Teknomummo
Lauantaina sain yllättävän vieraan. Yli seitsemänkymppinen tätini tuli käymään, saapui puoli kuuden aikaan ja lähti kymmeneltä illalla. Vaikka minä itse olin varautunut henkisesti siihen, että tantta väsähtää ennen kuin on kahvi tippunut ja lähtee kotiin samalla oven avauksella kuin tulikin. Siinä eksentrinen tätini muistelin nuoruuttaan, hänellä on jalat nykyään niin huonossa kunnossa, ettei enää kävely tahdo sujua ja ohitusleikkaus vielä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen tuoreessa muistissa ja oma kunto huolestuttaa. Kuolevaisuus on päivittäin mielessä, jossei muuten, niin lähipiiriin mahtuvien kalmojen vuoksi. Meillä sitä on harrastettu kuolemista lähes kaikissa muodoissaan. Oman käden kautta ei kai ole poistuttu, ei varmaankaan ole ehditty..
Mutta kuitenkin. Vanha tätini istui iltaa ja kiitti minua illasta maanantaina sähköpostilla. Hän oli käynyt juuri edellisenä päivänä ostamassa itselleen uuden digikameran, koska se oli ollut ihan hillittömässä alennuksessa. Hän oli tuomassa minulle lahjaksi itse vhs-nauhoilta dvd-elokuvaksi muuntamaansa kotielokuvapätkää, joka ei toiminut, koska hän oli unohtanut päätellä levyn. Minä istuin suu auki ja yritin ymmärtää mitä se tarkoitti, ja mielessä pyöri vain hartiahuivin viimeinen kierros, jonka päättely saattaa kestää iäisyyden jos huivi on aloitettu niskasta. Ja täti korjasi mielikuvaani kertomalla, että hänen soittimessaan levy toimii, sillä se on tallentava soitin, ja se tunnistaa että levyllä on materiaalia. Minä en jaksanut edelleenkään ymmärtää (kyllä, olen niin onneton, että jo tuollaisen tietomäärän minä määrittelen tekniseksi ja samantien heittäydyn ymmärtämättömäksi idiootiksi!) ja salaa kiitin luojaani tästä tekniikan tarjoamasta armahduksesta: levyllä olisi ollut muunmuassa videokuvaa minusta rääk… soittamassa pianoa. Söimme hyvän aterian ja joimme kahvit päälle, tätini ei viiniin koskenut, koska oli tullut autolla. Siinä istuttiin ja juoruttiin ja täti kirosi nuorempaa siskoaan, joka ei silkkaa jääräpäisyyttään suostu hankkimaan laajakaistaa kotiin.
Kun tätini lähti, katsoimme miehen kanssa toisiamme ja purskahdimme ihan rehelliseen nauruun. Siinäs saimme. Minäkin ihan tässä vielä hiljattain päivittelin miehelle, että mitenköhän kauan täti jaksaa tätä kaikkea, mitä nykyään on, hän on kuitenkin huolissaan meidänkin perheestä ja aina välillä hänen oma perheensä on kriisin keskellä, ja onhan täti jo vanha ja niin huonoa se sen kävelykin oli kun viimeksi nähtiin….
Meidän suvussa miehet ovat aina kuolleet nuorina ja eläissään he ovat olleet liian kilttejä ja naisten elättejä (oma mieheni on vähän samaa sarjaa, ehdottoman kiltti vaikka selkärankaa onkin, mutta ei missään nimessä kuitenkaan elätti). Minulla on tätejä, jotka pitävät perheensä pystyssä kaikissa myrskyissä, vaikka ne harvat vielä hengissä kituuttavat aviomiehet luulisivatkin olevansa perheen pää. Minulle kertyy sisaria joka puolelta. Omasta takaa on kolme. Mieheltä kaksi. Miehen siskojen miehiltä kolme lisää. Miehen äidin uudelta mieheltä kaksi lisää. Tämän lisäksi rakkaat ystävät, pirulliset ja voimakkaat pohjan akat. Minä näen meidät mielelläni alkuvoimana, joka ei lopu eikä anna periksi.
On täyttä paskaa, että “ihmiselle annetaan niin paljon kuin hän kestää”. Joillekin vain tulee kuraa niskaan aivan liikaa, terästätini hyvänä esimerkkinä tästä. Mutta kuten tätini sanoi, sitten kun sitä shitea tulee vastaan, siitä on vain puskettava läpi. Tämä ohje siis naiselta, joka on kokenut sodan, työttömyyden ja äärimmäisen köyhyyden. Sairastanut. Haudannut, vanhempansa, pikkuveljensä, appivanhempansa, kasan ystäviään ja poikansa.