Mättöpizza
Luin eilen kiihtyvällä tahdilla Kingiäni, ja ensimmäisen raa´an ja liikuttavan sivullisen lahtaamisen jälkeen oli olo kumman virkistynyt. Nautin lukemisesta, kaikenlaisesta lukemisesta.
Lounaalla juttelimme työkavereiden kanssa kirjoista. Osa meistä fanitti Hämeen-Anttiloita, osa mietti onko Reidar Palmgren oikeasti lahjakas kirjailija (minun mielestäni on!) ja osa muisteli vanhoja lapsuuden lukukokemuksia. Seurueestamme yksi totesi vähän anteeksipyydellen olevansa kirjallinen snobi. Hänen suosikkikirjoihinsa lukeutui mm. Kamarazovin veljekset ja kirjailijoista Jose Saramago.
Ovatko eri kirjallisuuden genrejen rajat yhä edelleen tiukasti olemassa? Ja onko tosiaan niin, että jos tykkää yhdestä, ei periaatteessa voisi pitää toisesta? Miten tämä homma toimii?
Olenko minä sivistymätön populaarikirjallisuuden rakastaja(tar) kun nautin Stephen Kingistä nyt ja olen julkisesti myös myöntänyt lukeeni ja -osin pitäneenikin paljon- Tuulen Viemän? Muuttuuko mielikuvanne minusta kirjamakuni vuoksi parempaan suuntaan, jos tunnustan, että yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani on Kalevala, vaikka en olekaan eteerinen runotyttö?
Maailman kirjallisuuden klassikoihin suhtauduin joskus nuorena erittäin epäluuloisesti. Myöhemmin tajusin, että se olenkin minä, joka ei ole valmis tai kypsä tai tarpeeksi mielenkiintoinen, yleensä kirjassa on jotain hyvää, jos se on kirjakaanoniin nostettu.Tuosta lähtien olen aina välillä kokeillut pölyn painamaa klassikkoa, joskus on iskenyt lujaa ja joskus kirves kalahtanut kiveen. Sadan vuoden yksinäisyys minulla marinoitui kirjahyllyssä pari vuotta, ja sen jälkeen kirja oli mielestäni loistava! Danten Jumalainen näytelmä oli mielestäni käsittämättömän hieno melkein vuosikymmen sitten, enää se ei herättänyt samaa hurmosta sieluuni.
Onko muille kirja fiilis-kysymys? Joskus sitä vain haluaa olla vihainen ja lukea tuskasta, silloin aikaisemmassa postauksessa mainittu Oksanen toimii. Välillä haluaa hyvän mielen ja helpon tarinan, Virpi Hämeen-Anttila kannattaa tuolloin ottaa yöpöydälle. Välillä haluaa lukea kaunista ja ylevää kieltä, välillä paatosta, välillä romantiikkaa, välillä asiaa ja välillä erittäin taidokkaasti rakennettuja allegorioita… Joskus kirjallisuus on hengen ravintoa, jonka avulla oma maailma näyttää uudelta ja keveältä. Joskus kirja on kuin taidokas ateria, jonka jokainen suupala yllättää ja jättää ikuisiksi ajoiksi muiston mieleen. Joskus (kuten eilen illalla!) on paikallaan kunnon vanha tuttu rasvainen mättöpizza, eli raaka reipas murha tai pari, esimerkiksi Stephen Kingin hengentuotteen muodossa on juuri se juttu, millä työpäivän jälkeen rentoutuu! Ja ok, olen pahoillani kököstä kielikuvasta, mutta kun minulla on hirvittävä nälkä juuri nyt!
Koska minä pidän lukemisesta suunnattomasti, ja olen sitä joutunut usein lapsuuden kodissani salaa öisin harrastamaan (meillä ei vain saanut lukea, ei edes läksyjä!), tässäpä lista kirjoista, jotka äkkiseltään muistuvat mieleen. Näitä suosittelen, syitä siihen on toki monia!
Se Kalevala.
Brett Easton Ellis: Amerikan psyko
Kurt Vonnegut: Teurastomo 5
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä (kuten usein elämässä, helvetti on tässä mielenkiintoisinta -vaan ei helpointa- antia!)
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
Margaret Mitchell: Tuulen Viemää
J.R.R Tolkien: Taru Sormusten Herrasta
Jose Saramago: Kertomus sokeudesta
Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Stephen King: It
J.K Rowling: Harry Potter, pakkohan ne on kaikki lukea, vaikka mielestäni kolme ekaa on vain suurimmaksi osaksi turhauttavaa huispailua.
Henning Mankell: Innan frosten
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Hyviä kirjavinkkejä otetaan kiitollisina vastaan!