Nyt on vihdoin aika lähteä kesälomalle. Jostain syystä tämä kevät on ollut poikkeuksellisen raskas. Viimeiset viikot on tuntunut suossa rämpimiseltä, askel painaa ja väsyttää ja kaikenaikaa tekisi mieleni vain tiuskia ja räyhätä sekä läheisille että ei niin läheisille. Yhtään mitää en jaksaisi, eikä hermot pidä yhtään. Voitteko kuvitella millaisessa tilanteessa aikuinen järkevä ihminen harkitsee soittavansa heti aamutuimaan vanhalle tädilleen haukkupuhelun, jonka sisältö olisi ainoastaan “ettekö te ymmärrä että minulla on töitä ja minä olen väsynyt?! Miksi kaikki muut saavat väsyä ja uupua, mutta minä en?! Minä olen väsynyt!!”. Tämä kaikki vain sen takia, että tätiraukka oli laittanut sähköpostia, että olenko mieheni kanssa tulossa mahdolliseen sukukokoukseen lauantaina.
Kunhan tässä muutaman päivän saan olla kaikessa rauhassa ja laittaa kotini sieväksi ja lukea kirjoja ja pestä pyykkiä ja mitä ikinä sitten mieleni halajaakaan, enköhän ole taas kuin uusi.

Vaikka koko maahan onkin luvattu hitusen viileitä kesäsäitä, toivon teille siitä huolimatta hyvää kesää! Palaan elokuun alussa, toivottavasti monta kokemusta rikkaampana!

Hyvästä olosta tuli mieleen matkailu. Olemme miehen kanssa suhtautuneet välillä jopa vähän nolostuneina ja hämillämme lähipiirin kehotuksiin avartaa maailmankuvaa matkailulla. Me kun emme reissaa, ja tämän takia monet suhtautuvat meihin hiukan säälivästi ja holhoavastikin. Uskon vilpittömästi, että mikäli on oikealla tavoin avoin, varmasti se matkailu avaa silmiä entisestään. Paljon maailmalla reissaavat ystävät ja sukulaiset toteavat aina, että eihän sitä rahaa heilläkään ole, mutta kun kyse on siitä mihin sen vähänsä laittaa. Totta tuokin, mutta vaikka mieleni vetää kaukomaille, uskallan myös väittää, että ihan tästä tylsästä kotomaastakin löytyy helmiä, mutta pitää osata katsoa. Kyllähän nämä seuraavat maailman ihmeille häviävät, mutta ovat silti kiehtovia!

Joten, var så god, nuukailumatkailua Nojustiinan tapaan, päiväreissuja pitäjille:

Se Naantali. Heillä on siellä hotelleja ja kylpylöitä ja vaikka mitä, mutta itseäni sykähdytti pienen kaupungin rannan tunnelma ja syke. Käykää ihmeessä jos siellä suunnalla samoilette! Käykää kahvilla rannan ravintolassa ja ihailkaa edessä kimaltelevaa merta ja vanhan kaupungin kapeita kujia.
Tammisaari. Maaseutu ympärilläkin on kuin suoraan kuvakirjasta ja itse kaupunki kesällä monikulttuurinen ja söpö. Vähemmän söpö, mutta pysäyttävä, on sisällissodan muistomerkki varuskunta-alueen kainalossa. Raaseporin linnan rauniot kannattaa myös käydä katsastamassa, perimätiedon mukaan Teräsbetonikin on siellä viihtynyt…
Hanko. Entiset kylpylävieraiden huvilat ovat henkeäsalpaavia. Merinäköala on huikea, kun Hangossa istuu rantakivellä ja katselee horisonttiin, on paikallaan välillä tarkistaa kalenterista missä vuodessa mennään. Kaupungin historia on myös mielenkiintoinen, ja rannassa tuulen tuiverrettavana Bulevardin päässä seisovan Vapaudenpatsaan tarina yhtä lailla jännittävä.

Miehikkälä. Pikkupaikka idässä. Ajelkaa sinne Kuninkaantietä ja ihailkaa maisemia. Paikanpäällä Salpalinjamuseo herättää ajatuksia, äkkiä ne hassut kivet metsässä ovatkin hiljaisuudessaan vaikuttavia epätoivon ilmentäjiä.

Yllättävän paljonhan näitä suositeltavia kotimaakohteita tuleekin mieleen.. Luettelemissani paikoissa on nähtävää ilmaiseksi paljon, mikäli maisemat ja miljööt kiinnostavat.

Vammala on myös piipahtamisen arvoinen, mikäli sillä suunnalla liikkuu. Kaunis kaupunki ja komea vesistö. Viekää muksut Herra Hakkaraisen taloon ja käykää itse tonkimassa maankuulun Tyrvään kirjakaupan Kirjakellarissa. Tuon jälkeen onkin luontevaa käydä ihailemassa Tyrvään vanhaa Pyhän Olavin kirkkoa.
Mitäs vinkkejä minulle irtoaisi? Mitä kohdetta kotimaassa suosittelisitte minulle? Olen avoin lähes kaikelle, mutta vuoristoradat eivät suuremmin sytytä.

On paljon asioita, joiden takia olen ollut onneton ja surullinen. Mutta usein olen myös katsonut elämäni pelkästään yhdestä vinkkelistä, mielessä on hakannut usein kiukku ja suru ja viha menneisyyden vuoksi. Mies sanoi sunnuntaina aamiaisella, että hän lapsena nautti suunnattomasti kesälomistaan, häntä ei kotona nähty kuin juuri ja juuri nukkumassa, kun oli niin mukava leikkiä ulkona. Minä puolestani vietin kesälomat siivoten taloa, hoitaen sisaruksiani, pesten perunoita (voi sitä ikuista perunanpesemistä, hyvä luoja sentään!) ja varoen äitini kiukunpurkauksia, joita ei kuitenkaan voinut välttää. Ainoat leikit, joita sisarusten kanssa leikin, olivat kotileikkejä, joissa vein koko katraan nukkumaan kesäöiksi yhdessä kyhäämiimme majoihin tai pihan reunassa kököttävään leikkimökkiin. Näin jälkeenpäin taisi olla aika oireellista, että kaikissa leikeissämme olimme aina orpoja lapsia, jotka ovat iloisia, kun pääsivät eroon vanhemmistaan ja saivat yrittää selviytä yksin elämästään..

Sen jälkeen se iski: mitäs sitten? Mitä väliä, vaikka lapsuuden ja nuoruuden kesät olivat kammottavia, mitä väliä sillä, että silloin tunsin syyllisyyttä jokaisesta syödystä perunasta, sillä isä kertoi aina loman alussa, että nyt kun emme saaneet enää kouluruokaa, heidän oli tosi vaikea saada rahat riittämään kaikkien ruokaa. Mitä sitten, että itkin kotona kesät ja haaveilin siitä, että pääsisin takaisin kouluun, sillä siellä kukaan ei uhannut tappaa tai nakata maantielle. Ei sillä ole väliä, se on ollutta, mutta ei unohdettua. Mutta se ei enää pilaa elämääni.

Vaikka äitini mitä nyt yrittäisi, hän ei voi enää kontrolloida minua enää. Minä en ole enää lapsi. Minua hän ei voi pelotella yrittämään vielä kovemmin olemaan kiltti tyttö. En ole enää edes nuori ja herkkä, enää en laita omaa elämääni toiselle sijalle, siten että yrittäisin ratkoa hänen ongelmiaan.

Nyt ymmärrän, että äitini ongelma ei sittenkään ollut me lapset. Ei ole lasten vika, vaikka heitä olisi miten monta tahansa, että he ovat olemassa. Ei ole lapsen syy, ettei vanhemmilla ole töitä (äiti ei ole koskaan elämässään tehnyt työhakemusta, onko siis ihmekään, että “kärsi” työttömyydestä), eikä ole lapsen vika sekään, että vanhemmat ostivat mieluummin velaksi Myrna-sarjan astioita kuin lapsilleen ruokaa tai sukkia.

Nyt aikuisena, kun päätän omista vähistä rahoistani itse, tajuan miten holtitonta elämää vanhempani viettivät. Kummallakaan ei ollut koulutusta, eikä toisella edes työhalua. He muuttivat keskelle korpea, pikkukylään, mielessään hatara suunnitelma siitä, että ehkä rupeavat maanviljelijöiksi. Sepä ei onnistunut, mutta vehkeet pelasivat, ja sen suuremmin suunnittelematta putkahti maailmaan lauma lapsia, joita oli tympeä huoltaa. Kalliitakin olivat pirulaiset. Sitten sattui lamakin kohdalle, ja sadan neliön rintamamiestalossa oli kaksi kouluttamatonta aikuista kuuden lapsen kanssa, eikä hanttihommia saanut mistään. Lähimpään taajamaan oli matkaa yli 20 kilometriä, eikä kesisin kulkenut busseja ollenkaan. Me söimme perunoita. Niitä ostettiin velaksi lähikaupasta. Perunoiden kanssa sai ruskeaa kastiketta, jossa ei ollut mukana lihaa tai makkaraa. Kun minä olin rippikoulussa, minulla oli kolmet alushousut, muutama pari sukkia, yhdet farkut ja yksi pitkähihainen paita. Sen paidan takia vihaan yhä persikanväriä. Samaan aikaan äidille ostettiin lahjaksi Myrna-astiastoa ja kolmet kultaiset korvakorut lahjaksi lainarahalla, sillä äidin piti ne saada. Myrnat olivat sen takia erityisen tärkeitä, että isän yhdellä siskolla oli koko astiasto. Äidin piti saada enemmän. Kun olin yläasteen viimeisellä luokalla, vanhemmat kertoivat minulle, että heillä ei välttämättä olisi varaa kalliisiin lukiokirjoihini. Erityisen turhalta heistä tuntui suunnitella kirjojen maksamista, koska he tiesivät, että minä en lukiossa pärjäisi. Ja sen kokeilun jälkeen jäisin kotiin äitini elätiksi. Vanhempani ottivat lisää lainaa ja niillä rahoilla pienen talomme olohuoneeseen ostettiin Vuolukiven varaava takka, jossa on leivinuuni (äiti halusi, siinä tultaisiin leipomaan perheelle leipää tulevaisuudessa).
Tähän asti olen ajatellut, että minussa on vikaa. Että olisin voinut vaikuttaa lapsuuteni ja nuoruuteni enemmän. Tehdä siitä paremman. Tehdä sisarusteni elämästä helpompaa. Osa nuoremmista sisaruksistani edelleen ajattelee, että minä olen vastuussa äidin juomisesta ja kaikkien pahasta olosta. Minä tiedän, että en ole. Ja jos jatkan kirsikkapuun alla istumista, minä myös uskon ja muistan sen itsekin.

Kuinka moni alkoholistien aikuisista lapsista yhä vielä siellä ajattelee, että te olisitte voineet muuttaa kaiken?

Kuinka moni teistä vielä ruoskii itseänne ja syyttää itseänne kaikesta?

Kuinka moni teistä vielä antaa elämänne lipua ohi, kun yritätte nostaa läheisenne pystyyn ja auttaa ihmistä, joka ei halua auttaa itseään?

Lounaalla juttelimme työkavereiden kanssa kirjoista. Osa meistä fanitti Hämeen-Anttiloita, osa mietti onko Reidar Palmgren oikeasti lahjakas kirjailija (minun mielestäni on!) ja osa muisteli vanhoja lapsuuden lukukokemuksia. Seurueestamme yksi totesi vähän anteeksipyydellen olevansa kirjallinen snobi. Hänen suosikkikirjoihinsa lukeutui mm. Kamarazovin veljekset ja kirjailijoista Jose Saramago.
Ovatko eri kirjallisuuden genrejen rajat yhä edelleen tiukasti olemassa? Ja onko tosiaan niin, että jos tykkää yhdestä, ei periaatteessa voisi pitää toisesta? Miten tämä homma toimii?

Olenko minä sivistymätön populaarikirjallisuuden rakastaja(tar) kun nautin Stephen Kingistä nyt ja olen julkisesti myös myöntänyt lukeeni ja -osin pitäneenikin paljon- Tuulen Viemän? Muuttuuko mielikuvanne minusta kirjamakuni vuoksi parempaan suuntaan, jos tunnustan, että yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani on Kalevala, vaikka en olekaan eteerinen runotyttö?

Maailman kirjallisuuden klassikoihin suhtauduin joskus nuorena erittäin epäluuloisesti. Myöhemmin tajusin, että se olenkin minä, joka ei ole valmis tai kypsä tai tarpeeksi mielenkiintoinen, yleensä kirjassa on jotain hyvää, jos se on kirjakaanoniin nostettu.Tuosta lähtien olen aina välillä kokeillut pölyn painamaa klassikkoa, joskus on iskenyt lujaa ja joskus kirves kalahtanut kiveen. Sadan vuoden yksinäisyys minulla marinoitui kirjahyllyssä pari vuotta, ja sen jälkeen kirja oli mielestäni loistava! Danten Jumalainen näytelmä oli mielestäni käsittämättömän hieno melkein vuosikymmen sitten, enää se ei herättänyt samaa hurmosta sieluuni.

Onko muille kirja fiilis-kysymys? Joskus sitä vain haluaa olla vihainen ja lukea tuskasta, silloin aikaisemmassa postauksessa mainittu Oksanen toimii. Välillä haluaa hyvän mielen ja helpon tarinan, Virpi Hämeen-Anttila kannattaa tuolloin ottaa yöpöydälle. Välillä haluaa lukea kaunista ja ylevää kieltä, välillä paatosta, välillä romantiikkaa, välillä asiaa ja välillä erittäin taidokkaasti rakennettuja allegorioita… Joskus kirjallisuus on hengen ravintoa, jonka avulla oma maailma näyttää uudelta ja keveältä. Joskus kirja on kuin taidokas ateria, jonka jokainen suupala yllättää ja jättää ikuisiksi ajoiksi muiston mieleen. Joskus (kuten eilen illalla!) on paikallaan kunnon vanha tuttu rasvainen mättöpizza, eli raaka reipas murha tai pari, esimerkiksi Stephen Kingin hengentuotteen muodossa on juuri se juttu, millä työpäivän jälkeen rentoutuu! Ja ok, olen pahoillani kököstä kielikuvasta, mutta kun minulla on hirvittävä nälkä juuri nyt!
Koska minä pidän lukemisesta suunnattomasti, ja olen sitä joutunut usein lapsuuden kodissani salaa öisin harrastamaan (meillä ei vain saanut lukea, ei edes läksyjä!), tässäpä lista kirjoista, jotka äkkiseltään muistuvat mieleen. Näitä suosittelen, syitä siihen on toki monia!

Se Kalevala.

Brett Easton Ellis: Amerikan psyko

Kurt Vonnegut: Teurastomo 5

Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (kuten usein elämässä, helvetti on tässä mielenkiintoisinta -vaan ei helpointa- antia!)

Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi

Margaret Mitchell: Tuulen Viemää

J.R.R Tolkien: Taru Sormusten Herrasta

Jose Saramago: Kertomus sokeudesta

Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys

Stephen King: It

J.K Rowling: Harry Potter, pakkohan ne on kaikki lukea, vaikka mielestäni kolme ekaa on vain suurimmaksi osaksi turhauttavaa huispailua.

Henning Mankell: Innan frosten

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Hyviä kirjavinkkejä otetaan kiitollisina vastaan!

Ystävät ovat olleet enemmän tai vähemmän ongelmallisia minulle aina. Kasvoin pikkuruisessa maalaiskylässä ja olin onnettoman kiltti ja tunnollinen tyttö. Kaikki kyläläiset tiesivät tietenkin millaista valkoistaroskasakkia olimme, mutta minä en silloin vielä ymmärtänyt mistä oli kyse. Eilen muistelin ala-asteaikojen ystävääni, minua vuotta nuorempaa tyttöparkaa, jota kiusattiin armottomasti pienessä kyläkoulussamme. Minun mielestä hän oli ihana tyttö ja hänen kotinsa oli mahtava ja sisarukset kivoja. Meistä tuli ystävät, minä olin hänen ainoa ystävänsä ja meillä oli kivaa. Hänen äitinsä oli silloin äitiyslomalla  (tyttö oli myös suurperheestä ja laillani esikoinen, ehkä sen takia meillä synkkasi niin hyvin heti)  käsityönopettajan pestistä kunnan ei-niin-hirveän-isolta yläasteelta. Ystäväni vanhemmat  halusivat tulla tapaamaan minun perhettäni ja vanhempiani. He tulivat meille käymään ja  muistan miten olimme kaverin kanssa tohkeissamme (hän ei koskaan päässyt meille leikkimään, syy oli kuulemma se, etteivät vanhempamme tunteneet toisiaan) ja leikimme ulkona kun aikuiset kahvittelivat. Sen jälkeen kun soitin ystävän kotiin, hänen äitinsä vastasi puhelimeen ja sanoi, ettei minun tarvitsisi enää soitella. Eikä tulla käymään. Nykyään ymmärrän, että jos minulla olisi lapsia, en minäkään päästäisi heitä leikkimään lapsuudenkotini kaltaisiin paikkoihin.

Antulle jo tilitinkin, että haen usein pakonomaisesti ihmisten hyväksyntää. Minun on erittäin vaikea kestää hylkäämistä tai se, että joku ei pidä minusta. Ja koska yritän miellyttää ihmisiä kaiken aikaa (en enää sentään hinnalla millä hyvänsä!), hyvin harva pääsee tai joutuu näkemään minut itseni. En varmasti ole ainoa, joka on tässä samassa kierteessä, luulen, että yllättävän moni meistä on aivopesty kilteiksi tytöiksi, joiden arvo mitataan kauneudessa ja tykkäävissä ihmisissä, ei niinkään sinä, mitä me oikeasti olemme, teemme tai osaamme. Tiedän olevani hyvä kuuntelija ja kuuntelen mielelläni. Joskus kun tulee pahapahapaha mieli jostain absurdista käänteestä lapsuuden perheeni tarinassa, tuntuu kestämättömältä tajuta, että moni ihmisistä, joita kuuntelen sydämelläni, ei halua tai osaa tarjota minulle olkapäätä. Kun tein pesäeron Mariaan, oli se aika minulle erittäin raskasta. Oli pakko myöntää, että enää en voi tehdä mitään. Hän valitsi alkoholin mieluummin kuin lapsensa, ja vaikka Maria on ollut aina kaikkea muuta kuin rakastava äiti, tuntui se silti pahalta  pitkään. Olin lounaalla ystäväni kanssa, ja hänellä on aina ongelmia, omasta mielestään. Hän puhuu niistä päivittäin, ja mikäs siinä, sitä vartenhan ystävät ovat. Minä odotin useamman lounaskerran, että hän kysyisi mitä minulle kuuluu. Kun hän sen teki, vastasin, että kiitos kysymästä, nyt on vähän vaikeaa, en ole ennemmin sinulle kertonutkaan, mutta äitini on alkoholisti. Nainen katsoi minua toiselta puolelta pöytää, ja kommentoi “mitä se minulle kuuluu?”. Minä nauroin ääneen.

Luin Sofi Oksasen Puhdistuksen parisen viikkoa sitten.  Oksanen kirjoittaa upeasti ja aihe on tärkeä ja siitä täytyy puhua, mutta huomasin itsessäni kyllästymisen. Huomaan tekeväni samaa kuin Oksanen (älkää käsittäkö väärin, en minä vertaa meitä toisiimme, mutta mekaniikka on osittain sama!). Elämä ei ole niin yksinkertaista, että esimerkiksi aina kaikki miehet ovat järjestään pahoja pahoinpiteleviä sikoja, eikä elämä taida olla niin vähäulotteistakaan, että on vain yksi Nojustiina, joka täällä voi pahoin ja kärsii ja luulee, ettei kukaan ymmärrä tai halua ymmärtää tai ettei ketään kiinnosta.

Mökkireissulla tarttui käteen vanha kunnon tuttu: Stephen Kingin It. Ziizös nuoriso, en muistanut miten hyytävä se on! Tästä lähtien kumarran Kingiä yhtenä harvinaisen aliarvostettuna kirjailija!

Jännä sinänsä, tähän asti olemme olleet velkaa ainoastaan sen takia, että tämä vuoden äiti -ehdokas on suvainnut meidät synnyttää! Maria yritti ärsyttää minua tapansa mukaan, osin onnistui, osin ei. Välillä tuntuu käsittämältä, että tällä naisella on samoja geenejä kuin minulla. Toisaalta, tämä todistaa alkoholin valtavan mahdin!
Mutta asia, mikä sai sydämeni särkymään ja pilasi päiväni ja tämänpäivän ja melkein aiheutti itkukohtauksen työpaikan kahvihuoneessa oli toinen veljistäni.

Rehellisesti sanottuna, olen salaa toivonut, että joskus vielä uhraukseni huomataan. Olen salaa toivonut, että tulee vielä joskus se päivä, että sisareni ja veljeni tulevat kiittämään minua. Siitä, että olen ottanut heidät kaikki vuorotellen asumaan luokseni. Siitä, että olen ollut ainoa, joka on ollut kiinnostunut heidän koulunkäynnistään. Ja kiittämään minua siitä, että olen ollut ainoa aikuinen heidän elämässään melkein kymmenen vuotta. Ajattelin, että joskus joku heistä huomaa, että minä olen ollut aina auttamassa. En ole lähtenyt ulkomaille tai kauas kotoa, ja aina kun he ovat soittaneet ongelmistaan, minä olen heitä auttanut. Vaikka olen samaan aikaan kironnut mielessäni ja pitänyt tiukasti huolen, että autan opettamalla enkä tee heidän puolestaan kaikkea valmiiksi. Ajattelin, että joskus tulee vielä se päivä, kun joku heistä osaa ajatella, että myös minulla on ollut raskaita hetkiä, isättömänä ja äidittömänä. Tiesin kyllä, että kiitosta en tule koskaan saamaan, sen verran hyvin tunnen sisarukseni.

Mutta en osannut ajatella, että tässä näin kävisi. Veljeni on minulle rakas, ja eilen puhuin hänen kanssaan puhelimessa. Hän sanoi minulle suoraan, että jos minä olisin ollut vähän enemmän kiinnostunut sisarusteni asioista, Maria olisi saatu hoitoon. Jos minä olisin edes vähän yrittänyt, enkä vain ollut välinpitämätön paska, niin minun nuorempien sisarusteni elämä olisi kunnossa. Jos minua olisi ikinä kiinnostanut heidän elämänsä, niin Maria olisi kunnon ihminen ja meillä olisi koti. Jos minä olisin vain yrittänyt, Maria olisi voitu pakottaa hoitoon, mutta kun minä olin niin kiireinen opiskelija ja jätin sisarukseni oman onneni nojaan. Ja veljeni myös sanoi, että nyt kun kuolinpesä jaetaan ja talo laitetaan myyntiin, hän ei tule pitämään mitään yhteyttä minuun, sillä tämä kaikki on minun syytäni eikä häntä ole enää olemassa vuoden päästä. Ilman minua he olisivat onnellisia. Ja jos minä en olisi niin innokas keskustelemaan ihmisten kanssa, vaan tekisinkin jotain, meidän perheessämme ei olisi ongelmia. Ja monta muuta asiaa, mutta en näe nyt näppäimistöä kunnolla.

No nyt jatkuu.

Veljeni mielestä minä olin aiheuttanut kaikki perheen ongelmat. Hän oli myös sitä mieltä, että kuolinpesän jako tarkoittaa perheen hajottamista. Veljeni mielestä minun olisi pitänyt toimia yli seitsemän vuotta sitten ja ottaa vastuu asioista eikä vain antaa kaikkien kärsiä minunkin puolestani. Veljeni mielestä olen kasvattanut nuorimman sisareni ajatuksella, mutta veljistäni en ole piitannut pätkääkään. Ja kyllä, hän käytti sanaa kasvatus.
Tiedättekö, minuun sattuu juuri nyt niin paljon, että tuntuu etten ikinä pääse tästä pimeästä ulos.

Joskus tuntuu, että olen viettänyt koko elämäni ymmärtämällä kaikkea ja kaikkia. Välillä olen sitä mieltä, taas minä ymmärrän mistä on kyse.

Nytkin ymmärrän, että veli kärsii siitä, että hän haaveilee onnellisesta lapsuudenperheestä, jota meillä ei ole koskaan ollut. Hän on minua seitsemän vuotta nuorempi, ja nyt vasta parikymppinen poikanen, ei hän ole vielä tarpeeksi kypsä ajattelemaan ja ymmärtämään, että alkoholistia ei voi auttaa vastoin alkoholistin omaa tahtoa. Minä ymmärrän myös sen, että veli on liian tuohtunut ja tyhmä ymmärtämään, että vaikka hänen äitinsä kuvittelee olevansa kuolinpesä ja kuvittelee sen olevan jotenkin sidoksissa perheeseen, että kuolinpesä on pelkkä juridinen yksikkö.

Mutta minä en ymmärrä muuta. Veli jätti koulut kesken. Hän ei olisi saanut suoritettua oppivelvollisuutta, jos minä -matemaattisesti täysin lahjaton tomppeli- en olisi ottanut häntä luokseni asumaan ja pakottanut opiskelemaan ehtoihin kanssani. Hän ei ole saanut aikaiseksi muuttaa pois Marian luota, eikä ole suostunut ottamaan apuani vastaan. Ei opiskelun eikä itsenäistymisen suhteen. Ja silti sen pojan epätoivo (itseasiassa aito kiukku minua kohtaan) riipaisi sieluni rikki taas.
Minusta tuntuu että se paha, vihan ja surun sekoitus otti minut kiinni taas. Suututtaa ja itkettää ja raivostuttaa ja tuntuu ettei saa enää happea. Haluan puhua jonkun muun kuin mieheni kanssa, hän on ollut ihana ja aina minun tukenani, mutta hänellä on mukava äiti ja kivat sisarukset. Haluan, että joku silittäisi minun hiuksiani ja sanoisi, että olen ollut oikeassa. Kaikki ne kerrat, kun olen puhunut ja jankuttanut Marialle, että hänen on mentävä hoitoon. Että olen ollut oikeassa kun olen kannustanut sisaruksiani opiskelemaan ja itsenäistymään. Että olen ollut ajattelevainen ja mahtava ihminen, kun olen kantanut sisaruksistani huolta ja rakastanut heitä kaikki nämä vuodet, vaikka heistä jokainen on vuorotellen kironnut minut alimpaan helvettiin ja palannut takaisin hetken kuluttua muuttuneena teinistä aikuiseksi.

En vain jaksaisi enää tuntea vihaa. Sitä vihaa, joka tulee ja korventaa ja polttaa. Se sammuttaa auringon ja vie pois ilon ja rauhan. Viha nostaa helposti sängystä ylös ja pitää liikkeellä, mutta se ei myöskään anna levätä. Enkä minä jaksaisi tuntea oloani myöskään surulliseksi veljenikään takia.

Minä ajattelin, että voisi olla hyvä myös jutella jonkun ystävän kanssa. Vähän vain, ei mitään terapiasessiota, mutta jutella. Tajusin, että ei ole ketään kenelle puhua. Minulla on ystäviä, ei siinä mitään. Taitavat olla vain vääränlaisia, yhden ongelma oli matolle kaatunut tomaattikeitto, toinen oli erittäin tuohtunut siitä, että epäili yhden kollegansa olleen sairaslomalla vain laiskuuttaan, eikä oikeasti flunssan takia. Yhdellä ystävällä on ongelmana se, että hänellä on vaikea äiti. Tämä äiti oli kehdannut purkaa lahjaksi saamansa patalapun ja tehnyt siitä pojantyttärelleen nuken peiton.

Mitä jos veli oli oikeassa. Mitä jos veli olikin oikeassa.

Eniten minua polttaa ajatus siitä, että veljeni on oikeassa. Mitä jos kaikki olisikin toisin, jos minä olisin vain yrittänyt enemmän? Olisiko minun pitänyt yrittää vielä ja jos niin olisin tehnyt, olisiko Maria muuttunut toiseksi ihmiseksi?

Iltasanomien pintarääpäisyjutussa nainen kertoo, että hänen on oppinut ymmärtämään, että hänen alkoholisoitunut isänsä oli kuitenkin myös ihminen. Minulla ei ole vaikeuksia muistaa, että äitini ja minä olemme ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Välillä olen vain jopa salaa kateellinen heille, jotka joutuvat kärsimään suunnattomasti läheisensä alkoholiriippuvaisuudesta, sillä muiden alkkisisät ja deekumutsit ovat yleensä edes välillä suloisia ja herkkiä, vaikka toisaalta sekin lisää tuskaa kun repsahdus seuraa toistaan. Tiedän, on säälittävää toivoa, että oma äitikin olisi herkkä juoppo, mutta kun tämä meidän muori on ihan aidosti vittumainen ihminen.

En liioittele, enkä pilaile. Äitini asuu yhä pienessä kotikylässäni, ja on ollut aina (siis niin kauan kuin minä muistan ja mitä minua vanhemmat sukulaiset ovat kertoneet) kylän pahin ja pahantahtoisin juoruämmä. Äitini, jota tästä lähtien kutsun vaikka Mariaksi, (sillä en osaa kutsua tuota ihmisrauniota nimityksellä, johon monien puheissa liittyy selkeästi rakkautta ja hellyyttä), on aina iloinnut muiden epäonnesta, hän on peittelemättä toivonut ihmisille epäonnea töissä ja työpaikkakiusannut krapulapäissään erästä kollegaansa niin kauan, että Maria siirrettiin toisiin tehtäviin lukuisten kriisipalavereiden jälkeen. Maria on pahoinpidellyt toistuvasti lapsiaan, sekä henkisesti että fyysisesti. Sisareni oli kerran suihkussa, kymmenisen vuotta sitten, teini-ikäisenä, kun Maria asteli suihkuhuoneeseen ja ryhtyi hakkaamaan sisartani mattopiiskalla. Maria hakkasi nuorinta sisartani ennen joulua, kun sisko oli kaksivuotias, ja huusi suureen ääneen tappavansa tämän, koska lapsiparka oli mennyt sotkemaan vaatteensa. Jouduin rauhoittelemaan siskoa pitkään, vaikka luulen kuitenkin, ettei hän onneksi ymmärtänyt miten sairaasta välikohtauksesta todellisuudesta oli kyse. Maria on haukkunut suoraan kaikki naiset, joilla ei ole lapsia. Maria on kertonut sukulaisillemme ja tutuillemme, että minä olen vammainen ja nuorin sisareni kuolemassa syöpään, vaikka kumpikaan ei pidä paikkaansa. Maria on kerännyt rahaa kotikylän ihmisiltä, jotta saa ostaa syöpään kuolevalle lapselleen jotain mukavaa. Arvanette mihin nekin rahat meni. Maria on kertonut tappavansa itsensä jos joku hänen lapsistaan muuttaa pois kotoa. Maria on myös toistuvasti uhannut tappaa lapsensa, jos joku hänen tyttäristään ei muuta pois kotoa heti täysi-ikäistyttyään. Maria on aina kieltäytynyt kaikista hoidoista ja terapiasta, joita hänelle on yritetty tarjota. Kun isäni kuoli täysin yllättäen alle 50-vuotiaana nuorimman sisareni kasvojen edessä, Maria kielsi holhoojan oikeudella lapsiltaan kriisiavun.

Onnekseni tajusin itse, että minun on päästävä pois tuon ihmisen läheisyydestä. Maria ei ole osa elämääni eikä hänestä sitä enää koskaan tule. En ole katkera enkä edes vihainen, joskus olen pienen hetken surullinen ja välillä kaihoisa, kun haaveilen lapsuudesta, jota minulla ei ollut. Kun ajattelen, että minullakin on äiti, tunnen helpotusta, ettemme ole olleet tekemissä enää vuoden 2006 jälkeen.

Isäni kuollessa olin jo muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Ensimmäinen opiskeluvuoteni oli aika mylläkkää, lähinnä sen takia, että isä soitteli usein ja purki pahaa oloaan. Isä koki välttämättömäksi olla avioliitossa niin kauan, että nuorinkin lapsista olisi yläasteiässä. Että ero olisi helpompi. Seuraavana vuonna isä kuoli. Sen jälkeen yritin tehdä kaikkeni, että sisarusten olo kotona olisi helpompi. Siinä osasyy, miksi olen aikuisten alkoholistien lasten ongelmalistan malliesimerkki, minä tunnistan itsestäni kaikki! No kuitenkin, otin tavakseni muistaa Mariaa äitienpäivänä erityisesti, sillä äitienpäivää hän itse pitää vuoden tärkeimpänä päivänä. Minä keräsin sisarukseni aina viettämään tuota päivää kotitaloon, kunnen vuonna 2006 tilanne karkasi käsistä pahemmin kuin pitkään aikaan. Maria oli ennen puoltapäivää niin järjettömässä humalassa, että hän ei kyennyt kunnolla kävelemään. Tuon jälkeen tarjosimme hänelle apua ja kerroimme, että nyt on pakko valita viina tai lapset. Marian vastaus oli minulle ikimuistoinen: hänen mukaansa me tulemme katumaan sitä, että olemme uhkailleet häntä, hän ei tule olemaan meihin enää missään yhteydessä, mutta haluaa 100 000 euron rahallisen korvauksen siitä, että on meidät synnyttänyt. Maria oli täysin vakavissaan, ja kertoi tarkistaneensa lakimieheltä, että hänellä on oikeus periä meiltä rahaa synnyttämisen varjolla.

Silloin olen viimeksi tuntenut häntä kohtaan sääliä. Maria oli varmasti humalahoureissaan luullut käyneensä keskusteluja muiden muassa asianajajan kanssa. Minä kammoksuin ajatusta elämästä, jossa todellisuus ja kännisekavuus eivät ole erotettavissa toisistaan.

Onko muita kaltaisiani surkeita reppanoita? Kuvitelkaas tilanne: on tehtävä eräs suurempi ja erittäin epämieluisa juttu. Ei vaikea, mutta vaatii sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja paneutumista. Minä kierrän kämppää kuin kissa sitä kuumaa puuroa. Ensin pari päivää, sitten viikon ja tämän yhden suuremman työn kanssa useamman vuoden (ok, kolmas vuosi meneillään, sanoinhan olevani surkea reppana!) ja keksin tekosyitä. Sijaistoimin sydämeni kyllyydestä. Siivoan, aloitan uusia harrastuksia, sitten yritän ryhdistäytyä ja kiellän itseltäni typerät elokuvat ja sarjat ja kaiken hauskan ja kauniin, kiristän itseäni aloittamaan, yritän aloittaa aloittamisen suunnitellun, siivoan ja putsaan nurkkia… Ja kaiken tämän taustalla hakkaa huono omatunto kuin hammassärky tai pulssi, muistuttamassa inhottavasti miten tälläkin hetkellä pitäisi tehdä sitä-yhtä-mitä-ei-nimellä-kutsuta. Tästä seuraa tuskailuja ja tiuskimista, jos olen tyytymätön itseeni, niin yllättäen alan löytää inhottavia luonteenpiirteitä läheisistäni ja mikään ei ole kohdallaan. Mies yrittää kysyä, mikä on, minä henkäisen että ei mitään. Tunnen itseni pohjasakaksi, kun en saa itsestäni sen vertaa irti, että saattaisin loppuun työn, jota olen aloittanut. Tiedän, että sen jälkeen minulla olisi iloinen mieli. Tiedän, ettei sen valmistuminen muuttaisi koko maailmaa taikaiskusta paremmaksi, mutta minä voisin käyttää aikani jonkun muun asian tuskailuun tai tekemiseen. Säälin itseäni, sitten tajuan, että omaa syytäni olen tässä tilanteessa, sitten olen erittäin kyllästynyt itseeni ja sen jälkeen vain vihainen itselleni.
Tänä aamuna heräsin iloisena ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. Niin hyväntuulisena olen ollut koko päivän, että vähän jo pelottaa… Luulen, että tämä johtuu viikonlopusta. Perjantaina olin myöhään töissä ja koska olin laittanut viestiä kämppikselle, ei paljon askel painanut. Istuin kaaoksessa rauhassa -yleensä minulle täysin mahdotonta, alan kiukutella sotkusta ja siivoan erittäin suureleisesti nurkkia- miehen kanssa perjantai-illan ja kun lauantaiaamuna heräsin, oli minulla virtaa pestä kolme koneellista pyykkiä ja imuroida ja pestä lattiat ja jopa pyyhkiä pölyjä, samalla kun miekkonen viimeisteli remppaa ja teki meille ruokaa. Tästä taas seurasi sunnuntaille rauhallinen hetki, kun minulta olivat tekosyyt lopussa. Ei sotkua, ei pyykkiä, ei tiskiä. Ei riitaa äijän kanssa, ei vieraita eikä menoja.

Minä istuin pöydän ääreen katsomaan arkkivihollistani silmästä silmään. Nelisen tuntia myöhemmin olin saanut erävoiton ja tuntui että olin voittanut itseni lisäksi puoli maailmaa ja saanut muutaman papukaijamerkin lisäksi. Ei tämä sota ole ohi, mutta parempaan suuntaan.

Onko tosiaan näin, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja?

Silloin minulla oli upea kämppis. Nuori nainen, jota en tuntenut ennemmin, vaan sitten osittain pakotetussa avoliitossamme tutustuimme. Hänen kanssa jaoin kaiken, paljon upeaa ja kipeää. Juhlan ja arjen. Minulla on monta tekosyytä siihen, miksi yhteytemme katkesi. On minulla myös oikeitakin syitä, syitä ja ihmisiä, jotka eivät ole varjostaneet elämääni moneen vuoteen. Mutta sen jälkeen olin itse -en tiedä parempaakaan sanaa tähän- häpeissäni ottaakseni häneen uudelleen yhteyttä.

Nyt melkein kymmenen vuoden jälkeen sain häneltä viestin. Avasin sähköpostini ja siellä se ajan madonreikä lepäsi viattomana muiden viestien joukossa. Luin sen ja luulin hetken siirtyneeni ajassa ja paikassa. Luulin hetken, että kaikki sen jälkeen tapahtunut olisi ollutkin vain harhaa, niin tuttu ja voimakas oli ääni vuosien takaa.

Mutta olin onnellinen, että olen tässä hetkessä. Toivon kuitenkin, että hän säilyy elämässäni tästä lähtien.

Ja teille toivon yhtä nostalgista viikonloppua!

Tässä musiikkia sitä varten. 

Lukevat joo, ja varmasti rentoutuvat kun ei tarvi muuta tehdä kuin välillä nostaa perse penkistä siirtyäkseen valmiiseen pöytään. Miehen äiti on ollut kodinhengetär ja opettanut lapsensa odottamaan palvelua. Ja ylenpalttisia kehuja, jos saavat jotain aikaan: olen ollut vieressä kehumassa yli kolmekymppistä naista hänen äitinsä kanssa, kun hän oli nyppinyt rikkaruohoja penkistä, johon hän aikoi istuttaa sipulia. Kun sitten olin tehnyt penkin valmiiksi, istuttanut sipulit ja hoitanut niitä, nauroin syksyllä ääneen anopille, joka hehkutti tyttärensä sipuleita sukulaisille.
Taidan tehdä itselleni ja kaikille muillekin karhunpalveluksen tekemällä kotitöitä sekä kotona että mökillä enemmän kuin toinen (tai muut). Minä ihan aidosti oletan, että ihmiset huomaavat että olen ahkera, ja sen takia pitäisivät minusta (enemmän?). Mutta jos sitä toinen makaa koko päivän kirja kourassa omenapuun alla, tuskin sitä sieltä huomaa että vessa on pesty? Ja jos on tottunut nuoren ikänsä siihen, että puhtaat vaatteet ja astiat, lämmin ruoka ja pedatut pedit vain ilmestyvät jostain, kun äiti kävelee siitä ohi, niin onko mitään mahdollisuutta oikeasti huomata, että vaimohan täällä tekee kaikenlaista?

Minkä ihmeen takia arvotan itseni tekemisieni perusteella? Juttelin kollegojen kanssa lounaalla, en ole yksin ongelmani kanssa. Muutama työkaveri ilmoittautui, ja kertoi niinikään tekevänsä mökkireissuilla ja kotosalla hiki päästä tihkuen kaikkea mahdollista, ja kun jäävät ilman huomiota ja kiitosta, on paha mieli. Uskon vakaasti, että läheiset ihmiset kohtelevat juuri niin kuin heidän antaa kohdella ja opettaa kohtelemaan, eli missä vaiheessa minä olen oppinut ajattelemaan, että minun tehtäväni on olla aikuisten ihmisten äiti? Noooh, minähän päätin, että enää en tee marttyyriuhraustani, vaan olen rennosti siinä missä muutkin. Jos oikein tiukka paikka tulee eteen, ja perhe käy edelleen kyselemässä, että mitäköhän meillä olis ruuaksi, niin vetäydyn sitten makuukammarin rauhaan eväiden kanssa ja kähisen sieltä kirouksia heille, jotka yrittävät livahtaa osingoille.
Nyt kun vielä tietäisin, että miten kestän sen, että kukaan ei huomaa minun suurta mielenosoitustani eikä ketään häiritse tipan tippaa ruuattomuus, siivottumuus tai mikään muukaan..

Nuorin sisareni on mainio pakkaus. Kaikki siskoni ovat. Minulla ja nuorimmalla on jo sen verran ikäeroa, että tämä uudelleen tutustuminen näin aikuisena on vähän erilaista kuin muiden siskojen kanssa. Nuorin sisko on hellyyttävä yhdistelmä terävää aikuista naista ja leikkimielistä höpsöä teiniä. Minähän olen vakuuttunut siskon kaikkeen ulottuvasta lahjakkuudesta, ja kuin kirsikkana jäätelöannoksen päällä: sisko ymmärtää hartiahuivien käytännöllisyyden!
Viime viikonloppuna puhuimme oikeastaan ensimmäistä kertaa isän kuolemasta. Suoraan ja kiertelemättä, olemme vihdoinkin molemmat tarpeeksi vanhoja siihen. Sisko ei muistanut paljoakaan, mutta väitti muistavansa miten odotti minua kotiin, että sitten asiat muuttuisivat paremmiksi. Minä muistan pikkutytön, joka katseli minua suurilla silmillään pöydän toiselta puolelta ja kysyi liian vaikeita kysymyksiä. Minä vastasin latteuksilla, lapselle ihaillun aikuisen siskon sana riitti ja tuli parempi mieli. Hetkeksi ainakin.

Nyt sen pikkutytön kanssa mietimme opiskelupaikkoja ja kesätöitä. Ja nauroimme paljon.