Kopioitu Mannerheim ja hyvää Kalevalan päivää!
Kirkas kevätaurinko järjesti minulle ansan. Flunssa ei vieläkään ole kunnolla hellittänyt, mutta jaloillaan ollaan sentään!
Plagiointikeskustelua olen seurannut sivusta mielenkiinnolla. Ilmassa on suuren urheilujuhlan-ajojahtituntua, kun joka päivä on uusi syyllinen, joka on kopioinut toisen tekstiä. Olen oppinut myös tässä samalla, että meidän kauniilla kielellämme kirjoittaa myös eräs dekkaristi. Onko tämä kirjallisuuden vastaisku tositeeveen hallintaan? Kirjailijat eivät tahdo lähteä julkkisbileisiin vilauttamaan tai kapuamaan taksintakapenkiltä alas ilman pikkareita, joten kunnon plagiointikohulla nimi tunnetuksi? Älkääkä hyvät ihmiset väittäkö, että yhden munauksen jälkeen ei olisi enää mitään asiaa samoille apajille. Meillähän on arkadianmäki ministereitä myöten täynnä kertaalleen hommansa sössineitä. Jos olisin kirjailija ja tarkoituksella plagioisin, ehkä lähtisin kopioimaan ihan bestsellereitä…
Kotimaamme on jälleen lähes ylivoimaisen vihollisen edessä. Itsenäisyyttämme uhataan jälleen: joku on kehdannut tehdä Mannerheimista nukkeanimaatiossa arveluttavan hahmon. Viime kesänä kiersin vahingossa kansallissankarimme Mannerheimin jalanjäljissä. Etelä-Suomessa maisemat olivat kauniita ja pikkutiet houkuttelevia, enkä voinut olla ihmettelemättä suomalaisten tapaa palvoa epäjumalankuviaan. Mikä ihme siinä on, että tässä maassa nostetaan ihailun valokeilaan joku, ja mielipidekirjoituksissa sun muissa, pitää aina muistaa kehua miten tavallinen maanläheinen ihminen sen hetken sankari on/oli. Mannerheimissa ei ollut pätkääkään suomalaista tavanomaisuutta, mies oli ruotsinkielista aristokratiaa, siitä on pitkä matka persjalkaiseen suomalaisuuteen, jossa tapellaan nälkäkuolemaa vastaan ja läträtään viinan kanssa päivät pitkät. Jos kasvaa etuoikeutettuna esimerkiksi ministerin lapsena ja on sivistynyt ja koulutettu, ollaan mielestäni hyvin kaukana katu-uskottavuudesta paheiden ja vaarallisen elämän edustajana. Miksi me aivottomana kansana palvomme osittain syntyperänsä vuoksi sankareitamme, ja kuitenkin samaan aikaan nauramme monarkialle? Miksi juuri Mannerheim on meille pyhä, miksi ei Risto Ryti? Jos haluamme isänmaalle sankarin, Ryti jos kuka on sitä! Mutta onko hän kuitenkin liian tavallinen, että ihailu muuttuu pelkäksi kateudeksi? Ja vaikka assosiaatiot veivät minut kauaksi alkuperäisestä ajatuksestani, niin voi hyvät hyssykät sentään. Nukkeanimaatio saa aikaan lähes uskonnollishurmoksellisen kansanliikkeen, jonka tarkoitus on puolustaa puoli vuosisataa sitten kuolleen miehen kunniaa? Mikä tätä maata vaivaa, emmekös me periaatteessa kuitenkin sananvapauteen uskota?
Vai onko meidän perisyntimme -kateus- liian voimakas? Emmekö me voi pitää sankarina ketään, joka ei olisi syntynyt sankarin osaansa samalla tavalla kuin myyttien sankarit? Meidän sankarimme ei voi olla savupirtin poika, koska silloin me muut tavallisten pirttien kasvatit olisimme epäonnistuneita. Meidän sankarimme on oltava ylväs ja muita miehiä pidempi tiukkailmeinen ammattisoturi, hän ei voi olla pyöreä emäntä, jolla on ärrävika ja hassuja laukkuja. Koko kansa on tasapäistetty koulutuksella ja mukatasa-arvolla, että kukaan ei saa erottua joukosta. Paitsi sitten, jos sattuu olemaan se koko maan virallinen ulkomaalainen, joka osaa suomea (oletteko huomanneet, että heitä mahtuu tänne yksi kerrallaan, ennen oli Neil, nyt on Roman? Upeita uroksia molemmat, mutta….) tai virallinen urheilija, saa erottua porukasta edukseen. Muiden on oltava hiljaa ja tyydyttävä vähättelemään itseään. Puoli kansasta palvoo yhtä sankaria kerrallaan ja toinen puoli ennustaa kädet puuskassa huulet tiukkana viivana Ikaroksen lennon pian loppuvan. Ja juuri tähdenlentojen vuoksi on pidettävä tiukasti kiinni vanhoista sankareista, ja vainoharhaisena pelätä, että joku onnistuu ne jalustaltaan tipauttamaan.
Kateus ja anteeksianto ovat molemmat askarruttaneet viime aikoina pitkään. Eräs työkaveri lainasi minulle erittäin mielenkiintoisen teoksen etiikasta. Ja kirja alkoi heti voimakkaasti esimerkillä, jossa selvennetään anteeksiannon oikeutusta. Väärinkohdeltu on ainoa, jolla on oikeus antaa anteeksi häntä vastaan rikkoneelle itse tapahtuma. Me muut olemme oikeutettuja antamaan pahantekijälle anteeksi vain sen tuskan, mitä meille on aiheutunut, kun olemme joutuneet näkemään läheisemme kärsimyksen. Tämä ei sovi pitkävihaiselle persoonalleni oikein hyvin, jos saisin päättää, niin kukaan ei saisi koskaan antaa anteeksi mitään niille idiooteille, jotka ovat minua väärinkohdelleet. Kuitenkin olen huomannut, että jos en itse anteeksiantoon pysty, niin eräänlainen unohdus tekee minusta onnellisemman.
Kateuden kanssa on myös tällä ämmällä tekemistä. Eräs ystäväni on onnistunut tekemään käsittämättömän hienon suorituksen urallaan, ja tulee nousemaan valtakunnalliseen tietoisuuteen varmaankin tämän vuoden aikana. Vihreä hirviö minussa nostaa rumaa päätään, ja olen kateellinen. Eilen kuumeisena räydyin itsesäälissä ja ruoskin itseäni kaikista vuosista, jotka olen hukannut siihen, että olen yrittänyt selvitä siitä hetkestä, enkä ole saanut mitään oikeasti aikaan! Ja lupasin houreissani itselleni, että olkoot ystäväni menestys minulle merkkinä siitä, että kuka tahansa meistä voi onnistua. Ei tarvitse syntyä Louhisaaren kartanolinnaan eikä vanhempien tarvitse olla ministereitä tai oikeuskanslereita. Joskus se onnistuja onkin yksi meistä, joiden kotona lauantai-iltaisin katsottiin Bumtsibumia yöpuvut päällä ja villasukat jalassa ja arkena ihmeteltiin että riittääkö rahat kaikkiin laskuihin. Aamen.