Pikkupedagogi

Kasvatustieteellistä diskurssia VAKAVA-kokeen Samalta viivalta

Samalta viivalta. Suutarisen artikkeli, s. 13–50.

Kategoriassa: VAKAVA 1 — pikkupedagogi @ 20:14 Maanantaina, Huhtikuun 2. 2007

Suutarinen analysoi artikkelissa 28 maan IEA/Civic – Nuori kansalainen -tutkimuksen aineistoa (ks. http://ktl.jyu.fi/arkisto/civics/) erityisesti Suomen näkökulmasta.

Suomalainen kansalaisidentiteetti rakentuu suomalaisen, kansallisen itsenäisyyden varaan, ja sen keskeisiä kulmakiviä on demokratia. Suomen suuntautuessa yhä enemmän länteen (EU) itsenäisyys ei enää ole niin tärkeä. Samalla kun itsenäisyyden merkitys on pienentynyt myös kiinnostus politiikkaan ja demokratinen osallistuminen ovat laskeneet. Nykyään suomalaisessa yhteiskunnassa keskustelu on hyvin kapeaa, ja uudet ideat tyrmätään helposti.

1970-luvulla luvulla kouluissa toimi aktiivisesti kouluneuvostot. Mutta kun (varsinkin oikeistolaiset) opettajat kokivat (vasemmistolaisten) nuorten aktiivisuuden liialliseksi, kouludemokratia ajettiin alas 1980-luvulla. Silloin koululaitos vaikeni politiikasta täysin. Tilalle tuli tietoperustainen opetus, pyrittiin opettamaan vain objektiivista tietoa, joka ei jättänyt sijaa keskusteluille tai väittelyille. Sijaa väittelyille ei jäänyt enää edes historiassa tai yhteiskuntaopissa, jonne ne luontaisesti kuuluivat. Keskustelukulttuuri on koulussa näivettynyt tyystin.

Keskustelu on vanha menetelmä, jonka tavoitteena on ollut syventää tietoa ja ylittää yksipuolisuus. Suomalaisessa koulussa, jossa tieto pyritään opettamaan sellaisenaan, ei ole sijaa tai tarvetta tiedon syventämiselle tai monipuolistamiselle – yksipuoleisuuskin riittää.

Suomalaiset nuoret myös keskustelevat politiikasta vähän. Itse asiassa vain kansainvälisestä politiikasta ruotsalaiset keskustelevat vielä suomalaisia vähemmän. Erityisesti suomalaiset kuitenkin erottuvat siinä, että oppilaat eivät keskustele politiikasta opettajiensa kanssa. Nuoret keskustelevat – sen vähän – politiikasta lähinnä vanhempien ja sukulaisten kanssa. Virossa ja Venäjällä kotimaan politiikka puhututtaa nuoria enemmän, kun taas Pohjoismaissa kansainvälinen ja kotimaan politiikka puhuttavat yhtä paljon (vähän).

Opetuskeskustelu parhaimmillaan voisi olla tutkivaa puhetta, jossa analysoidaan ja vertaillaan ajatuksia. Keskeistä on empatia, jolloin yhdessä pyritään ymmärtämään toisia näkökulmia. Tällöin yksilöiden hiljaisesta tiedosta voi syntyä yhteistä hiljaista tietoa. Vaikka nuoriso vaikuttaa näennäisen yhteiseltä vanhempien asema ja nuorten yksilölliset asenne-erot tulevat nopeasti keskusteluissa esiin, jos siihen on tilaisuus.

Opettajat eivät tue oppilaiden osallistumista. Sen lisäksi, että opettajat välttävät aiheita, joista keskustelua voisi syntyä, opettajat eivät myöskään nuorten kokemusten mukaan kannusta keskustelemaan. Suomessakin oppilaat kokevat saavansa olla eri mieltä opettajan kanssa, mutta he eivät saa tukea mielipiteen ilmaisuun eivätkä arvostusta mielipiteelleen. Koulu ei myöskään tue oppilaiden oman mielipiteen rakentamista.

Nykyään keskustelukulttuurin elvyttämiselle on tarvetta, ja toisaalta sille ei enää ole esteitä. Nyt vain pitää rakentaa uudenlainen kansallinen identiteetti, jolle demokratia voi rakentua. Nykyisin olemme siirtymässä anglosaksiseen poliittiseen kulttuuriin, jossa yksilöt vaikuttavat lähinnä radikaalien kansalaisjärjestöjen kautta puoluepolitiikan kuihtuessa.

Koulua on perinteisesti pidetty pehmeiden arvojen alueena, missä pehmeillä arvoilla tarkoitetaan globaalia etiikkaa. Sen vastakohtana nähdään yleensä taloudelliset arvot. Mutta toisaalta oman edun tavoittelu on juuri hyväksyttävää inhimillisyyttä, kun taas yhteiskunnallinen keskustelu ja kulttuurien tuntemus ovat kovia arvoja, jotka luovat edellytykset innovaatioille.

Viite:

Suutarinen, S. 2006. Yhteiskunnallinen keskustelu vähäistä Suomen peruskoulussa – oppilaitokset tukemaan keskustelevaa kansalaisuutta. Teoksessa M. Hillilä & P. Räihä (toim.) Samalta viivalta. Jyväskylä: PS-kustannus, s. 13–50.

Viittaa usein teokseen: Sihvola, J. 2004. Maailmankansalaisen etiikka. Helsinki: Otava.

7 Kommenttia »

2

Kommentti @ pikkupedagogi

2.4.2007 @ 20.16 |Muokkaa

Pikkupedagogin oma kommentti:

Näin keskustapoliitikkona näyttää aivan selvältä, että EU on se, joka viimeistään passivoi suomalaiset. Euroopan Unionissa päätetään kuitenkin monista asioista meidän puolestamme, ja EU:n demokraattisuus on vähintäänkin kyseenalaista.

Toisaalta olen itse aloittanut kouluni 1980-luvun lopulla, jolloin politiikka oli tabu koulussa. Luokassa oli kunnanvaltuutettujen lapset, mutta kertaakaan ei viitattu siihen, mitä iskät tekevät…

Koulun poliittisen passivoitumisen taustalla Suutarisen mukaan oikeistolaisten opettajien vasemmistoliikkeen pelko. Yllättävän selvä heijastuma vuodelta 1918, josta on 90 vuotta aikaa! Sisällissota on jo ohi, ja vastakkainasettulun aika. ;) Viralliseksi selitykseksi koulun epäpoliittisuudelle tarjottiin kuitenkin sitä, ettei oppilaita yksipuolisesti johdettaisi johonkin aatteeseen. Siis tasapuolisesti vaietaan kaikista. Jos on valittava siitä välittääkö opettaja poliittisesti aktiivisen asenteen oppilaille, vai totaalisen passiivisuuden, niin kumman valitset?

9

Kommentti @ Johanna Koskimies

6.4.2007 @ 9.00 |Muokkaa

Opettajan tehtävä ON välittää oppilaille aktiivisen kansalaisen asennetta. Mitä väliä sillä on, jos opettajalla on omat mielipiteensä? Aidossa ja avoimessa poliittisessa keskutelussa opettaja on tasavertainen muiden keskutelijoiden eli oppilaidensa kanssa. Oppilaan mielipide on siis yhtä painava kuin opettajankin. Näin ollen keskustelussa on monta kymmentä muutakin painavaa milipidettä. Mikä tekisi opettajan mielipiteestä niin painavan, että sillä perusteltuna voitaisiin kieltää koko poliittinen keksutelu kouluissa?

Sanokaapas joitain hyviä ideoita, mistä kouluissa voisi oppilaiden kanssa keskutella. Siis sellaisia, jotka aktivoisivat lasten tahtoa vaikutta yhteiskunnallisiin asioihin.

23

Kommentti @ Mariska

17.4.2007 @ 18.21 |Muokkaa

Itselle tulee ainakin mieleen ihan tavanomaiset asiat esimerkiksi ympäristön siisteydestä tai muuten luontoon liittyvistä asioista, esim autoilusta ja sen haitoista. Kouluviihtyvyys on yksi hyvä asia, mistä voi aina keskustella jopa ihan pienimpien oppilaidenkin kanssa :)

24

Kommentti @ pikkupedagogi

17.4.2007 @ 18.29 |Muokkaa

Minun mielestäni sillä pääsee jo pitkälle, kun keskustelee päivän uutisista. Monet lapset katselevat raakojakin uutiskuvia, ja varmasti olisi hyvä käsitellä niitä aikuisen kanssa. Tämä on sitä median lukutaitoa.

Äänestäminen tunneilla on hyvä juttu. Sekä lippuäänestys että käsiäänestys, (asiasta kuin asiasta).

91

Kommentti @ LiisaHoo

23.4.2007 @ 15.59 |Muokkaa

Tiedän että ulkomailla kouluissa on esimerkiksi sellaisia läksyjä, että lapsi katsoo kotona tv-uutiset ja koostaa niistä listan, esim. 5 mieleeni jäänyttä uutista/asiaa.
Onko hömöä? Enpä uskoisi.

110

Kommentti @ pikkupedagogi

25.4.2007 @ 12.17 |Muokkaa

Käytössäni on verkkohesari, josta poimin tähän joitakin artikkeleja.

HS - Mielipide - 24.4.2007
“Kouluneuvostoja ei olisi pitänyt lakkauttaa
UKK-instituutin johtaja Mikael Fogelholm tuo kirjoituksessaan (HS 21.4.) esille pessimisminsä, että poliittinen osallistumisaktiivisuus ei enää palaa “vanhojen hyvien aikojen” tasolle. Samalla hän arvelee, että äänestysinnon lasku johtuu yleisestä kiinnostuksen vähenemisestä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, tuomatta julki kovinkaan kummoisia syitä ilmiölle.
Helsingin Sanomat kirjoitti jo 20.11.2005 jutun “Politiikka palaa kouluun” jossa erittäin selvästi tuotiin esille syyt varsinkin nuorten aktiivisuuden vähenemiseen. Suomessa kouluneuvostot lakkautettiin 1985, mihin vaikutti erittäin voimakkaasti Vapaan koulutuksen tukisäätiö. Sillä oli jäseniä kouluhallinnossa, kouluissa ja järjestöissä. Säätiötä tuki muun muassa Suomen Työnantajain Keskusliitto STK ja Elinkeinoelämän Valtuuskunta Eva.
Säätiö vaikutti koulutuspolitiikkaan aina 1990-luvulle asti. Sen ansioksi on laskettava, että meillä on erittäin kielipainotteinen koulu, joka sekin keskittyy lähinnä ruotsin ja englannin kieleen. Kun tämän samaisen säätiön tehtäviin kuului kaiken yhteiskunnallisen aktiivisuuden leimaaminen marxilaiseksi ja kommunistiseksi hapatukseksi, niin lopputulos on nyt nähtävissä.
Minusta on todella harmillista, että tämän Anna-Stina Nykäsen jutun jälkeen en huomannut minkäänlaista keskustelua tuosta säätiöstä ja siitä, vieläkö sen ajatuksilla on painoarvoa Suomen koulutuspolitiikassa. Ilmeisesti on, sillä kouluihin lisättiin yksi viikkotunti yhteiskunnallista tietoutta, taloustietoutta.
PAULI O. HÄMÄLÄINEN “

111

Kommentti @ pikkupedagogi

25.4.2007 @ 12.19 |Muokkaa

Tiivistelmä:
HS - Sunnuntai - 20.11.2005
ANNA-STINA NYKÄNEN
Politiikka palaa kouluun - Nyt puhutaan politiikkaa.
[–] 1970-luku. Silloinhan luokkahuoneissa julistettiin ehdottomia totuuksia, parannettiin koko maailmaa, jaettiin pienillekin puolueiden rintanappeja. Kouluneuvostoissa toverituomioistuimet jakoivat väärämielisille rangaistuksia. 1970-luvun poliittisesta huumasta seurasi krapula, joka ei ole vieläkään täysin hellittänyt. Politiikka ajettiin kouluista pois ja pidettiin ulkona vuosituhannen loppuun. Tämän takia koululaiset eivät ole poliittisia väittelyitä paljon päässeet käymään. Ainakaan julkisesti.
“Oppilaat sanovat, että jos kertoo tunnilla avoimesti mielipiteensä, arvosanat voivat laskea. Suomen kouluissa on erityisen vähän yhteiskunnallista keskustelua ja osallistumista”, sanoo tutkija Sakari Suutarinen Jyväskylän yliopistosta.
Kansainvälisissä Pisa-tutkimuksissa Suomen koululaiset loistavat, mutta yhteiskunnallista osallistumista mittaavissa Civic-tutkimuksissa olemme monissa kohdin tilaston pohjalla. Kun tutkimuksessa kysytään, voisiko nuori joskus osallistua poliittisen järjestön toimintaan, Suomessa halukkaita löytyy vain neljä prosenttia. Opettajakokelaitakaan ei yhteiskunnallinen osallistuminen kiinnosta. Syy on Suutarisen mielestä selvä. Meiltä on puuttunut melkein kokonaan niin sanottu kansalaiskasvatus. Opetusohjelmaan on vasta tänä syksynä lisätty uusi tavoite: nuorista pitää tehdä aktiivisia kansalaisia.
[–] “Kouluneuvostot puuttuvat, nuoret eivät pääse vaikuttamaan kotipaikkakunnan ongelmien ratkaisuun, ja niillä harvoilla yhteiskuntaopin tunneilla opiskellaan muodollista valtiojärjestelmää vaikuttamisen sijaan”, sanoo Suutarinen. Suomessa naureskellaan ruotsalaiselle kouludemokratialle. Todellisuudessa Ruotsi ei poikkea muista länsimaista. Suomi on se poikkeus!
“Suomi muistuttaa vanhoja sosialistimaita. Venäjälläkin keskustellaan kouluissa enemmän politiikasta. Siellä on ollut kiivas poliittisuuden vaihe, osallistuminen on käynyt kuumana ja kansalaiset ovat tunteneet, että voivat vaikuttaa”, Suutarinen sanoo.
Kun kouluneuvostot lakkautettiin 1985, sanottiin niiden kuolleen omaan mahdottomuuteensa. Niille annettiin liian isoja tehtäviä. Monissa muissa maissa ne ovat kuitenkin toimineet hyvin. Ehkä niiden lopettamiseen oli Suomessa muitakin syitä? Jari Leskisen väitöskirjatutkimuksen mukaan taustalla vaikutti salainen Vapaan koulutuksen tukisäätiö, joka taisteli marxilaisuutta vastaan. Sillä oli jäseniä korkealla kouluhallinnossa, mutta myös ruohonjuuritasolla, kouluissa ja järjestöissä. Sillä oli tehokas organisaatio ja runsas rahoitus. Sitä tukivat muun muassa Suomen Työnantajain Keskusliitto ja Elinkeinoelämän Valtuuskunta. Nyt salaliitto kuulostaa uskomattomalta. Kuitenkin useat säätiön aktiivit ovat kertoneet sen toiminnasta avoimesti ja yksityiskohtaisesti Leskiselle, joka toimii keskusrikospoliisin tutkijana.
Kun kouluneuvostot lakkautettiin, vasemmistoaalto oli jo vaimentunut. Säätiö sai yhä enemmän tilaa vaikuttaa koulupolitiikassa. Se tiivisti toimintaansa ja jatkoi sitä 1990-luvulle asti. Politiikassaan se kuunteli yritysmaailman toiveita. “Tulos näkyy oppisisällöissä: meillä on poikkeuksellisen kielipainotteinen koulu. Se on ollut yrityksille tärkeää”, Suutarinen sanoo.
[–] Helsingissä osallistumista on vuodesta 1998 opetettu Hesan Ääni -kampanjalla. Siinä lapset pääsevät päättämään isoista rahoista, osasta kaupungin budjettia. Jaossa oli tänä vuonna 500000 euroa kouluympäristöjen parantamiseen. [–] Kampanjan pani alulle kaupungin nuorisotoimi, joka auttoi kouluja perustamaan oppilaskuntia. Lukioissa ja ammattikouluissa ne ovat olleet pakollisia, mutta peruskouluissa niitä ei ole ollut.
Jotain asenteista kertoo se, että alussa opetusvirastossa ei saanut kampanjan yhteydessä käyttää lainkaan sanaa demokratia, se oli 1970-luvun jäljiltä niin latautunut käsite. Kauan kiisteltiin myös siitä, voidaanko sanoa, että lapsista halutaan aktiivisia kansalaisia. Ettei vaan kasvatettaisi niitä aktivisteja? [–]
“Ala-asteella ollaan radikaalimpia kuin lukiossa, koska lukiolaiset ovat jo tottuneet siihen, etteivät saa ideoitaan läpi.” Nyt Helsingissä kasvaa sukupolvi, joka on saanut olla alaluokilta lähtien mukana päättämässä. He ottavat muuallakin aktiivisesti kantaa. “Tarvitaan yhteisö, jossa uskaltaa panna itsensä likoon, käydä väittelyitä. Tärkeää on myös päästä edustamaan muita. On oltava taustajoukko, jonka asiaa voi ajaa.” Anuntilta kysytään välillä, miksei lasten kanssa tehdä jotain radikaalimpaa. Vaikka osa nuorista toimii kansalaisjärjestöissä ja vaihtoehtoliikkeissä, se ei Anuntin mielestä riitä. Mikä muka korvaisi edustuksellisen demokratian?
[–]Oikeita poliitikkoja ei haluta päästää kouluihin, kun pelätään yksipuolisuutta. Aina on oltava monta puoluetta paikalla, Anunti kertoo. Puolueettomuutta ja neutraaliutta arvostetaan opetuksessa yli kaiken. “Nyt on kasvattajia, joilla ei ole mielipiteitä mistään”, sanoo Anunti, entinen Koijärvi-liikkeen aktiivi ja vihreiden kaupunginvaltuutettu.

RSS-virta tämän artikkelin kommentteihin. URI jäljitykseen

Jätä kommentti

*
Syötä viereisessä kuvassa näkyvä sana tekstikenttään.
Anti-Spam Image

XHTML: Voit käyttää näitä tageja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>

 

Mainokset

 | 

 |  |  | 

 |  | 

 |  |