Sumua, kai se sieltä pilkahtelee se aurinkokin
Koko alkuvuosi on mennyt sumussa. Kunnon hernerokassa. Koira on ihana, itsepäinen ja hellyyttävä pikku narttu, josta on yhtäkkiä kasvanut iso rontti. Ja rakas. Tassuterapia on toiminut, pahin terä ahdistukselta tylsyy koiraa silitellessä.
On todella vaikea nähdä valoa tunnelin päässä. Sisareni ei sitten tehnyt mitään ja lapsuudenkotiin tuli vesivahinko. Sisko ei varmaan tiedä asiaa edes vielä, hän on pysytellyt “eteläsuomessa luomassa uraa” eikä ole hoitanut mitään asioista, joita huusi minun silkkaa ilkeyttäni ahnehtineen itselleni hoidettaviksi. Aivan sama, on tässä muutakin mietittävää kuin sisareni tekemiset tai tekemättä jättämiset. Harmittaa vain niin vietävästi, minun vinkkelistäni sisko aiheutti nuoremmille sisaruksilleen ison ongelman pelkästään sen takia, että halusi olla minulle inhottava. Samaan syssyyn voisin luetella synkkänä kaikkea muutakin: työ on epämotivoivaa kakkaa ilman jatko-tai kehitysmahdollisuuksia, veli jäi työttömäksi, en tiedä mitä teen itse tämän pestin jälkeen, tulevaisuus on epävarma monelta osin, pitäisi kuitenkin revetä moneen suuntaan, olenkin pahasti sairas, en vain vähäsen väsynyt, vaan pää leviää ihan juur, kiukuttelen nykyään kaikesta, kotitöistä ja työtöistä, siivoan kotia itseni uuvuksiin, mutta pään sisällä kaaos jatkuu, mies ei ymmärrä, että ihan tosissaan sanon vielä tämän yhden kerran kaikkien näiden vuosien jälkeen, että en ole sinun äitisi tai piikasi, tuntuu siltä ettei kukaan ymmärrä tai tiedä miten pahalta minusta tuntuu. Tai miten väsynyt olen.
Siinä itsesääliä pitkäksi aikaa.
Oikeasti. Maailma on täynnä mahdollisuuksia. Olen nuori ja koulutettu, ahkera ja tunnollinen. Eiköhän minulle paikka löydy.
Veli on menossa työhaastatteluun perjantaina. Se on hienoa. Hänen muuttonsa meille antoi hyvän tekosyyn käydä miehen kanssa läpi kotitöiden jakaminen ja tavaroiden paikat. Mies tulee oppimaan, opetin hänet sunnuntaina laittamaan tärkeän kansionsa oikeaan kaappiin samalla metodilla, jolla opetin koiran ohittamaan kävelijät lenkillä. Kylläkin miekkonen sai herkkupalana pääsiäismunan eikä kuivaraksua.
Tänään psykiatri sanoi minun toipuvan. Aamutuimaan vastaanotolla itkin ja nauroin. Lääkäri ei itkenyt kanssani, mutta nauroi iloisesti kuten minäkin. Iloinen nauru lienee hyvä merkki, kun ei ole harhainen tai hysteerinen??
Ulkona paistaa aurinko ja pian kiroan ainaista valoa. Ja koiran märkiä tassuja. Tuskin maltan odottaa sitä!
Mieleni on parempi, en ole tekemissä niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat aina minut itkemään ja pahalle mielelle.
Miehen syliin saa aina mennä, iloisena, surullisena, tohkeissaan ja ahdistuneena. Koira herättää aamulla ja heiluttaa häntäänsä, vaikka omasta mielestäni olisin miten huono ihminen.
Tälle päivälle hyvä/hauska asia olkoot miehen improvisoitu uudelleensanoitus eilisillalta: “pidä huolta itsestäs ja niistä, jotka järsii….” Kun katseli koiran raivokasta porkkanantuhomisshowta.