Pikkupedagogi

Kommentti @ pikkupedagogi

4.4.2007 @ 8.54 |Muokkaa

Opettajankoulutus on monitieteistä, kuten sen emotiede kasvatustiedekin. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos muutti taannoin nimensä Soveltavan kasvatustieteen laitokseksi, mikä (nimen huvittavuudesta huolimatta) kertoo hyvin siitä, että opettajankoulutuksen keskeinen tavoite on antaa opettajille sellainen tiedeperusta, jota he voivat työssään soveltaa.

Alunperin suomalainen opettajakoulutus pohjautui kasvatus- ja opetusoppiin, mutta kun siitä haluttiin tehdä tieteellistä kasvatustiedettä, pyrittiin soveltamaan luonnontieteen menetelmiä tavoitellen objektiivista totuutta. Jotta menetelmiä voitiin toteuttaa luotettavasti, piti tutkimuskohde rajata hyvin tarkasti, jolloin tutkimus toi kyllä totuudellisia vastauksia, mutta vain pieniin ongelmiin.

Opetusopillinen perinne näkyy opettajankoulutuksessa muun muassa sen ainedidaktisessa painotuksessa. Ainedidaktiikka onkin kasvatustieteen alue, joka ehkä selvimmin on sovellettavissa käytäntöön nykyisessä ainejakoisen opetussuunnitelman koulussa. Kasvatustodellisuus on kuitenkin kirjava, ja siksi tiedettä alettiin kehittää sellaiseksi, että se ottaa huomioon ja ymmärtää kokonaisuuksia. Nykyisessä keskustelussa koulu yritetäänkin kehittää kahteen suuntaan: Toisaalta koululta odotetaan jatkuvasti uusia oppisisältöjä, kouluun tuodaan terveystietoa, yrittäjyyskasvatusta, fysiikkaa, kemiaa, tilastotiedettä, mediakasvatusta, tietotekniikkaa… Toisaalta on nähtävissä yhä selkeämmin tarve kasvattaa ehjiä, kokonaisia ja hyvinvoivia kansalaisia, joita ja joiden luovuutta ei pirstota eri oppiaineisiin. Suomalaisessa kasvatustieteessä ainejakoinen opetussuunnittelu istuu vain kovin syvällä. Ja kuten Poikelat edellisessä artikkelissa toteavat, useimmat maailman ongelmat eivät jakaudu oppiaineisiin…

Kommentti @ Mariska

3.5.2007 @ 11.15 |Muokkaa

Moikka Karvis!
Toivoisin apuasi muutamassa artikkelissa…Aluksi kysyn tuosta Nuutisen artikkelista ja Puolimatkaan palaan myöhemmin sitten kun aika on sopiva
Mutta kuitenkin.
Yritin hahmotella noita kasvatuksen suuntauksia piirtämäni sydämen sisälle (Kuvamuisti) niin että toisella puolella olisi Foundationalismi, positivismi ja realismi. Ja nämä kaikki ovat arvovapaita, eikös? Voinko ajatella noiden edustavan määrällistä tutkimusta??
Toiselle puolelle jää sitten relativismi, kriittinen tiede, traditiot, hermeneuttisfenomenologinen tiede. Ja nämä nimenomaan korostaa että tiedettä ei voida tehdä ottamatta huomioon arvoja. Ja tähänhän liittyi tuo relativismin suo= kun ihmisillä on omat arvot niin yhteisiä arvoja ei enää juurikaan ole. Ja nämä puolestaan olisivat enemmän laadullisen tutkimusen osa- alueita?
En vaan saa jäsenneltyä tätä asiaa kokonaisuutena. Jotenkinhan se liittyy laadulliseen ja määrälliseen tutkimuksen tekoon. Mutta eihän määrällistäkään tutkimusta voida enää tehdä arvovapaasti? Itse tein esimerkiksi prosemman koulukiusaamisesta ja erityisesti opettajien näkökulmasta ( miten he siihen suhtautuvat ja kokeeko aiheen merkittävänä yms.) niin kyllähän kaikkeen mitä opettajat sanoivat aiheesta, liittyy arvot…

Mitä ajattelet tästä??

Kommentti @ Ihmettelijä

5.5.2007 @ 9.56 |Muokkaa

Hei taas!
Hmm, pohdin juuri kuinka Nuutisen artikkelissa sivulla 81 kirjoitetaan:

“Ahdas didaktinen ajattelu ei pidä merkityksellisenä sitä, mitä oppilas tai opiskelija omatoimisesti ympäröivästä kulttuurista omaksuu, vaan ainoastaan sitä, mitä hän omaksuu opetussuunnitelman määrittelemistä asioista opettajan johdolla. Noin kaksikymmentä vuotta vanhan ”uuden, konstruktivistisen oppimiskäsityksemme” perustavia oivalluksia on, että oppija suhteuttaa hänelle opetettavia asioita aikaisemmin muodostamaansa tieto-, kokemus- ja arvotaustaan (vrt. von Wright 1996). Opettajan onnistuminen työssään riippuu myös siitä, miten hän osaa näitä taustoja tulkita ja rakentavasti hyödyntää opetustyössä.”

Tämä ja koko luku/artikkeli siispä herättää kysymyksen: miksi sitten käytännössä yhä on - paikoin ahdaskin - didaktiikkapainoitteisuus (kuten esim. Simola toteaa tutkimustensa perusteella),
jos kuitenkin jo 20 vuotta on “uuden, konstruktivistisen oppimiskäsityksen oivalluksesta”?

Oli tähän hyvä lukea kirjoittamasi “Opetusopillinen perinne näkyy opettajankoulutuksessa muun muassa sen ainedidaktisessa painotuksessa. Ainedidaktiikka onkin kasvatustieteen alue, joka ehkä selvimmin on sovellettavissa käytäntöön nykyisessä ainejakoisen opetussuunnitelman koulussa.” Ehkä se vastasi ainakin pääpiirteissään ihmettelyyni.

Niin: “Suomalaisessa kasvatustieteessä ainejakoinen opetussuunnittelu istuu vain kovin syvällä.”
- Valitettavasti.

Kommentti @ Hanna

5.5.2007 @ 11.00 |Muokkaa

“Tieteellisen relativismin mukaan objektiivinen totuus on olemassa ja sitä pidetään tutkimuksen päämääränä, vaikka sen saavuttaminen onkin vaikeaa.”

Tieteelliselle relativimilla taitanet kuitenkin tarkoittaa tieteellistä realismia…?
;)

(Pahoittelen pikkutarkkuuttani… Olet ollut blogillasi kovasti avuksi! Kiitos kaunis! Mikä on saanut sinut ryhtymään tällaiseen?)

Kommentti @ Ihmettelijä

5.5.2007 @ 12.05 |Muokkaa

Hanna, hyvä olla tarkka

“Äärimmäisen relativismin mukaan tieteellä — ei ole olemassa mitään yhtä ainoaa objektiivista todellisuutta, jota tiede pystyisi kuvaamaan ja jota voitaisiin hallita tiedon avulla (Nuutinen s. 73).”

Relativitisia suuntauksia käsittääkseni siis ns. eriasteisia?

Kommentti @ pikkupedagogi

5.5.2007 @ 12.31 |Muokkaa

Minä edustan tässä platonista näkökulmaa, siis että objektiivinen totuus on olemassa, mutta se on mahdotonta tavoittaa. (vrt. luola-vertaus).

Puolimatkan tulkinta on, ettei epistemistien mukaan todellisuutta olisi ollenkaan.

“Tieteellä ei ole mitään yhtä todellisuutta” ei tarkoita, etteikö sitä olisi universaalisti, mutta rajoittunut tiede ei sitä saavuta.