Kosinta
Mieheni ei ole minua kosinut, enkä minä häntä.
Avioliitton solmimiseen suhtaudun muutenkin ristiriitaisin tuntein. Vieraana olen ollut pienissä häissä, jossa parin pitkän odotuksen jälkeen löytynyt rakkaus oli liikuttavaa katseltavaa. Olen ollut suurissa remuhäissä, missä tuore aviopari on muiden mukana niin humalassa, että heidänkin muistikuvansa hääyöltä ovat hataria. Olen ollut suurissa häissä, joissa on ollut iloinen ja sydämellinen tunnelma. Olen ollut perinteisissä häissä, joissa sekä morsian että sulhanen tuntevat olonsa teennäisiksi ja kömpelöksi, mutta suku tahtoi isot häät. Olen ollut vieraana häissä, joissa toivoin koko ajan olevani jossain muualla. Olen ollut vieraana jättimäisissä häissä, joissa osa vieraista jo tiesi, ettei parin liitto kestä vuottakaan. Olen ollut vanhempieni häissä, joissa tulevan katastrofin merkit olivat ilmassa väijymässä. Olen ollut sukulaismiehen häissä, joissa juuri “tahdon” -kohdalla jysähti enteellisesti iso musta lintu kirkon ikkunaan ja tipahti kuolleena maahan.
Mielestäni kaikki järjestävät elämänsä kuten haluavat, mutta kun on ollut vieraana useammissa häissä, jotka on järjestetty parin vanhempien ja sukulaisten odotusten täyttämiseksi, en voi kuin ihmetellä ihmisten tahtoa tehdä asiat samalla tavoin kuin on aina tehty. Miksi tuhlata kohtuuttomasti rahaa siihen, että oma avioliitto alkaa toivomalla, että hääpäivä olisi nopeasti ohi?
Olen ollut itse vastanaitu rouva, kävellyt mieheni rinnalla kaupungin keskustan läpi kirpeässä aamupäivässä. Omissa häissäni olen kiirehtinyt viraston käytävää pitkin käsi aviomieheni kädessä, ja tuntenut tulleeni kotiin.
Häissä minua ärsyttää monikin asia, päälimmäisenä luonnollisesti naisen luovuttaminen mieheltä toiselle on mielestäni kammottavaa. Minulle tulee aina mieleen erään erittäin sovinistisen vartijan entisellä työpaikallani nuorelle minulle heittämä vitsi “Miksi morsian pukeutuu valkoisiin? Koska kaikki muutkin kodinkoneet ovat valkoisia!”
Sukunimikysymys on toinen itseäni loputtomiin vihastuttava ja kyllästyttävä asia. Tyttöjen kesken pitää ikuisesti miettiä, että ottaisiko sitä miehen nimen vai yhdistelmänimen avioliiton satamaan purjehdittua. Itsenäiset ja terveet naiset viettävät tuntikausia miettiessään kenen miehen omistukseen he haluavat kuulua: ovatko he pelkästään aviomiehensä omaisuutta vai puoliksi aviomiehen ja rakkaan iskän omistuksessa? Ajatus oman tyttönimen (isän nimen…) pitämisestä yleensä kariutuu siihen, että “mutta sittenhän mulla ja mun lapsilla olisi sitten joskus eri sukunimet”. Tuossa kohtaa minä yleensä alan vain pyöritellä silmiäni.
Kun olin nuori ja asuin ensimmäistä syksyäni poissa kotipaikkakunnaltani, vanha lukiokaveri tuli minua opiskelija-asuntooni kosimaan. Poika, jota en ollut voinut koskaan sietää, istui pöydän toisella puolella ja kaiveli kynsiensä alusia puhtaaksi hartaasti. Sen jälkeen poika siirtyi ronkkimaan pientä ruokapöytääni. Minä kysyin jo kyllästyneenä, mitä asiaa. Olin päästänyt hänet sisään kun luulin kämppikseni unohtaneen avaimensa. Poika katsoi minua pitkään ja aloitti puheensa, jonka muistan varmasti niin kauan kuin elän, vaikka puhuja unohtuisikin. “Vaimon pitää olla komia ja fiksu, mutta säkin kelpaat.”
Mitäs siihen voi sanoa?