Älä lässytä

Kiitos matkailuvinkeistänne, tänäkin kesänä on kotimaamatkailua luvassa meidän perheessä…

Nyt on vihdoin aika lähteä kesälomalle. Jostain syystä tämä kevät on ollut poikkeuksellisen raskas. Viimeiset viikot on tuntunut suossa rämpimiseltä, askel painaa ja väsyttää ja kaikenaikaa tekisi mieleni vain tiuskia ja räyhätä sekä läheisille että ei niin läheisille. Yhtään mitää en jaksaisi, eikä hermot pidä yhtään. Voitteko kuvitella millaisessa tilanteessa aikuinen järkevä ihminen harkitsee soittavansa heti aamutuimaan vanhalle tädilleen haukkupuhelun, jonka sisältö olisi ainoastaan “ettekö te ymmärrä että minulla on töitä ja minä olen väsynyt?! Miksi kaikki muut saavat väsyä ja uupua, mutta minä en?! Minä olen väsynyt!!”. Tämä kaikki vain sen takia, että tätiraukka oli laittanut sähköpostia, että olenko mieheni kanssa tulossa mahdolliseen sukukokoukseen lauantaina.
Kunhan tässä muutaman päivän saan olla kaikessa rauhassa ja laittaa kotini sieväksi ja lukea kirjoja ja pestä pyykkiä ja mitä ikinä sitten mieleni halajaakaan, enköhän ole taas kuin uusi.

Vaikka koko maahan onkin luvattu hitusen viileitä kesäsäitä, toivon teille siitä huolimatta hyvää kesää! Palaan elokuun alussa, toivottavasti monta kokemusta rikkaampana!

Onnellinen olotila jatkuu. Tuntu hauskalta, että välillä joutuu selittelemään kavereille miksi on niin iloinen. Kai minä olen normaalisti enemmän tai vähemmän mörkö….

Hyvästä olosta tuli mieleen matkailu. Olemme miehen kanssa suhtautuneet välillä jopa vähän nolostuneina ja hämillämme lähipiirin kehotuksiin avartaa maailmankuvaa matkailulla. Me kun emme reissaa, ja tämän takia monet suhtautuvat meihin hiukan säälivästi ja holhoavastikin. Uskon vilpittömästi, että mikäli on oikealla tavoin avoin, varmasti se matkailu avaa silmiä entisestään. Paljon maailmalla reissaavat ystävät ja sukulaiset toteavat aina, että eihän sitä rahaa heilläkään ole, mutta kun kyse on siitä mihin sen vähänsä laittaa. Totta tuokin, mutta vaikka mieleni vetää kaukomaille, uskallan myös väittää, että ihan tästä tylsästä kotomaastakin löytyy helmiä, mutta pitää osata katsoa. Kyllähän nämä seuraavat maailman ihmeille häviävät, mutta ovat silti kiehtovia!

Joten, var så god, nuukailumatkailua Nojustiinan tapaan, päiväreissuja pitäjille:

Se Naantali. Heillä on siellä hotelleja ja kylpylöitä ja vaikka mitä, mutta itseäni sykähdytti pienen kaupungin rannan tunnelma ja syke. Käykää ihmeessä jos siellä suunnalla samoilette! Käykää kahvilla rannan ravintolassa ja ihailkaa edessä kimaltelevaa merta ja vanhan kaupungin kapeita kujia.
Tammisaari. Maaseutu ympärilläkin on kuin suoraan kuvakirjasta ja itse kaupunki kesällä monikulttuurinen ja söpö. Vähemmän söpö, mutta pysäyttävä, on sisällissodan muistomerkki varuskunta-alueen kainalossa. Raaseporin linnan rauniot kannattaa myös käydä katsastamassa, perimätiedon mukaan Teräsbetonikin on siellä viihtynyt…
Hanko. Entiset kylpylävieraiden huvilat ovat henkeäsalpaavia. Merinäköala on huikea, kun Hangossa istuu rantakivellä ja katselee horisonttiin, on paikallaan välillä tarkistaa kalenterista missä vuodessa mennään. Kaupungin historia on myös mielenkiintoinen, ja rannassa tuulen tuiverrettavana Bulevardin päässä seisovan Vapaudenpatsaan tarina yhtä lailla jännittävä.

Miehikkälä. Pikkupaikka idässä. Ajelkaa sinne Kuninkaantietä ja ihailkaa maisemia. Paikanpäällä Salpalinjamuseo herättää ajatuksia, äkkiä ne hassut kivet metsässä ovatkin hiljaisuudessaan vaikuttavia epätoivon ilmentäjiä.

Yllättävän paljonhan näitä suositeltavia kotimaakohteita tuleekin mieleen.. Luettelemissani paikoissa on nähtävää ilmaiseksi paljon, mikäli maisemat ja miljööt kiinnostavat.

Vammala on myös piipahtamisen arvoinen, mikäli sillä suunnalla liikkuu. Kaunis kaupunki ja komea vesistö. Viekää muksut Herra Hakkaraisen taloon ja käykää itse tonkimassa maankuulun Tyrvään kirjakaupan Kirjakellarissa. Tuon jälkeen onkin luontevaa käydä ihailemassa Tyrvään vanhaa Pyhän Olavin kirkkoa.
Mitäs vinkkejä minulle irtoaisi? Mitä kohdetta kotimaassa suosittelisitte minulle? Olen avoin lähes kaikelle, mutta vuoristoradat eivät suuremmin sytytä.

Istuin viikonloppuna uuden kotipihani kirsikkapuun alla ja neuloin sammaleenvihreää hartiahuivia siipan siskolle. Puu on upea, se näyttää kauempaa vanhalta ja kuolleelta risukasalta, hentoisissa käkkyräisissä oksissa kasvaakin yllättäen herkkiä kukkia ja vihreitä lehtiä. Talon pappaparlamentin kaksi aktiivisinta jäsentä pitivät minulle seuraa, innostuivat höpsöttämään kunnolla, kun oli talon “nuori rouva” saatu seuraksi. Papat polttelivat piippua ja toisen papan kesyiksi ruokkimat varpuset ja västäräkit kävivät kurkkimassa jalkojen juuressa, olisiko pullanmuruja tänään tarjolla. Nyt on sitten nähty ylipainoinen varpunenkin, oli linturaukalle nisu maistunut! Tähän erittäin kauniiseen kuvaan voitte kuvitella minut, vaaleassa liehuvahelmaisessa kesähamosessa ja paksu runokirja kainalossani, josta aina välillä sitten luin raukeasti runoja. Todellisuudessa röntystin ympäri pihaa vanhoissa ja liian kulahtaneissa verkkareissa, yllä hintsusti liian pieni t-paita, jonka alta vararengas vilkkui välillä ikävästi. Kainalossa oli kirja, mutta se oli yhä edelleen sitä samaa reipasta murhaa ja suspensea!
Tällainen idylli meillä nyt. Tiedän kuulostavani kornilta, mutta tuntuu mukavalta olla onnellinen. Kun on antanut siihen itselleen luvan.

On paljon asioita, joiden takia olen ollut onneton ja surullinen. Mutta usein olen myös katsonut elämäni pelkästään yhdestä vinkkelistä, mielessä on hakannut usein kiukku ja suru ja viha menneisyyden vuoksi. Mies sanoi sunnuntaina aamiaisella, että hän lapsena nautti suunnattomasti kesälomistaan, häntä ei kotona nähty kuin juuri ja juuri nukkumassa, kun oli niin mukava leikkiä ulkona. Minä puolestani vietin kesälomat siivoten taloa, hoitaen sisaruksiani, pesten perunoita (voi sitä ikuista perunanpesemistä, hyvä luoja sentään!) ja varoen äitini kiukunpurkauksia, joita ei kuitenkaan voinut välttää. Ainoat leikit, joita sisarusten kanssa leikin, olivat kotileikkejä, joissa vein koko katraan nukkumaan kesäöiksi yhdessä kyhäämiimme majoihin tai pihan reunassa kököttävään leikkimökkiin. Näin jälkeenpäin taisi olla aika oireellista, että kaikissa leikeissämme olimme aina orpoja lapsia, jotka ovat iloisia, kun pääsivät eroon vanhemmistaan ja saivat yrittää selviytä yksin elämästään..

Sen jälkeen se iski: mitäs sitten? Mitä väliä, vaikka lapsuuden ja nuoruuden kesät olivat kammottavia, mitä väliä sillä, että silloin tunsin syyllisyyttä jokaisesta syödystä perunasta, sillä isä kertoi aina loman alussa, että nyt kun emme saaneet enää kouluruokaa, heidän oli tosi vaikea saada rahat riittämään kaikkien ruokaa. Mitä sitten, että itkin kotona kesät ja haaveilin siitä, että pääsisin takaisin kouluun, sillä siellä kukaan ei uhannut tappaa tai nakata maantielle. Ei sillä ole väliä, se on ollutta, mutta ei unohdettua. Mutta se ei enää pilaa elämääni.

Vaikka äitini mitä nyt yrittäisi, hän ei voi enää kontrolloida minua enää. Minä en ole enää lapsi. Minua hän ei voi pelotella yrittämään vielä kovemmin olemaan kiltti tyttö. En ole enää edes nuori ja herkkä, enää en laita omaa elämääni toiselle sijalle, siten että yrittäisin ratkoa hänen ongelmiaan.

Nyt ymmärrän, että äitini ongelma ei sittenkään ollut me lapset. Ei ole lasten vika, vaikka heitä olisi miten monta tahansa, että he ovat olemassa. Ei ole lapsen syy, ettei vanhemmilla ole töitä (äiti ei ole koskaan elämässään tehnyt työhakemusta, onko siis ihmekään, että “kärsi” työttömyydestä), eikä ole lapsen vika sekään, että vanhemmat ostivat mieluummin velaksi Myrna-sarjan astioita kuin lapsilleen ruokaa tai sukkia.

Nyt aikuisena, kun päätän omista vähistä rahoistani itse, tajuan miten holtitonta elämää vanhempani viettivät. Kummallakaan ei ollut koulutusta, eikä toisella edes työhalua. He muuttivat keskelle korpea, pikkukylään, mielessään hatara suunnitelma siitä, että ehkä rupeavat maanviljelijöiksi. Sepä ei onnistunut, mutta vehkeet pelasivat, ja sen suuremmin suunnittelematta putkahti maailmaan lauma lapsia, joita oli tympeä huoltaa. Kalliitakin olivat pirulaiset. Sitten sattui lamakin kohdalle, ja sadan neliön rintamamiestalossa oli kaksi kouluttamatonta aikuista kuuden lapsen kanssa, eikä hanttihommia saanut mistään. Lähimpään taajamaan oli matkaa yli 20 kilometriä, eikä kesisin kulkenut busseja ollenkaan. Me söimme perunoita. Niitä ostettiin velaksi lähikaupasta. Perunoiden kanssa sai ruskeaa kastiketta, jossa ei ollut mukana lihaa tai makkaraa. Kun minä olin rippikoulussa, minulla oli kolmet alushousut, muutama pari sukkia, yhdet farkut ja yksi pitkähihainen paita. Sen paidan takia vihaan yhä persikanväriä. Samaan aikaan äidille ostettiin lahjaksi Myrna-astiastoa ja kolmet kultaiset korvakorut lahjaksi lainarahalla, sillä äidin piti ne saada. Myrnat olivat sen takia erityisen tärkeitä, että isän yhdellä siskolla oli koko astiasto. Äidin piti saada enemmän. Kun olin yläasteen viimeisellä luokalla, vanhemmat kertoivat minulle, että heillä ei välttämättä olisi varaa kalliisiin lukiokirjoihini. Erityisen turhalta heistä tuntui suunnitella kirjojen maksamista, koska he tiesivät, että minä en lukiossa pärjäisi. Ja sen kokeilun jälkeen jäisin kotiin äitini elätiksi. Vanhempani ottivat lisää lainaa ja niillä rahoilla pienen talomme olohuoneeseen ostettiin Vuolukiven varaava takka, jossa on leivinuuni (äiti halusi, siinä tultaisiin leipomaan perheelle leipää tulevaisuudessa).
Tähän asti olen ajatellut, että minussa on vikaa. Että olisin voinut vaikuttaa lapsuuteni ja nuoruuteni enemmän. Tehdä siitä paremman. Tehdä sisarusteni elämästä helpompaa. Osa nuoremmista sisaruksistani edelleen ajattelee, että minä olen vastuussa äidin juomisesta ja kaikkien pahasta olosta. Minä tiedän, että en ole. Ja jos jatkan kirsikkapuun alla istumista, minä myös uskon ja muistan sen itsekin.

Kuinka moni alkoholistien aikuisista lapsista yhä vielä siellä ajattelee, että te olisitte voineet muuttaa kaiken?

Kuinka moni teistä vielä ruoskii itseänne ja syyttää itseänne kaikesta?

Kuinka moni teistä vielä antaa elämänne lipua ohi, kun yritätte nostaa läheisenne pystyyn ja auttaa ihmistä, joka ei halua auttaa itseään?