja tiedonhaluisia, mutta koulu ”tappaa” kiinnostuksen. Opiskeluun kohdistuvat epäsuotuisat motivaatio-orientaatiot voimistuvat peruskouluvuosien aikana, mutta onko syy koulun, sitä ei tiedetä. Oppilaiden väliset motivaatioerot olivat kuitenkin havaittavissa jo ennen ensimmäistä kouluvuotta. Ne oppilaat, jotka osoittautuivat myöhemmin heikoiksi lukijoiksi, olivat tuolloin vähemmän tehtäväorientoituneita kuin hyviksi lukijoiksi myöhemmin osoittautuneet oppilaat.
Oppilaiden erilaisuus on yleisesti tunnustettu tosiasia. Siksi Lehto on hämmästynyt, että suomalaiset konstruktivismin esitykset eivät juuri uhraa sille palstatilaa. Pikemminkin ne korostavat oppilaiden samanlaisuutta.
”Nähdessään oppimisen olevan vailla yksilöllisiä kognitiivisia ja neuraalisia taustoja he jättävät huomiotta kasvatuspsykologista, neurotieteellistä ja erityispedagogista tietämystä, joka on kauan ja yhtäpitävästi osoittanut, että oppiminen on sidoksissa myös yksilöllisiin psykologisiin tekijöihin.”
Lehdon syytös on melko jännittävä, kun Hakkarainen kumppaneineen ovat nimenomaan psykologeja!
Yksi Lehdon esimerkki syrjäytetystä psykologiasta on Big Five -teoria: persoonallisuus voidaan kuvata viidellä faktorilla. (Viitteessään Lehto viittaa vuodelta 1990 olevaan teokseen, ja itse Big Five -teoria on 1900-luvun alusta.)
- ekstroversio vs. introversio,
- ystävällisyys vs. vihamielisyys,
- tunnollisuus,
- neuroottisuus vs. tunne-elämän tasapaino,
- älyllinen avoimuus
Lehdon kritiikkini kohdistuu kahteen suomalaiseen oppikirjaan (Hakkarainen ym. 2004; Rauste-von Wright ym. 2003), jotka melko kritiikittömästi vaativat konstruktivististen opetusperiaatteiden laajaa käyttöönottoa. Ajoittain konstruktivismia puolustavissa näkökulmissa on ollut fanaattisuutta ja hurmoshenkisyyttä (esim. Rauste-von Wright 1997).
Viimevuotisessa teoksessa minua pänni Puolimatkan artikkeli, tässä teoksessa se on nyt tämä. Minä en pidä Juhani E. Lehdosta kasvatustieteilijänä. Kyse on siis henkilökohtaisesta ongelmasta. Kirjoituksessaan Lehto esittää kyllä aiheellisiakin huomioita, mutta kun hän käy uuden teorian kimppuun liki sata vuotta vanhalla teorialla, huvittaa… Kuka tässä on hurmoshenkisesti metsästämässä päänahkoja?
Se siitä koulutuksen muutoksesta sitten…
)
