Älä lässytä

Nuorin sisareni oli tulossa viettämään viikonloppua kanssamme keskelle metsää kesämökille. Soiteltiin puolin ja toisin ja hänelle oli sattunut ikävä yllätys: rahaa huomattavasti vähemmän tilillä kuin piti olla, alkoholisoitunut ja häiriintynyt “äiti” ei ollut taaskaan saanut elatusmaksua maksettua, vaan vetänyt sen kirkkaana viinana kurkustaan alas, kuten niin monta kertaa ennenkin. Neuvokas sisareni toki rauhoitteli minua vanhaa, ja kertoi todennäköisesti rahaa olevan sen verran, että bussilipun saa maksettua. Soitin pian uudestaan vain tarkistaakseni, että onko raha käteisenä vain tilillä, automaateistahan ei kovin pieniä summia ulos saada. Jälleen sisareni nauroi ylihuolehtivalle siskolleen ja kertoi juuri laskeneensa kolikkojaan, että eipä hätää.

Kun olin varma, että sisko on bussissa, päätin soittaa vielä viimeisen tarkistuspuhelun. Sisko vastasi yhä vielä vähän hengästyneenä, oli joutunut juoksemaan autoon henkihieverissä. Kun olimme lopettaneet puhelumme hänen rahoistaan ja niiden puutteesta, oli sisko katsonut viereensä penkille, ja huomannut siinä jonkun kalenterin. Tarkemman tutkailun jälkeen esine oli osoittautunut lompakoksi. Eikä omistajaa mailla halmeilla. Sen sijaan kukkarossa käteistä yli 200 euroa, kaikki kortit paikoillaan nätisti lokeroissaan  ja kaiken kauniin lisäksi pin-koodi paperilapulle kirjoitettuna ja klemmarilla kukkaroon kiinnitettynä. Lompakon omistajaa sisko oli sitten metsästänyt muutaman lähellä olevan kaupan myyjän kanssa, lipunmyyjän ja löytötavaraihmisten kanssa. Minä nauroin illalla pitkään siskon kanssa kohtalon pirullista huumorintajua. Kyllä siskokin myönsi, että mielessä oli käynyt, että kukaan ei tietäisi jos hän ottaisi osan rahoista..

Toivottavasti lompakon omistaja löytyy. Toivottavasti hän ei enää tämän jälkeen säilytä pin-koodia samassa paikassa korttinsa kanssa.

Pidennetty viikonloppu teki hyvää. Olimme ahkeria ja touhusimme yhtä ja toista: minä löysin itsestäni ehtoisen emännän, joka laittoi ruokaa koko klaanille. Kaiken kivan lisäksi kävimme miehen kanssa Naantalissa (todellisuudessa kävimme ostamassa autoon osia, mutta Naantali tuli vastaan arvaamatta..) ja mikäli ette siellä vielä ole käyneet, suosittelen! Pikkuriikkisen ja uneliaan merenrantakaupungin rannan tunnelma on kuin suuremmassakin kaupungissa, maisemat upeita ja vanha kaupunkin käsittämättömän suloinen. Naantalin kirkkoon kannattaa myös tutustua, kun siellä suunnassa liikutte!

Ja Antulle: pitkän viikonlopun aikana aloitin hartiahuivia, joka menee niinikään lahjaksi. Olen vakaasti sitä mieltä, että nainen kuin nainen tarvitsee hartiahuivin, se on yllättävän monikäyttöinen kapine. Koska kaikilla on villasukkia, nyt vuorossa siis huivit. Villasukkinen lumo on omalla kohdallani tullut yllätyksenä -siis niiden neulomisen viehätys, kylmistä jaloista olen kärsinyt aina!-, sillä erityisesti ala-asteella vihasin käsitöitä oppiaineena yli kaiken. Muistoissani on edelleen erittäin elävänä se joka viikkoinen nyöryytys, kun yritin väkertää sukkia, lapasia, ompelukoneen ajokorttia tai äitienpäivälahjaliinaa muiden kanssa samaan tahtiin, eikä yksikään mörvellyksistäni onnistunut. Yllättävän voimakkaasti tuo vaikuttaa omaan minäkuvaan, usein sanon vieläkin, että vihaan käsitöitä enkä niitä koskaan tee, vaikka istunkin kotona aina kudin kädessä.

Tänään illalla luvassa kollegojen kanssa tyyli-ilta. En tiedä mitä odottaa, enkä ole siihen valmistautunutkaan. Ehkäpä menen sinne tyhjin käsin ja avoimin mielin, toivottavasti se toimii!

Ja ainahan on kiva kuulla, mitä neuvoja tyylin ammattilaisella on pienelle ja pyöreälle antaa!

Tämä artikkeli kirjoitettiin Tiistaina Toukokuun 6. 2008 klo 15.42 ja se on kategoriassa Aiheeton. Voit seurata kommentteja RSS 2.0 feedillä. Voit jättää kommentin, tai jäljittää artikkelin omasta blogistasi.