Helvetin ovensuu
Nuorena olin jumissa pikkuruisessa kotikylässäni. Muistan ajatelleeni silloin, että kotikylä on helvetti, johon minä matkustan ikuisesti yhä uudelleen ja uudelleen.
Kun kerron asioita kotikylästäni, kuulostavat ne usein muiden ihmisten korvissa uskomattomilta. Jopa mieheni suhtautui epäileväisesti suhteemme alkuvaiheessa tarinoihini, mutta sittemmin siellä vierailleena, ei hänellä ole minkäälaisia ongelmia uskoa uskomattomimpiakaan juttuja.
Kotimaamme on täynnä viehättäviä, pittoreskejä pikkukyliä, joissa suloiset puutarhat kukoistavat kesällä. Isännänviirit liehuvat ja punaposkiset lapset leikkivät sovussa keskenään. Kauniit puutarhat on aidattu ilmavilla aidoilla ja puutalot aina vastamaalattuja, ja piha kivetty kauniisti. Joki solisee ja tie mutkittelee, ja hupsis, yhtäkkiä ollaankin kyläkioskin pihalla, josta koko perheen on mukava ostaa jäätelöt lämpimän päivän iloksi. Talvella koko kylän lapset rakentavat yhdessä lumilinnoja ja lumilyhtyjä, ja kerran talvessa koko kylän väki kokoontuu lumiselle järven jäälle talviriehaan, juomaan lämmintä marjamehua ja makkaraa. Kun satunnainen turisti osuu kylään, siellä hänelle keitetään kahvit ja esitellään kylästä löytyvä kuuluisuuden syntymätorppa. Matkaevääksi turisti saa vielä muutaman litran makoisia omenoita paikalliselta viljelijältä, kaupan päällistä, kun turisti osti lihaa suoraan tuottajalta. Kylän koulu on sympaattinen rakennus, missä jokainen lapsi saa yksilöllistä opetusta, toisin kuin lähimmän kaupungin kosteusvaurioisessa betonitiilimörskässä, jossa lapsia lähinnä säilytetään, opettajan toimiessa vahtina, jotta kukaan ei karkaa ennen aikojaan kotiin. Olen ajanut monen tällaisen viehättävän kylän läpi ja ihastellut kansallismaisemaamme.
Minun kotikyläni oli kuitenkin jotain aivan muuta.
Kotikyläni oli 80-luvun alussa jotenkuten vielä eloisa vajaan 500 asukkaan kolo. Kylä on käytännössä muutaman suuremman tien risteys, ja kylän keskustaksi lasketaan noiden läpikulkureittien varrelle 70-luvulla rakennetut legopalikkatönöt. Jokea ei ole. Eikä järviä. On kuraisia pihoja, joiden pihoilla kettingin päässä räksyttää takkuinen pystykorva. On traktoreiden paripyöriä mutaisilla takapihoilla, joiden välistä pilkottaa romahtamaisillaan oleva leikkimökki. On pikku koulu, jossa kylän suurimpien tilojen lapset saavat huoletta haukkua köyhempiään, oppivatpahan köyhät siinä samalla miten maailma makaa. On oppivelvollisuus, jolla opetetaan lapsukaiset rakastamaan Kekkosta, Jumalaa ja Isänmaan Sankarivainajia ja vihaamaan Neuvostoliittoa, turhaa tuhlausta ja vihollisia. On koulun kolme opettajaa, joista yksi hiihdättää oppilaita välituntisin ja liikuntatuntisin pakolla ja huutaa kilometrin välein “ilman hiihtotaitoa suomalaiset olisivat ryssiä!”, toinen muistelee kaiholla sotalapsiaikojaan Ruotsissa ja kolmas on humalassa tai kankkusessa harva se päivä. On uskonto, joka kieltää tytöiltä opiskelun, korvakorut, meikkaamisen, kauniit vaatteet ja ehdottomasti myös tanssimisen. On uskonto, jonka mukaan kaikkien on mentävä naimisiin oman kyläläisten kanssa ja perustettava perhe. On vanhempien ystävyyssuhteet, joiden mukaan seitsemästä luokkatoverista yksikään ei voi olla sinun ystäväsi. Ja ennen kaikkea, on kotikylän rajalta alkava pelottava ulkomaailma. Kaikesta muusta kylän asukkaat tappelevat verissäpäin silkasta riitelemisen ilosta, mutta ovat yhdestä ainoasta asiasta samaa mieltä. Ulkomaailma on yksiselitteisen paha paikka, eikä sinne pidä kenenkään lähtemän.