Pk-jälkileiri Hauholla
Päivitetääs blogiakin taas järjestykseen. Jos on niin kauan ollut huonossa kunnossa kuin minä niin tämmönen parin päivän intensiivinen ulkona oleminen ei todellakaan ole siihen parasta lääkettä. Viikko meni palautuessa leiriltä ihan vain sängynpohjalla maaten.
Huoh. Millon tää tauti lähtee pois
Lähettiin Riikan kanssa perjantaina iltapäivällä ajamaan kohti Hauhoa jonne pihalta tälläämämme navigaattori sanoi olevan matkaa 381 km.
Auton pakkaus ei ollut ihan niin yksinkertainen juttu kuin kuvittelimme: vaikka auto oli farmari paku sinne ei mahtunutkaan kome häkkiä koirineen heittämällä sisään. Pienen tälläilyn jälkeen saatiin kuitenkin niin koirat kuin häkitkin ja “muutama” varustekassi tumpattua Seattiin ja matka alkoi
Hauhon leirikeskus oli kyllä kiva paikka. Kaikki maastot jälkipeltoineen ja hakumetsineen olivat ihan pihan tuntumassa eikä tarvinnut siirtyä autolla paikasta toiseen sen jälkeen kun olin sen perjantaina puun alle parkkiin laittanut.
Itse rakennus taas oli kolmikerroksinen entinen koulu jonka lukuisat sokkeloiset käytävät ja ennenkaikkea portaat tuottivat ongelmaa.
Meidän siskonpetipaikat nimittäin sijaitsivat kaikkein ylimmässä kerroksessa kaikkein pieninten rappusten takana.
Ja nouvei me jaksettiin kantaa metallisia häkkejä sinne ahtaaseen ullakkomajotukseen. Siispä Pavel jäi Riikan Sumpan kanssa autoon majoitukseen ja kannettiin vain Pimpula häkkeineen sisälle.
Yöt oli molemmat tosi lämpimiä joten luulempa koirilla olleen paljon paremmat nukkumispaikat tiloineen ja rahoineen kuin meillä ihmisillä sisällä siellä ylhäällä.
Lauantai:
Ensimmäinen jälki aamulla normaaliin peltoon.
Jäljet tehtiin aina parettain ja yksitellen sitten ajattiin.
Meidän epäonneksi Pavel joutui joukon ensimmäisenä ajamaan jälkeä pellon reunasta heti.
Tein semmosen jäljen kuin teen aina koska semmonen piti tehdä jotta ohjaaja näki meidän kaikkien tason. En laittanut makkaraa joka askeleelle ja laitoin sitten joka kolmannelle enemmän. Jälki oli ehkä 30 m pitkä jos sitäkään.
Hain Pavelin autosta ja siitä se alamäki sitten alkoi ![]()
Jälkipaalua ei ollut mikä oli iso puute. Valjaat oli huonot, samaten liinan pito.
Mutta se itse jälki.
Meidän takana oli leirikeskuksen omistajan kolme malia häkissä ja voi taivas sitä rähinää mitä ne koirat piti meidän selän takana. Väliin tuntu että ne tulee sieltä häkistä ulos meidän päälle kun ne hyppeli sitä verkkoa vasten ja rähisi.
Pavel ei lähtenyt ajamaan ollenkaan. Se vain seisoi vähän säikähtäneen oloisena paikallaan ja ilmeisesti mietiskeli että mitä tässä nyt sitten niinkuin tehään.
Jäin seisomaan Pavelin taakse tekemättä mitään ja ootin että se olis tehnyt jotain ratkaisua itse. Ohjaaja kuitenkin päätti että koiraa pitää tukea ja opastaa hakemaan jälki aktiivisesti.

Eli menin Pavelin eteen pitäen kuitenkin liinasta kiinni ja avasin jälkeä sille käsilläni samalla maanitellen sitä tulemaan katsomaan mitä maassa on.
Se ei suostunut syömään maasta mitään. Varmaan se oli sitäkin kun sitä pisti silloin aiemmin viikolla jäljellä ampiainen naamaan kun se pani päänsä kohti maata mutta jotenkin se oli ulapalla koko koira koko jäljen.
Se ajoi kuitenkin kokoajan jäljen päällä, ei poikittanut. Oli hidas niinkuin se aina on. Kuitenkin jokaisen nakin se tutki, ei vain ottanut suuhunsa.
Ja vielä lopuksi laitoin sen lempilelun jäljen päähän kun aavistelin että siinä vois käydä jotenkin noin. Pavel kuitenkin järkyttyi siitäkin ihan huomattavasti.
Eli, ensimmäinen jälki meni ihan piloille. Pavel ei ajanut enkä minä ohjaajana osannut opastaa sitä ollenkaan. Jälki oli todella huonosti tehty ja mulla ei ollut tuntumaa koiraan ollenkaan liinan päässä.
Lauantain toinen jälki multapellolla:
Iltapäivällä tehtiin toinen jälki kylvöpellolle. Maanviljelijän tyttärenä mua kyllä kauhistutti ajatus mennä taapertamaan jo kylvetylle pellolle mutta koska lupa tuntui olevan niin mikäs siinä sitten muuta kuin menoksi.
Tämän jäljen osasin tehdä jo paremmin semmoseksi mikä selvästi oli päivän teema.
Tein taas noin 30 m pitkän suoran jonka kävelin takaperin varmistaakseni jäljen tulevan varmasti suoraan. Laiton nakkeja jokaiselle askeleelle.
Ohjaaja opetti meidät tekemään ns. alkujäjen, jonka aikana reippaasti tömistellään itse sinne jäljenteko paikkaan. Näillä muutamalla kymmenellä askeleella koira saa jo haistella ja mietiskellä että tää oli tää jälkijuttu ja kohta mennään. Jälkipaalun kohdalle me opeteltiin tallaamaan oikein kunnon painallus kiertämällä oikein ympäri asti niin että alku tulee mahdollisimman vahvaksi.
Pavel oli taas huono alussa. Sille ei kelvannut ruoka jokaiselta askeleelta ja sitä selvästi nyppi kun olin niin lähellä ja pidin liinaa tuntumalla. Tietysti myötäsin heti kun se ajoi selvästi jäljellä.
Se oli kuitenkin taas ihan kuusalla missä mennään. Ajoi ne pikkupätkät mitä ajoi ihan selvästi nenä maassa jokaisen askeleen. Huonoa oli taas hitaus ja se ettei se syönyt niitä nakkeja kuin muutaman sieltä täältä. En tiiä mitä siihen olis sanottu jos se olis tehnyt niinkuin kotona ja sylkenyt ne ulos suustaan matkan edetessä.

Lauantaina vielä ennen iltapuhteita käytiin hippailemassa esineruudussa.
Ohjaaja opetti semmosen hauskan “leikin” että sidotaan koira esim. puuhun, hippaloidaan itse metsään aika lähelle koiraa kuiteskin ja pudotetaan leikin varjolla kolme esinettä suoraan riviin. Tullaan suht passiivisesti koiran luo ja laitetaan etsimään. Jokaisen löytyneen esineen jälkeen iloitaan mutta sen viimeisen jälkeen todella riemu repeää ![]()
Koirilla ainakin oli hauskaa.
Pavel ei tähän osallistunut mutta tässä Sumpan tyylinäytettä lapasen hausta:

Sunnuntain ensimmäinen jälki:
En oikein muista että mitä siinä oikein tapahtui. Luultavasti se kuitenkin oli hyvin samankaltainen kuin kaikki edellisetkin jäljet joilla Pavel oli ohjaajan mielestä kovasti hidas eikä ollenkaan jälkikoiran tyylisesti menossa mukana.
Sille tehtiin toinen jälki heti perään niin että Pavel itse oli sähköpylväässä kiinni ja näki mun tekevän jälkeä.
Ilmeisesti sen olis pitänyt huutaa ja uikuttaa mun perääni sieltä mutta se ei tehnyt sitä.
Menin hyvin neutraalisti hakemaan sen pylväästä ja vein jäljelle. Se ei tehnyt oikein mitään kummosempaa. Ei lähtenyt paahtamaan jäljelle katsomaan mitä siellä tein eikä muutenkaan muuttunut mitenkään.
Joten kommenttia tuli ettei Pavelista ehkä ole jälkikoiraksi ollenkaan. Sen häntä ei heilunut jäljellä. Agility sopisi sille kai paremmin jotta saataisiin ohjaajan ja koiran yhteistyö pelaamaan paremmin.
Loppupäivä me oltiin sitten kentällä ja mietittiin miten saataisiin koulutettua koiria paremmin leikin avulla.
Valtavasti asiaa tuli vkonlopun aikana. Paljon mietittävää ja uudelleen mietittävää. En ole aikaisemmin nähnyt noin agressiivista tapaa ajaa jälkeä ja olla kokoajan niin kiinni koirassa kuin mitä tuolla tehtiin. Luulen ettei se ehkä ole se mun juttuni kuitenkaan. Jos Pavel ei itse aja ja maanittelun jälkeen se ei lähde siltikään menemään niin mitä sitten? Ei mun maailmani siihen kaadu.
Luulen että teen nyt jossain rauhallisessa paikassa jäljen, todella hyvän suoran jäljen ja mietin kaikki askeleet ja kaikki todella tarkkaan. Annan vanheta ihan muutaman minuutin ja vien Pavelin sinne. Katotaan mitä se sanoo. Tässä on nyt viikon verran palauduttu niin nukkumalla kuin riehumallakin joten aika vois olla kypsä kokeilemaan mitä jäi leiristä Pavelin päähän.
Lueskelin tein leiri kokemuksia ja tuli mieleen, että ootko yrittänyt tehdä Pavelille päämäärähakuisuutta tohon jälestämiseen? Eli jos sille pitäskin tehdä ekana tärkeeks se jälen loppu ja sinne pääseminen ja vasta sen jälkeen tarkkuutta? Eli tyyliin: Päivä 1 lyhyt jälki jonka päässä ruokakuppi jossa koko päivän ruoka (ja koiralla varmasti nälkä). Päivä 2 sama paikka sama idea, jälki ehkä hieman pidempi. Päivä kolme 3 taas sama homma, jälki voi olla hieman pidempi. Sit vaikka yks paastopäivä välissä ja seuraavana taas sama homma… Ja sit taas tota, mitä ootte tehneet? Ootko kokeillu jollain muulla, ku nakilla? Varmaan kyllä.. Ite käytän ihan raakaa lihaa tai sit murkku paikoissa kuivattua keuhkoa.
Tulipas höpistyy..
Kommentti Katja (Viivi ja Saga) — 17.5.2008 @ 10.05 |Muokkaa
…ja mä taas aattelin sitä mitä olen sulle joskus varovasti koittanut vihjaistakin… eli ala ajamaan ihan suosiolla vaan ja ainoastaan metsäjälkeä. Siinä koira saa kokea onnistumisen iloa ja itsetunnon kohenemista, ohjaaja ei vahingossakaan paineista sitä ja muutenkin touhu on paljon rennompaa. Mun ajatuksista ja tavasta opettaa sitä koiralle voit lukea Letun treeniblogista (valitse jälki-kategoria ja aloita ihan alusta) tai sitten kotisivujen arkistosta “Hessun jälkikoulu”. Ja voin kertoa, molemmat jäljestää erinomaisen hyvin metsässä, Hessu myös pellolla, vaikka Hessulle siis ensin opetettiin tuo metsäläistyyli.
Kommentti Anna — 18.5.2008 @ 16.02 |Muokkaa
en tiiä kuka teijän kouluttaja oli ja kuinka pätevä se on mutta tuli mieleen et jospa se ei tiennykkään mitä tehä pavelin kanssa ja sit vähän niinku petty siihen ettei sille tullu vauhtia lisää ja se ollu hekumoissaan vaikka se näki sun tekevän jälkee jne. ja sit se kouluttaja ikään kuin löi hanskat tiskiin ja totes ettei Pavelista ole jäljelle.
kai sää oot tulossa kentälle viikolla? sua ei oo näkyny piiitkään aikaan.
revi veijoa hihasta ja kysy siltä kädestä pitäen neuvoa. kyl se siitä.. en olis kuitenkaan niin kauheen huolestunu hitaammasta etenemisestä kuvertaa sitä rynnimiseen mitä Tarmo tekee. ja ku se ei syö ni sil ei varmaan ole nälkä..
tuola meijän leirille ne oli kuulemma ollu koirat 3 päivää syömättä (saivat vaan vettä ja piimää/raejuustoa) ennen leiriä ja leirillä ne sai ruuan vaan jäljeltä.
Kommentti Käpsy — 19.5.2008 @ 1.23 |Muokkaa
Ei tainnut tulla yksikään ihminen pois leiriltä tyytyväisenä… muilta olen saanut kuulla ettei ollut kovin hyviä kouluttajia. Älä siis masennu!
Mulle tuli kans ekaksi mieleen laittaa jäljelle raakaa lihaa tms.
Kommentti Jannica — 19.5.2008 @ 15.07 |Muokkaa
Nyt pitää miettiä, mitä jäljestämiseltä hakee? Sitä, että koira ajaa sen, tai sitä, että se on kilpalunomainen arvosteltavissa oleva?
Tuolla oli jo puhetta metsäjäljestä, kannatan ajatusta. Pellolla paarustaminen tappaa usein koirasta jäljestämis innon, ja kun pakon omaisesti halutaan sen koiran vielä siellä jäljen päällä aterioivan, on soppa valmis.
Ruokaahan jäniksetkin harvemmin jäljelle tiputtelevat pomppiessaan ajokoiran edessä, kuitenkin jäljestäminen käy laatuunsa.
Ruokakulttuuri tuli jäljen ajoon vahvemmin yhdeksänkymmen luvulla. Ja niin vahvana, että eräs väitti, ettei koiraa voi opettaa jäljestämään ilman ruokaa??? Ei kuulemma ole mitään motivoitavaa?? Seiko esim. ei koskaan syönyt namun namua jäljellä. Sitä motivoi se jälki, vain se. Joten mikään jäljestyskriteeri ei ole se, kuinka hyvin koira syö!!! Jäljellä!! Se on hyvä apu, mutta ei välttämätön, jos koira kysyy… Onko pakko?
Kommentti v — 19.5.2008 @ 17.46 |Muokkaa
Me oltiin Pinnan kanssa toisessa jälkiryhmässä, pellolla kaksi päivää. Ensimmäisen jäljen jälkeen, mihin itse olin tyytyväinen, tuli noottia ettei siitäkään ole jälkikoiraksi. Liian kiivas ja liian intensiivinen ja iloinen jäljellä, vaikka meni häntä viuhuen nokka maassa justiin siinä missä jälki meni. Ei ollu samanlainen tapa tehdä töitä, mitä kouluttajan koiralla. Olis pitänyt syödä joka makkaranpala, mutta kun Pinna yli-ahneena koirana ei halua jäljellä syödä juuri ollenkaan namipaloja. Se vaan kattoo että tossa sitä on, mutta kun tää jälki vielä jatkuu. En oo siitä ongelmaa tehny leirin jälkeenkään. Sunnuntai meni meidän osalta paremmin, kun rauhotin sen kokonaan, saatiin jopa kehun tapaista.
Pitää kuiteski muistaa, että on eri tyylejä kouluttaa, ja poimia itsensä ja koiran näköset jutut niistä. Kaikki ei mahdu samaan muottiin. Tsemppiä treeneihin! Meidänkin pitäs käydä joskus Lohtajan kentällä pyörähtämässä…
Kommentti Saila — 24.5.2008 @ 12.34 |Muokkaa