Martta
Kävin lapsena pyhäkoulussa ahkerasti. Näin aikuisena en ole erityisen uskonnollinen ihminen, harmi sinänsä. Tarina Martasta ja Mariasta oli jo silloin minulle täysin käsittämätön. Kaksi aikuista sisarusta ja yhteinen koti. Sinne tulee vieras, toinen muijista paskat nakkaa ja toinen raataa niska limassa molempien puolesta. Ja tarinan opetuksen mukaan meidän kaikkien pitäisi olla reporankana ja tekemättä mitään? Ja olla tyytyväisiä itseemme, kun on tullut niin hienosti pidettyä seuraa vieraalle, vaikka ilman sen toisen ahkerointia olisi vierailu ollut himpun verran vähemmän hohdokas?
Viikonlopun jälkimainingeissa tällä ämmällä naksahti päässä jokin kohta uusille urille. Minä pidän kodin laittamisesta ja touhuamisesta. Kotona ja mökillä. Ja Martta minussa herää alta nanosekunnin vääntämään lihapullaa ja muusia klaanille ja pesemään pyykkiä ja siivoamaan aikuisten ihmisten jälkiä, kun sekä mies että hänen sisaruksensa kylvävät tavaroitaan ympäriinsä. Usean viikonlopun jälkeen olemme tullee miehen kanssa kotiin siten, että minä olen väsyneempi kuin lähtiessä ja mies julistaa kotimatkan miten hyvää taas teki rentoutua. Yleensä mies vielä kehuu, että kyllä se vain on hieno paikka, meidän mökki, hänen siskonsakin aina siellä lukevat vain koko ajan.
Lukevat joo, ja varmasti rentoutuvat kun ei tarvi muuta tehdä kuin välillä nostaa perse penkistä siirtyäkseen valmiiseen pöytään. Miehen äiti on ollut kodinhengetär ja opettanut lapsensa odottamaan palvelua. Ja ylenpalttisia kehuja, jos saavat jotain aikaan: olen ollut vieressä kehumassa yli kolmekymppistä naista hänen äitinsä kanssa, kun hän oli nyppinyt rikkaruohoja penkistä, johon hän aikoi istuttaa sipulia. Kun sitten olin tehnyt penkin valmiiksi, istuttanut sipulit ja hoitanut niitä, nauroin syksyllä ääneen anopille, joka hehkutti tyttärensä sipuleita sukulaisille.
Taidan tehdä itselleni ja kaikille muillekin karhunpalveluksen tekemällä kotitöitä sekä kotona että mökillä enemmän kuin toinen (tai muut). Minä ihan aidosti oletan, että ihmiset huomaavat että olen ahkera, ja sen takia pitäisivät minusta (enemmän?). Mutta jos sitä toinen makaa koko päivän kirja kourassa omenapuun alla, tuskin sitä sieltä huomaa että vessa on pesty? Ja jos on tottunut nuoren ikänsä siihen, että puhtaat vaatteet ja astiat, lämmin ruoka ja pedatut pedit vain ilmestyvät jostain, kun äiti kävelee siitä ohi, niin onko mitään mahdollisuutta oikeasti huomata, että vaimohan täällä tekee kaikenlaista?
Minkä ihmeen takia arvotan itseni tekemisieni perusteella? Juttelin kollegojen kanssa lounaalla, en ole yksin ongelmani kanssa. Muutama työkaveri ilmoittautui, ja kertoi niinikään tekevänsä mökkireissuilla ja kotosalla hiki päästä tihkuen kaikkea mahdollista, ja kun jäävät ilman huomiota ja kiitosta, on paha mieli. Uskon vakaasti, että läheiset ihmiset kohtelevat juuri niin kuin heidän antaa kohdella ja opettaa kohtelemaan, eli missä vaiheessa minä olen oppinut ajattelemaan, että minun tehtäväni on olla aikuisten ihmisten äiti? Noooh, minähän päätin, että enää en tee marttyyriuhraustani, vaan olen rennosti siinä missä muutkin. Jos oikein tiukka paikka tulee eteen, ja perhe käy edelleen kyselemässä, että mitäköhän meillä olis ruuaksi, niin vetäydyn sitten makuukammarin rauhaan eväiden kanssa ja kähisen sieltä kirouksia heille, jotka yrittävät livahtaa osingoille.
Nyt kun vielä tietäisin, että miten kestän sen, että kukaan ei huomaa minun suurta mielenosoitustani eikä ketään häiritse tipan tippaa ruuattomuus, siivottumuus tai mikään muukaan..
Nuorin sisareni on mainio pakkaus. Kaikki siskoni ovat. Minulla ja nuorimmalla on jo sen verran ikäeroa, että tämä uudelleen tutustuminen näin aikuisena on vähän erilaista kuin muiden siskojen kanssa. Nuorin sisko on hellyyttävä yhdistelmä terävää aikuista naista ja leikkimielistä höpsöä teiniä. Minähän olen vakuuttunut siskon kaikkeen ulottuvasta lahjakkuudesta, ja kuin kirsikkana jäätelöannoksen päällä: sisko ymmärtää hartiahuivien käytännöllisyyden!
Viime viikonloppuna puhuimme oikeastaan ensimmäistä kertaa isän kuolemasta. Suoraan ja kiertelemättä, olemme vihdoinkin molemmat tarpeeksi vanhoja siihen. Sisko ei muistanut paljoakaan, mutta väitti muistavansa miten odotti minua kotiin, että sitten asiat muuttuisivat paremmiksi. Minä muistan pikkutytön, joka katseli minua suurilla silmillään pöydän toiselta puolelta ja kysyi liian vaikeita kysymyksiä. Minä vastasin latteuksilla, lapselle ihaillun aikuisen siskon sana riitti ja tuli parempi mieli. Hetkeksi ainakin.
Nyt sen pikkutytön kanssa mietimme opiskelupaikkoja ja kesätöitä. Ja nauroimme paljon.