Älä lässytä

Tätä autuutta olen odottanut jo helmikuun puolesta välistä. Vihdoin vihdoin vihdoin pääsee useammaksi päiväksi rentoutumaan. Suunnitelmani on saunoa, syödä ja saunoa lisää. Pidän juhlapyhistä aivan älyttömästi, ykkösenä joulu, kakkosena pääsiäinen, kolmantena juhannus.  Uusi vuosi ja vappu eivät sytytä minua, eikä tässä ole kyse kristillisistä arvoista..  Pohjanmaalla poltetaan pääsiäisenä pääsiäiskokkoja. Mieltäni lämmittää aivan valtavasti ajatus kristillisistä kyläläisistäni, jotka veivät kristillisenä juhlapyhänä lapsensa ihailemaan pakanallista kokkoa.
Töissä on erittäin hiljaista. Kaikki kykeneväiset ovat ottaneet koko viikon tai ainakin tämän päivän vapaata. Itse ajattelin liueta täältä heti kun kehtaan (mikä rupeaa olemaan kohtuullisen pian..)  ja hypätään miehen kanssa autoon ja huristellaan mökille.

Eilen juteltiin ystävien kanssa kuolemasta. Kaveri kertoi isänsä nuosseen kuoleman koittaessa vuoteesta ja ojentaneen käsiään. Kaveria kiinnosti aika tavalla, mitä ihmettä isä oli vielä siinä tilanteessa nähnyt. Toinen ystävä kertoi olleensa hautajaisissa, joissa oli vainajan viime hetkiä kuvailtu makaaberinkin tarkasti. Sama juttu, vainaja oli viime hetkellään hapuillut ilmaa ja yrittänyt tarttua johonkin.

Minkä haluaisit olevan viimeinen näkysi?

Lauantaina sain yllättävän vieraan. Yli seitsemänkymppinen tätini tuli käymään, saapui puoli kuuden aikaan ja lähti kymmeneltä illalla. Vaikka minä itse olin varautunut henkisesti siihen, että tantta väsähtää ennen kuin on kahvi tippunut ja lähtee kotiin samalla oven avauksella kuin tulikin. Siinä eksentrinen tätini muistelin nuoruuttaan, hänellä on jalat nykyään niin huonossa kunnossa, ettei enää kävely tahdo sujua ja ohitusleikkaus vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen tuoreessa muistissa ja oma kunto huolestuttaa. Kuolevaisuus on päivittäin mielessä, jossei muuten, niin lähipiiriin mahtuvien kalmojen vuoksi. Meillä sitä on harrastettu kuolemista lähes kaikissa muodoissaan. Oman käden kautta ei kai ole poistuttu, ei varmaankaan ole ehditty..

Mutta kuitenkin. Vanha tätini istui iltaa ja kiitti minua illasta maanantaina sähköpostilla. Hän oli käynyt juuri edellisenä päivänä ostamassa itselleen uuden digikameran, koska se oli ollut ihan hillittömässä alennuksessa. Hän oli tuomassa minulle lahjaksi itse vhs-nauhoilta dvd-elokuvaksi muuntamaansa kotielokuvapätkää, joka ei toiminut, koska hän oli unohtanut päätellä levyn. Minä istuin suu auki ja yritin ymmärtää mitä se tarkoitti, ja mielessä pyöri vain hartiahuivin viimeinen kierros, jonka päättely saattaa kestää iäisyyden jos huivi on aloitettu niskasta. Ja täti korjasi mielikuvaani kertomalla, että hänen soittimessaan levy toimii, sillä se on tallentava soitin, ja se tunnistaa että levyllä on materiaalia. Minä en jaksanut edelleenkään ymmärtää (kyllä, olen niin onneton, että jo tuollaisen tietomäärän minä määrittelen tekniseksi ja samantien heittäydyn ymmärtämättömäksi idiootiksi!) ja salaa kiitin luojaani tästä tekniikan tarjoamasta armahduksesta: levyllä olisi ollut muunmuassa videokuvaa minusta rääk… soittamassa pianoa. Söimme hyvän aterian ja joimme kahvit päälle, tätini ei viiniin koskenut, koska oli tullut autolla.  Siinä istuttiin ja juoruttiin ja täti kirosi nuorempaa siskoaan, joka ei silkkaa jääräpäisyyttään suostu hankkimaan laajakaistaa kotiin.
Kun tätini lähti, katsoimme miehen kanssa toisiamme ja purskahdimme ihan rehelliseen nauruun. Siinäs saimme. Minäkin ihan tässä vielä hiljattain päivittelin miehelle, että mitenköhän kauan täti jaksaa tätä kaikkea, mitä nykyään on, hän on kuitenkin huolissaan meidänkin perheestä ja aina välillä hänen oma perheensä on kriisin keskellä, ja onhan täti jo vanha ja niin huonoa se sen kävelykin oli kun viimeksi nähtiin….

Meidän suvussa miehet ovat aina kuolleet nuorina ja eläissään he ovat olleet liian kilttejä ja naisten elättejä (oma mieheni on vähän samaa sarjaa, ehdottoman kiltti vaikka selkärankaa onkin, mutta ei missään nimessä kuitenkaan elätti). Minulla on tätejä, jotka pitävät perheensä pystyssä kaikissa myrskyissä, vaikka ne harvat vielä hengissä kituuttavat aviomiehet luulisivatkin olevansa perheen pää. Minulle kertyy sisaria joka puolelta. Omasta takaa on kolme. Mieheltä kaksi. Miehen siskojen miehiltä kolme lisää. Miehen äidin uudelta mieheltä kaksi lisää. Tämän lisäksi rakkaat ystävät, pirulliset ja voimakkaat pohjan akat. Minä näen meidät mielelläni alkuvoimana, joka ei lopu eikä anna periksi.
On täyttä paskaa, että “ihmiselle annetaan niin paljon kuin hän kestää”. Joillekin vain tulee kuraa niskaan aivan liikaa, terästätini hyvänä esimerkkinä tästä. Mutta kuten tätini sanoi, sitten kun sitä shitea tulee vastaan, siitä on vain puskettava läpi. Tämä ohje siis naiselta, joka on kokenut sodan, työttömyyden ja äärimmäisen köyhyyden. Sairastanut. Haudannut, vanhempansa, pikkuveljensä, appivanhempansa,  kasan ystäviään ja poikansa.

Lisääntyvä auringon valo saa mielen levottomaksi ja sydämet sykkimään. Yllättävän aikaisin tämä nyt kuitenkin alkoi, kyyhkyläisten kujerrus ja tekstareiden piippaus, vaikka vielä on synkkä ja sateinen maaliskuun alku!

Minä olisin vihainen omalle siipalleni, jos hän olisi lähetellyt kenelle tahansa muutaman sata tekstiviestiä.Yksin jo se nap-nap-naputtelu ääni olisi saanut minut sellaisen kiukun partaalle, että avioliitto olisi natissut liitoksistaan! Kaikki kunnia sille, joka osaa ja ehtii lähettää tekstareita satamäärin..

En ole uskonnollinen yksilö, vaikka joskus niin kovasti haluaisin olla. Välillä haluaisin vakaumuksen, joka olisi äärimmäinen vastaus kysymyksiini. Haluaisin elämääni sille pelottavalle rajalle kyltin, jossa alkaisin uskon lääni. Olen protestantti sillä vastustan paavia. Ja olen myös tietoinen siitä, että paavia tuskin hirveästi kapinani liikauttaa. Katolinen kirkko on nyt mennyt päivittämään kuolemansyntilistaa ja luonnollisesti mietin omia syntejäni. Yllättävän helpostihan niitä sitten löytyi, olenko poikkeus naisten joukossa ja keskivertoa syntisempi?
1. Olen kaksinaamainen, enkä kerro aina totuutta edes kysyttäessä.
2. Olen ahne. Ahne elämälle, ruualle, seuralle, elämyksille, kunnialle.
3. Tuhlaan rahaa ja aikaa, vaikka kumpaakaan ei varmasti olisi varaa.

4. Olen himoinnut lähimmäistäni. Ja hänen puolisoaan.

5. En todellakaan kunnioita vanhempiani.

6. Käytän ehkäisyä.

7. Olen pitkävihainen

Ja näin rakkaat kanssasyntiset, paljastakaa seitsemän kuolemansyntiänne!

Tänään ei todellakaan ole hyvä päivä. Meni hermo -toivottavasti- viimestä kertaa erääseen “ystävättäreen”.

Aviopari. Toinen puolisoista lukee toisen sähköpostit, tietää salasanat ja joskus lähettelee sähköpostia puolisonsa nimissä, toisen sitä tietämättä. Toinen puoliso päättää yksinvaltiaana mihin heidän rahansa käytetään, jos hän haluaa kolmelle ulkomaanmatkalle vuodessa, niin mentävä on, vaikka toiselle tämä tarkoittaisi säästämistä ja esimerkiksi uusien vaatteiden ostamisen lopettamista kokonaan ja syömisestä pihistämistä. Yhä edelleen dominoiva puoliso kertoo toiselle, mitä pistää päälleen, mitä tehdä hiuksilleen, millaiset silmälasit hankkia, kenen kanssa harrastaa, kenen kanssa olla ystävä, mitä lukea, mitä tehdä työkseen. Päättäjäpuolison palkka on hänen rahaansa, toisen puolison rahat yhteistä rahaa. Päättäjällä on oikeudet kaikkiin tileihin, toisella vain omaansa, johon hänelle jätetään käyttörahaa. Alistuvan puolison työhön dominoivampi puoliso sotkeutuu estottomasti: tietää arkaluontoiset ja joskus jopa vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvat asiat, tulee kutsumatta mukaan työhön liittyviin tilaisuuksiin ja kommentoi kollegojen työtä asiantuntijan elkein vaikka sitä ei ole. Dominoiva puoliso saa käydä yksin ulkona ystäviensä kanssa, alistuja ei tietenkään! Kun alistujalla olisi tiedossa illanvietto, dominoija tulee automaattisesti mukaan katsomaan, ettei kukaan epätoivottu henkilö juttele hänen puolisonsa kanssa.
Ja sitten: kuinka moni teistä ajatteli, että tuo sika on mies?

Tässä tapauksessa parisuhteen kiusaaja on nainen. Ja minä väitän, että tähän tapaukseen olisivat ystävät ja sukulaiset puuttuneet aika päiviä sitten, jos tuo dominoivampi osapuoli olisi mies. Nyt kun aviomies on, se jota kiusataan, vaimo oikeuttaa kaiken sanomalla “meillä on vain niin kivaa kahdestaan, että teemme kaiken yhdessä.” Ja mies uskoo, vaikka välillä ihmetteleekin mikseivät entiset ystävät enää pidä yhteyttä tuttuun tapaan.

Kuvitelkaa seuraava tilanne: johdatte puhetta kokouksessa/haastattelussa/keskustelussa, kuten olette kahden kolleganne kanssa sopineet. Molemmat kollegat ovat sinua vanhempia, toinen mies, toinen nainen. Paikalla on myös sinua -tyttöstä- vanhempi mies, vaikka vielä poikanen hänkin. Ja kun kysyt mieheltä kysymyksiä, hän mielestäsi ignooraa sinut. Huomioi vanhemman naisen. Hakee turvaa huoneen toisesta miehestä. Nauraa kysymyksillesi ja kieltäytyy välillä jopa vastaamasta. Tai siltä ainakin sinusta tuntuu. Mistä voi tietää, ettei ole vain hermoheikko hysteerinen feministilehmä, joka näkee itse sielunvihollisen kaikissa miehissä?

Omalla kohdallani oli helppoa. Paikalla ollut vanhempi mies oli tyrmistynyt poikareppanan käytöksestä yhtälailla. Eli minä en kuvitellut, liioitellut tai ymmärtänyt väärin. Tässä maassa on nyt todistetusti ainakin yksi kolmekymppinen mies, joka ei kykene ottamaan vakavasti itseään nuorempaa ihmistä, jos sillä on tissit. Ikävä juttu miehelle, hänen välittömään tulevaisuuteensa myös minun mielipiteelläni on vaikutusta.

Milloin on hyvä vain menettää malttinsa? Olen erittäin kiivas ja tulinen tyttö, ja suutun välittömästi ja raivoisasti, mutta myös lepyn ja kadun samantien. Olen oppinut vanhetessani hillitsemään suuttumustani, enkä menetä malttiani näkyvästi, enkä tuo välttämättä edes julki miten lujaa minua välillä jokin asia ketuttaa. Mutta olisiko minun pitänyt pistää tuo “kuvitteellinen” poika kuriin, olisiko pitänyt hänen omaksi parhaakseen opettaa, ettei noin suhtauduta virallisissa asioissa edes itseään nuorempaan ja kainaloon asti ylettyvään naiseen? Olisi minun pitänyt pistää sika pihalle, ripittää kunnolla ja kertoa, että seuraavalla kerralla alentuvaisuutesi kohde ei välttämättä ole niin mukava kuin minä? Vaikka mieleni teki, en räyhännyt, vaan jatkoi asiallisella linjalla vakaasti kuin juna. Kuitenkin jäi kaivelemaan, että olisiko sittenkin pitänyt alentua hänen tasolleen, hetkeksi vain!!

Kävin eilen ystävättäreni luona kahvilla. Ja arvaamatta se sitten kuitenkin iski, aikuisuus. Tai sellainen aikuisuus, mitä kuvitteli aikuisuuden olevan, kun yhdessä ystävättäreni kanssa pänttäsimme tentteihin ja istuimme ryhmätöiden parissa kirjastossa. Minun ei missään nimessä ole ikävä varhaisaikuisuuttani, mutta en vain ehtinyt tajuamaan milloin minusta tuli oikeasti aikuinen. Toisaalta, sisareni ikäryhmän parissa olen jo ikäloppu, erityisesti sen jälkeen kun erehdyin lipsauttamaan kerran, että muistan miten Neuvostoliitto sortui. Pöydän toiselta puolelta minua katsoi nuori sisareni ja hänen ystävänsä silmät pyöreinä “siis miten vanha sä oikein olet? Eiks se neukkula ollu joskus talvisodan aikaan?” Minä nauroin ja oikaisin heidän käsityksensä, vaikka tietyllä tapaa kutkutti ajatus jättää teinit siihen luuloon, että olen erittäin simpsakka kasikymppinen!
Aikuisuus ja vanheneminen ovat iloisia asioita. En missään nimessä haluaisi olla se epävarma ja hölmö tyttö, joka olin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. En voi kieltää, ettenkö kaiholla välillä muistelisi joitain asioita menneisyydestäni ja silloisesta itsestäni, mutta kyllä tämä nykyinen minä on monella tapaa paljon parempi ihminen! Ja hauskempi… ja fiksumpi.. Ja näköjään niin paljon vaatimattomampikin!

Ja eufemismeihin. Naisten kanssa lounaalla mietimme niitä kaikkia sanoja, millä naisen tiedät-kyllä-mitä kutsutaan. Keksimme monia erittäin huvittavia ja korneja ilmaisuja, rakkauden lipas ja synnin pesä mainittakoot tässä esimerkkeinä keskustelusta. Tämän keskustelun jälkeen siirryimme luonnollisesti hiukan ylöspäin naisen vartalolla. Kamalin (ja huvittavin!) sana, millä rintaa olen kuullut kutsuttavan on kikki. Toisaalta, kykeneekö kukaan sanomaan nauramatta lähtevänsä ostamaan kikkiliivit? Jos tiedätte rumempia sanoja naisen rinnalle, pistäkää ihmeessä kommenttia!

Käsitykseni mukaan Suomi seuraa Ruotsia ja Yhdysvaltoja jäljessä muutamalla vuodellla. Juuri ne muutamat vuodet ovat kuluneet, ja näinpä meilläkin nousi tietoisuuteen miehet, jotka ostavat pikkurahalla ja tilpehöörillä seksiä alaikäisiltä. Ilmiö on järkyttävä, tuomittava ja kammottava, siitä kukaan ei ole julkisesti eri mieltä.

Mutta pian alkaa varmasti tapahtua. Kansakunnan kaapin päältä aletaan taas paheksua prostituutiota ja seksikauppaa. Seuraan itse aina mielenkiinnolla prostituutiokeskustelua, on hauska huomata miten nainen ja naisen haaroväli herättävät edelleen voimakkaita reaktioita ja miten naisen on oltava yhä edelleen yhtä aikaa huora ja neitsyt. Edelleen, alaikäisen hyväksikäyttö on rikos eikä liity prostituutioon sinänsä mitenkään!

Kun prostituutiota ilmiönä puidaan näkyvästi asiantuntijakeskustelupaneeli-iltamissa, on lähtökohtana aina se, että nainen myy seksiä. Koskaan ei mies myy seksiä (paitsi siinä yhdessä elokuvasta, jota sitten onkin jaksettu kiittää ja kehua, paras juttu sitten tulen keksimisen!), miksi myisi, eihän nainen seksiä halua vapaaehtoisesti tai ilman lahjomista.  Ja sen jälkeen paikalle keskustelemaan ylen studioon on saatu valtion virallinen sovinistisika, joka perustelee omasta mielestään täysin ristiriidattomasti mielipiteitään. Prostituutio mystifioidaan, prostituoitu on yhtä aikaa onneton uhri, joka täytyy pelastaa ja häikäilemätön paheellinen nainen, joka kylvää tuhoa ja turmiota ympärilleen. Samaan aikaan täytyy huorat pelastaa turmiollisesta elämästään hyveen tielle, ja heidät täytyy heittää leijonille, koska tietentahtoen houkuttelevat lihaltaan heikkoja miehiä paheiden pariin. Näissä keskustelussa mies on aina ostaja, ja ostamiseen ei vain voida puuttua. Aina on ollut olemassa seksinostajia, minkäs sille teet. Kehäpäätelmä on kaunista kuunneltavaa: miehet ostavat seksiä, koska pahat naiset sitä myyvät. Pahat naiset myyvät seksiä, koska viattomat miehet eivät voi vieteilleen mitään ja lankeavat sitä ostamaan.

Seksinosto pitää olla rikos, ehdottomasti. Mutta sen jälkeen huudahtaa elämää kokenut virkamies (joka ei sitten millään näe mitään pahaa tytöttelyssä ja halailussa) että mites meidän vammaiset miehet sitten?  Ja yhtäkkiä prostituoitu onkin tasa-arvon soturi, joka liiketoiminnallaan takaa kaikille miehille yhtäläisen oikeuden pimpsaan, sillä senhän takia meidän isoisämme ovat tämän maan verellä lunastaneet.

On käsittämätöntä, että niinkin kaunis asia kuin seksi, sekoitetaan pahoinpitelyyn, hyväksikäyttöön ja raiskaukseen. Jos ihminen vuokraa toisen ihmisen käyttöönsä pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, on siitä seksi ja rakkaus kaukana. On myös uskomatonta, että yhä edelleen näinkin sivistyneessä maassa uskotaan oikein todella, että mies ei voi elää ilman seksiä, ja naisia syyllistetään nuoruudesta alkaen, kun ne jalat eivät ole riittävän usein levällään. Raiskaus oli hyväksyttävä toimenpide avioliitossa vielä vuoteen 1994, ja arvioiden mukaan yhä edelleen ainoastaan murto-osa raiskauksista ilmoitetaan poliisille. Rikosilmoitus jää asiantuntijoiden mukaan useimmin tekemättä sen takia, että raiskaaja on joku tuttu. Itse olen kuullut korkeasti koulutetun, mutta muuten erittäin sivistymättömän nuoren naisen kommentoivan väitettyä väkisinmakausta “mitäs antoi ymmärtää”. Ei ihan hirveän kauaa sitten puhuttiin aidosti tosissaan siitä, että minihameen on oltava lieventävä asianhaara raiskaukselle. Nyt olemme päässeet jo siihen pisteeseen, että uskomme periaatteessa ein olevan EI, mutta edelleen väännämme kättä, että missä vaiheessa se ei pitää sanoa. Ja miten kuuluvasti se ei on sanottava. Ja keiden kaikkien on kuultava, että ei on sanottu, jotta voidaan olettaa, että väkivalta todellakin oli väkivaltaa, eikä vain -hehhehehe- tyypillinen miehen ja naisen välinen kommunikaatio-ongelma.

Naisen ja miehen suhtautuminen seksuaaliseen kanssakäymiseen ja oikeutus saada seksiä ovat asenteiden valossa tässä maassa vielä kaukana nykyajasta. Jokaisen miehen tulisi olla kaiken aikaa kiimassa ja haluta harrastaa sitä itseään kaikkien naisten kanssa. Kaikkien naisten tulisi enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti pitkällisen liehittelyn seurauksena suostua vällyjen väliin, jossa kainosti punastelevasta jääkuningattaresta on pakko löytyä rivo ja estoton elli. Naisten lehdet ruokkivat kuvaa ikihimokkaasta miehestä antaumuksella, ja nuoret naisemme lukevat mukafeministisiä kiiltopaperiläpysköjä ja opettelevat ennen kuukautisten alkamista sata ja kolme asentoa touhuta, jotta on helpompi pitää poikaystävä itsellä, ettei se vain karkaa jonkun toisen sänkyyn. Teinityttöjen olisi parempi lukea ihan ehtoja pornolehtiä, niissä satu ja mielikuvitelma esitellään erittäin yksityiskohtaisilla valokuvilla, mutta ei sentään yritetä väittää jynkkyä ja fantasiaa opettavaiseksi artikkeliksi.

Mieheni ei ole minua kosinut, enkä minä häntä.

Avioliitton solmimiseen suhtaudun muutenkin ristiriitaisin tuntein. Vieraana olen ollut pienissä häissä, jossa parin pitkän odotuksen jälkeen löytynyt rakkaus oli liikuttavaa katseltavaa. Olen ollut suurissa remuhäissä, missä tuore aviopari on muiden mukana niin humalassa, että heidänkin muistikuvansa hääyöltä ovat hataria. Olen ollut suurissa häissä, joissa on ollut iloinen ja sydämellinen tunnelma. Olen ollut perinteisissä häissä, joissa sekä morsian että sulhanen tuntevat olonsa teennäisiksi ja kömpelöksi, mutta suku tahtoi isot häät. Olen ollut vieraana häissä, joissa toivoin koko ajan olevani jossain muualla. Olen ollut vieraana jättimäisissä häissä, joissa osa vieraista jo tiesi, ettei parin liitto kestä vuottakaan. Olen ollut vanhempieni häissä, joissa tulevan katastrofin merkit olivat ilmassa väijymässä. Olen ollut sukulaismiehen häissä, joissa juuri “tahdon” -kohdalla jysähti enteellisesti iso musta lintu kirkon ikkunaan ja tipahti kuolleena maahan.

Mielestäni kaikki järjestävät elämänsä kuten haluavat, mutta kun on ollut vieraana useammissa häissä, jotka on järjestetty parin vanhempien ja sukulaisten odotusten täyttämiseksi, en voi kuin ihmetellä ihmisten tahtoa tehdä asiat samalla tavoin kuin on aina tehty. Miksi tuhlata kohtuuttomasti rahaa siihen, että oma avioliitto alkaa toivomalla, että hääpäivä olisi nopeasti ohi?

 Olen ollut itse vastanaitu rouva, kävellyt mieheni rinnalla kaupungin keskustan läpi kirpeässä aamupäivässä. Omissa häissäni olen kiirehtinyt viraston käytävää pitkin käsi aviomieheni kädessä, ja tuntenut tulleeni kotiin.

Häissä minua ärsyttää monikin asia, päälimmäisenä luonnollisesti naisen luovuttaminen mieheltä toiselle on mielestäni kammottavaa. Minulle tulee aina mieleen erään erittäin sovinistisen vartijan entisellä työpaikallani nuorelle minulle heittämä vitsi “Miksi morsian pukeutuu valkoisiin? Koska kaikki muutkin kodinkoneet ovat valkoisia!” 

 Sukunimikysymys on toinen itseäni loputtomiin vihastuttava ja kyllästyttävä asia. Tyttöjen kesken pitää ikuisesti miettiä, että ottaisiko sitä miehen nimen vai yhdistelmänimen avioliiton satamaan purjehdittua. Itsenäiset ja terveet naiset viettävät tuntikausia miettiessään kenen miehen omistukseen he haluavat kuulua: ovatko he pelkästään aviomiehensä omaisuutta vai puoliksi aviomiehen ja rakkaan iskän omistuksessa? Ajatus oman tyttönimen (isän nimen…) pitämisestä yleensä kariutuu siihen, että “mutta sittenhän mulla ja mun lapsilla olisi sitten joskus eri sukunimet”. Tuossa kohtaa minä yleensä alan vain pyöritellä silmiäni.

Kun olin nuori ja asuin ensimmäistä syksyäni poissa kotipaikkakunnaltani, vanha lukiokaveri tuli minua opiskelija-asuntooni kosimaan. Poika, jota en ollut voinut koskaan sietää, istui pöydän toisella puolella ja kaiveli kynsiensä alusia puhtaaksi hartaasti. Sen jälkeen poika siirtyi ronkkimaan pientä ruokapöytääni. Minä kysyin jo kyllästyneenä, mitä asiaa. Olin päästänyt hänet sisään kun luulin kämppikseni unohtaneen avaimensa. Poika katsoi minua pitkään ja aloitti puheensa, jonka muistan varmasti niin kauan kuin elän, vaikka puhuja unohtuisikin. “Vaimon pitää olla komia ja fiksu, mutta säkin kelpaat.”

Mitäs siihen voi sanoa?

 

 

 

Kirkas kevätaurinko järjesti minulle ansan. Flunssa ei vieläkään ole kunnolla hellittänyt, mutta jaloillaan ollaan sentään!

Plagiointikeskustelua olen seurannut sivusta mielenkiinnolla. Ilmassa on suuren urheilujuhlan-ajojahtituntua, kun joka päivä on uusi syyllinen, joka on kopioinut toisen tekstiä. Olen oppinut myös tässä samalla, että meidän kauniilla kielellämme kirjoittaa myös  eräs dekkaristi. Onko tämä kirjallisuuden vastaisku tositeeveen hallintaan? Kirjailijat eivät tahdo lähteä julkkisbileisiin vilauttamaan tai kapuamaan taksintakapenkiltä alas ilman pikkareita, joten kunnon plagiointikohulla nimi tunnetuksi? Älkääkä hyvät ihmiset väittäkö, että yhden munauksen jälkeen ei olisi enää mitään asiaa samoille apajille. Meillähän on arkadianmäki ministereitä myöten täynnä kertaalleen hommansa sössineitä. Jos olisin kirjailija ja tarkoituksella plagioisin, ehkä lähtisin kopioimaan ihan bestsellereitä…

Kotimaamme on jälleen lähes ylivoimaisen vihollisen edessä. Itsenäisyyttämme uhataan jälleen: joku on kehdannut tehdä Mannerheimista nukkeanimaatiossa arveluttavan hahmon. Viime kesänä kiersin vahingossa kansallissankarimme Mannerheimin jalanjäljissä. Etelä-Suomessa maisemat olivat kauniita ja pikkutiet houkuttelevia, enkä voinut olla ihmettelemättä suomalaisten tapaa palvoa epäjumalankuviaan. Mikä ihme siinä on, että tässä maassa nostetaan ihailun valokeilaan joku, ja mielipidekirjoituksissa sun muissa, pitää aina muistaa kehua miten tavallinen maanläheinen ihminen sen hetken sankari on/oli. Mannerheimissa ei ollut pätkääkään suomalaista tavanomaisuutta, mies oli ruotsinkielista aristokratiaa, siitä on pitkä matka persjalkaiseen suomalaisuuteen, jossa tapellaan nälkäkuolemaa vastaan ja läträtään viinan kanssa päivät pitkät. Jos kasvaa etuoikeutettuna esimerkiksi ministerin lapsena ja on sivistynyt ja koulutettu, ollaan mielestäni hyvin kaukana katu-uskottavuudesta paheiden ja vaarallisen elämän edustajana. Miksi me aivottomana kansana palvomme osittain syntyperänsä vuoksi sankareitamme, ja kuitenkin samaan aikaan nauramme monarkialle? Miksi juuri Mannerheim on meille pyhä, miksi ei Risto Ryti? Jos haluamme isänmaalle sankarin, Ryti jos kuka on sitä! Mutta onko hän kuitenkin liian tavallinen, että ihailu muuttuu pelkäksi kateudeksi? Ja vaikka assosiaatiot veivät minut kauaksi alkuperäisestä ajatuksestani, niin voi hyvät hyssykät sentään. Nukkeanimaatio saa aikaan lähes uskonnollishurmoksellisen kansanliikkeen, jonka tarkoitus on puolustaa puoli vuosisataa sitten kuolleen miehen kunniaa? Mikä tätä maata vaivaa, emmekös me periaatteessa kuitenkin sananvapauteen uskota?  

Vai onko meidän perisyntimme -kateus- liian voimakas? Emmekö me voi pitää sankarina ketään, joka ei olisi syntynyt sankarin osaansa samalla tavalla kuin myyttien sankarit? Meidän sankarimme ei voi olla savupirtin poika, koska silloin me muut tavallisten pirttien kasvatit olisimme epäonnistuneita. Meidän sankarimme on oltava ylväs ja muita miehiä pidempi tiukkailmeinen ammattisoturi, hän ei voi olla pyöreä emäntä, jolla on ärrävika ja hassuja laukkuja. Koko kansa on tasapäistetty koulutuksella ja mukatasa-arvolla, että kukaan ei saa erottua joukosta. Paitsi sitten, jos sattuu olemaan se koko maan virallinen ulkomaalainen, joka osaa suomea (oletteko huomanneet, että heitä mahtuu tänne yksi kerrallaan, ennen oli Neil, nyt on Roman? Upeita uroksia molemmat, mutta….) tai virallinen urheilija, saa erottua porukasta edukseen. Muiden on oltava hiljaa ja tyydyttävä vähättelemään itseään. Puoli kansasta palvoo yhtä sankaria kerrallaan ja toinen puoli ennustaa kädet puuskassa huulet tiukkana viivana Ikaroksen lennon pian loppuvan. Ja juuri tähdenlentojen vuoksi on pidettävä tiukasti kiinni vanhoista sankareista, ja vainoharhaisena pelätä, että joku onnistuu ne jalustaltaan tipauttamaan.

Kateus ja anteeksianto ovat molemmat askarruttaneet viime aikoina pitkään. Eräs työkaveri lainasi minulle erittäin mielenkiintoisen teoksen etiikasta. Ja kirja alkoi heti voimakkaasti esimerkillä, jossa selvennetään anteeksiannon oikeutusta. Väärinkohdeltu on ainoa, jolla on oikeus antaa anteeksi häntä vastaan rikkoneelle itse tapahtuma. Me muut olemme oikeutettuja antamaan pahantekijälle anteeksi vain sen tuskan, mitä meille on aiheutunut, kun olemme joutuneet näkemään läheisemme kärsimyksen. Tämä ei sovi pitkävihaiselle persoonalleni oikein hyvin, jos saisin päättää, niin kukaan ei saisi koskaan antaa anteeksi mitään niille idiooteille, jotka ovat minua väärinkohdelleet. Kuitenkin olen huomannut, että jos en itse anteeksiantoon pysty, niin eräänlainen unohdus tekee minusta onnellisemman.

Kateuden kanssa on myös tällä ämmällä tekemistä. Eräs ystäväni on onnistunut tekemään käsittämättömän hienon suorituksen urallaan, ja tulee nousemaan valtakunnalliseen tietoisuuteen varmaankin tämän vuoden aikana. Vihreä hirviö minussa nostaa rumaa päätään, ja olen kateellinen. Eilen kuumeisena räydyin itsesäälissä ja ruoskin itseäni kaikista vuosista, jotka olen hukannut siihen, että olen yrittänyt selvitä siitä hetkestä, enkä ole saanut mitään oikeasti aikaan! Ja lupasin houreissani itselleni, että olkoot ystäväni menestys minulle merkkinä siitä, että kuka tahansa meistä voi onnistua. Ei tarvitse syntyä Louhisaaren kartanolinnaan eikä vanhempien tarvitse olla ministereitä tai oikeuskanslereita. Joskus se onnistuja onkin yksi meistä, joiden kotona lauantai-iltaisin katsottiin Bumtsibumia yöpuvut päällä ja villasukat jalassa ja arkena ihmeteltiin että riittääkö rahat kaikkiin laskuihin. Aamen.

Nuorena olin jumissa pikkuruisessa  kotikylässäni. Muistan ajatelleeni silloin, että kotikylä on helvetti, johon minä matkustan ikuisesti yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun kerron asioita kotikylästäni, kuulostavat ne usein muiden ihmisten korvissa uskomattomilta. Jopa mieheni suhtautui epäileväisesti suhteemme alkuvaiheessa tarinoihini, mutta sittemmin siellä vierailleena, ei hänellä ole minkäälaisia ongelmia uskoa uskomattomimpiakaan juttuja. Lue loputkin tästä artikkelista »

Kun olin lapsi, olin vakuuttunut siitä, että kaikilla aikuisilla oli oikeus komentaa minua. Nyt olen aikuinen, ja lapsien komentaminen tuntuu erittäin vaikealta. Olemme miehemme kanssa päättäneet kummilapsiemme sun muiden muksujen kohdalla, että vanhempien säännöillä mennään, ja välillä se kurinpito tuntuu vaikealta. Vilkas kummilapseni oli survomassa pieniä suloisia sormiaan pistorasiaan, ja vaikka järki minussa sanoi tilanteen olleen ääriesimerkki aikuisten vastuusta komentaa, tuntui lapsen itku pahalta. Tunsin itseni pahaksi tädiksi, joka silkkaa ilkeyttään kieltää kaiken hauskan, kuten sähköllä leikkimisen.

Hierarkkinen työpaikka herättää toisen suuren kysymyksen komentamisesta. Minua saa komentaa. Mielestäni työpaikalla komentaminen ei ole (tai ei pitäisi olla)  perinteistä läksyttämistä, missä pomo huutelee päättömiä komentoja, joita sitten työläiset kiukuspäissään suorittavat vesisateessa pihalla. Minulle komentaminen on suoraa ja reilua kanssakäymistä, jossa esimies kertoo mitä odottaa minun tekevän. Ehkä asia on eri, jos työntekijän toimenkuva on edes jotenkin selvillä, jolloin mitään pyyntöjä, komentoja eikä käskyjä tarvita. Minun työnkuvaukseni on erittäin avoin ja väljä, ja minun -nykymaailman ihanteen mukaan- odotetaan tarttuvan itse aktiivisesti toimeen.

Olen kiivas ja vuolassanainen, mutta minulle saa sanoa, mitä haluaa minun tekevän. Mielellään suoraan. Ärsyynnyn aivan suunnattomasti, jos minun odotetaan lukevan ajatuksia. Ikävä kyllä välillä tuntuu, että näin naisten kesken tehtävienjako ja johtamisen kysymykset ovat erittäin hankalia. Esimies (nainen hänkin) on useaan otteeseen inhottavassa tilanteessa, kun ämmät ovat toistensa kurkuissa kiinni jostain henkilökemioihin liittyvästä syystä tai muuten henkilökohtaisten asioidensa tähden.

 Eräs kollegani puolestaan (hierarkiassa ehkä jopa minua alempana, mikäli alapuolellani vielä joku mahtuu…) ei voi sietää minkäänlaisia käskyjä, vaikka ne olisi piilotettu miten kohteliaaksi pyynnöksi tahansa. Yksikkömme on jatkuvassa sotatilassa senkin takia, että kollegani lähettelee loukkaavia sähköposteja ympäriinsä. Olisiko joskus vain parempi niellä oma ylpeytensä, ja valita taistelunsa tarkemmin? Itseäni suututtaa usein moni asia, mutta ikäväkseni olen huomannut, ettei raivoni paljon muita vahingoita kuin itseäni.

Mielestäni pahimmat tilanteet tulevat kun pyritään liioitellusti tasa-arvoon. Mielestäni tasa-arvoani ei vähennä se, että huomataan miehen ja naisen olevan miehiä ja naisia. Minun tasa-arvoni ei vaadi sukupuolten olemassaolon kieltämistä. Eräs kollegani, nainen, kertoi lounaalla, että hän ei kiinnitä ikinä mitään huomiota kenenkään sukupuoleen. Ja jatkoi samaan hengenvetoon, että se johtuu siitä, että hän itse on niin miehenkaltainen. Kun juttu jatkui, tuli selväksi, että nainen mielessään yhdisti kaikki hyvät ja tavoiteltavat luonteenpiirteet ja ominaisuudet miehisyyteen. En halua ottaa sen enempää kantaa siihen, onko kollegassani yhtäkään niistä hyvistä ominaisuuksista, mitä hän kuvitteli itsellään olevan rutkasti… Mutta yhtä kaikki, oli erittäin mielenkiintoista huomata, että niin sitä vain sivistynyt ihminen ajattelee kaikkien naisten (tuossa voi olla mikä tahansa ryhmä, johon itse kuuluu) olevan tietynlaisia, mutta itsensä eroavan heistä erittäin positiivisessa mielessä ratkaisevasti. Olen tietoinen, että monia pinttyneitä ennakkoluuloja sitä omaankin päähän mahtuu, mutta jospa pääsisin muutamasta edes eroon pikkuhiljaa.

Yllättävän usein  kuulee nuorten aikuisten naisten sanovan “mä tulen vain niin paljon paremmin toimeen jätkien kanssa” ja minulle tuossa on käsittämätön väite. Tunnen useita miehiä, jotka ovat aivan ihastuttavia, tunnen myös kammottavia ällötysäijiä. Tunnen paljon aivan fantastisia naisia, mutta myös käsittämättömän typeriä idioottiakkoja. Minun rajoittuneessa mielessäni rupeavat hälytyskellot pirisemään iloisesti aina kun joku ilmoittaa tulevansa toimeen paremmin jomman kumman sukupuolen kanssa tai pitävänsä ulkomaalaisista. En halua, että minusta puhutaan osana suurta ryhmää, en halua olla tultavan määritellyksi pelkästään naisena. Tai suomalaisena. En halua, että joku pitää tai ei pidä minusta sen takia, että kuulun hänen silmissään johonkin ryhmään, jossa kaikki ovat samanlaisia. Kaikki  suomalaiset eivät ole keskenään samanlaisia, eivät kaikki ulkomaalaiset samanlaisia -eivätkä edes kaikki suomalaiset miehet ole samasta puusta veistettyjä.

Työpaikallani olen joutunut muutamaan kiusallisen huvittavaan tilanteeseen, jotka jollain tavalla ovat liittyneet sukupuoleeni. Vanhemman kollegan kanssa tyhjäsimme hänen työhuoneestaan suuren määrän tavaraa (kansioita ja kirjoja) ja tämä kasvatettu herrasmies halusi välttämättä avata minulle ulko-oven, vaikka hänen sylissään oli enemmän tavaraa kuin minulla. Luonnollisesti minä olin ajatellut avaavani hänelle oven, sillä minulla oli vapaa käsi. Tilannetta olisi varmasti ollut hauska seurata sivusta: minä tartun oveen ja riuhtaisen sen auki. Pidän sitä auki, mutta kollega ei me ulos, vaan tarttuu oveen minun edessäni ja kiskoo sen vielä enemmän auki. Minä (nyt jo kädet varattuna) nyökkään, että mene vaan. Hän pitää leuallaan kirjoja kasassa, ei, mene vain. Pienen tanssin jälkeen lopulta minä päädyn sukeltamaan tavaroitteni kanssa hänen kätensä alta ulos, kirjojen ja papereiden tipahdellessa verkkaisena sateena ympärilläni.

Toisella kerralla oli lupautunut keittämään kahvia. Sitä en yleensä tee, koska keitän aina niin järkyttävän pahaa kahvia, mutta nyt oli organisaatiossa pienet juhlat, ja he halusivat ottaa riskin. Kun siinä sitten keittelin kahvia, tuli miespuolinen kollega kiittämään vaivannäöstä ja pyysi minua istumaan heidän joukkoonsa juomaan kahvia ja syömään kakkua. Minä kiitin kutsusta, mutta kieltäydyin, sillä minulla oli kiire kotiin. Samalla hetkellä paikalle pyyhälsi toinen miespuolinen kollega kysymään, että miksi sinä Nojustiinaa (anonymiteetti ennen kaikkea!) siinä häiritset? Tästä seurasi erittäin tunteellinen keskustelu, jossa kaksi lähes kaksimetristä miestä ahdistivat minut väliinsä keskustellessaan kahdestaan siitä, että miten toisen mielestä minun pitää saada kahvia keittää, koska minä olen sydämeltäni tunteellinen ja tykkään touhuta ja järjestää, ja toisen mielestä tuossa on kyse ainoastaan ikiaikaisesta retoriikasta, jolla nainen yhä edelleen alistetaan keittiöön miesten orjaksi. Kumpikaan miehistä ei kysynyt minulta keskustelun aikana, mitä minä lopulta haluan. Tilanne päättyi kun napsautin kahvinkeittimen päälle, sieppasin kahvikupin toiselta ja tyhjäsin sen (vaikka etoi, sinne lenteli keskustelun aikana sylkeä) ja toivotin molemmille tasa-arvon ystäville oikein hauskaa viikonloppua ja lähdin kotiin.