Kuka saa komentaa?
Kun olin lapsi, olin vakuuttunut siitä, että kaikilla aikuisilla oli oikeus komentaa minua. Nyt olen aikuinen, ja lapsien komentaminen tuntuu erittäin vaikealta. Olemme miehemme kanssa päättäneet kummilapsiemme sun muiden muksujen kohdalla, että vanhempien säännöillä mennään, ja välillä se kurinpito tuntuu vaikealta. Vilkas kummilapseni oli survomassa pieniä suloisia sormiaan pistorasiaan, ja vaikka järki minussa sanoi tilanteen olleen ääriesimerkki aikuisten vastuusta komentaa, tuntui lapsen itku pahalta. Tunsin itseni pahaksi tädiksi, joka silkkaa ilkeyttään kieltää kaiken hauskan, kuten sähköllä leikkimisen.
Hierarkkinen työpaikka herättää toisen suuren kysymyksen komentamisesta. Minua saa komentaa. Mielestäni työpaikalla komentaminen ei ole (tai ei pitäisi olla) perinteistä läksyttämistä, missä pomo huutelee päättömiä komentoja, joita sitten työläiset kiukuspäissään suorittavat vesisateessa pihalla. Minulle komentaminen on suoraa ja reilua kanssakäymistä, jossa esimies kertoo mitä odottaa minun tekevän. Ehkä asia on eri, jos työntekijän toimenkuva on edes jotenkin selvillä, jolloin mitään pyyntöjä, komentoja eikä käskyjä tarvita. Minun työnkuvaukseni on erittäin avoin ja väljä, ja minun -nykymaailman ihanteen mukaan- odotetaan tarttuvan itse aktiivisesti toimeen.
Olen kiivas ja vuolassanainen, mutta minulle saa sanoa, mitä haluaa minun tekevän. Mielellään suoraan. Ärsyynnyn aivan suunnattomasti, jos minun odotetaan lukevan ajatuksia. Ikävä kyllä välillä tuntuu, että näin naisten kesken tehtävienjako ja johtamisen kysymykset ovat erittäin hankalia. Esimies (nainen hänkin) on useaan otteeseen inhottavassa tilanteessa, kun ämmät ovat toistensa kurkuissa kiinni jostain henkilökemioihin liittyvästä syystä tai muuten henkilökohtaisten asioidensa tähden.
Eräs kollegani puolestaan (hierarkiassa ehkä jopa minua alempana, mikäli alapuolellani vielä joku mahtuu…) ei voi sietää minkäänlaisia käskyjä, vaikka ne olisi piilotettu miten kohteliaaksi pyynnöksi tahansa. Yksikkömme on jatkuvassa sotatilassa senkin takia, että kollegani lähettelee loukkaavia sähköposteja ympäriinsä. Olisiko joskus vain parempi niellä oma ylpeytensä, ja valita taistelunsa tarkemmin? Itseäni suututtaa usein moni asia, mutta ikäväkseni olen huomannut, ettei raivoni paljon muita vahingoita kuin itseäni.
Mielestäni pahimmat tilanteet tulevat kun pyritään liioitellusti tasa-arvoon. Mielestäni tasa-arvoani ei vähennä se, että huomataan miehen ja naisen olevan miehiä ja naisia. Minun tasa-arvoni ei vaadi sukupuolten olemassaolon kieltämistä. Eräs kollegani, nainen, kertoi lounaalla, että hän ei kiinnitä ikinä mitään huomiota kenenkään sukupuoleen. Ja jatkoi samaan hengenvetoon, että se johtuu siitä, että hän itse on niin miehenkaltainen. Kun juttu jatkui, tuli selväksi, että nainen mielessään yhdisti kaikki hyvät ja tavoiteltavat luonteenpiirteet ja ominaisuudet miehisyyteen. En halua ottaa sen enempää kantaa siihen, onko kollegassani yhtäkään niistä hyvistä ominaisuuksista, mitä hän kuvitteli itsellään olevan rutkasti… Mutta yhtä kaikki, oli erittäin mielenkiintoista huomata, että niin sitä vain sivistynyt ihminen ajattelee kaikkien naisten (tuossa voi olla mikä tahansa ryhmä, johon itse kuuluu) olevan tietynlaisia, mutta itsensä eroavan heistä erittäin positiivisessa mielessä ratkaisevasti. Olen tietoinen, että monia pinttyneitä ennakkoluuloja sitä omaankin päähän mahtuu, mutta jospa pääsisin muutamasta edes eroon pikkuhiljaa.
Yllättävän usein kuulee nuorten aikuisten naisten sanovan “mä tulen vain niin paljon paremmin toimeen jätkien kanssa” ja minulle tuossa on käsittämätön väite. Tunnen useita miehiä, jotka ovat aivan ihastuttavia, tunnen myös kammottavia ällötysäijiä. Tunnen paljon aivan fantastisia naisia, mutta myös käsittämättömän typeriä idioottiakkoja. Minun rajoittuneessa mielessäni rupeavat hälytyskellot pirisemään iloisesti aina kun joku ilmoittaa tulevansa toimeen paremmin jomman kumman sukupuolen kanssa tai pitävänsä ulkomaalaisista. En halua, että minusta puhutaan osana suurta ryhmää, en halua olla tultavan määritellyksi pelkästään naisena. Tai suomalaisena. En halua, että joku pitää tai ei pidä minusta sen takia, että kuulun hänen silmissään johonkin ryhmään, jossa kaikki ovat samanlaisia. Kaikki suomalaiset eivät ole keskenään samanlaisia, eivät kaikki ulkomaalaiset samanlaisia -eivätkä edes kaikki suomalaiset miehet ole samasta puusta veistettyjä.
Työpaikallani olen joutunut muutamaan kiusallisen huvittavaan tilanteeseen, jotka jollain tavalla ovat liittyneet sukupuoleeni. Vanhemman kollegan kanssa tyhjäsimme hänen työhuoneestaan suuren määrän tavaraa (kansioita ja kirjoja) ja tämä kasvatettu herrasmies halusi välttämättä avata minulle ulko-oven, vaikka hänen sylissään oli enemmän tavaraa kuin minulla. Luonnollisesti minä olin ajatellut avaavani hänelle oven, sillä minulla oli vapaa käsi. Tilannetta olisi varmasti ollut hauska seurata sivusta: minä tartun oveen ja riuhtaisen sen auki. Pidän sitä auki, mutta kollega ei me ulos, vaan tarttuu oveen minun edessäni ja kiskoo sen vielä enemmän auki. Minä (nyt jo kädet varattuna) nyökkään, että mene vaan. Hän pitää leuallaan kirjoja kasassa, ei, mene vain. Pienen tanssin jälkeen lopulta minä päädyn sukeltamaan tavaroitteni kanssa hänen kätensä alta ulos, kirjojen ja papereiden tipahdellessa verkkaisena sateena ympärilläni.
Toisella kerralla oli lupautunut keittämään kahvia. Sitä en yleensä tee, koska keitän aina niin järkyttävän pahaa kahvia, mutta nyt oli organisaatiossa pienet juhlat, ja he halusivat ottaa riskin. Kun siinä sitten keittelin kahvia, tuli miespuolinen kollega kiittämään vaivannäöstä ja pyysi minua istumaan heidän joukkoonsa juomaan kahvia ja syömään kakkua. Minä kiitin kutsusta, mutta kieltäydyin, sillä minulla oli kiire kotiin. Samalla hetkellä paikalle pyyhälsi toinen miespuolinen kollega kysymään, että miksi sinä Nojustiinaa (anonymiteetti ennen kaikkea!) siinä häiritset? Tästä seurasi erittäin tunteellinen keskustelu, jossa kaksi lähes kaksimetristä miestä ahdistivat minut väliinsä keskustellessaan kahdestaan siitä, että miten toisen mielestä minun pitää saada kahvia keittää, koska minä olen sydämeltäni tunteellinen ja tykkään touhuta ja järjestää, ja toisen mielestä tuossa on kyse ainoastaan ikiaikaisesta retoriikasta, jolla nainen yhä edelleen alistetaan keittiöön miesten orjaksi. Kumpikaan miehistä ei kysynyt minulta keskustelun aikana, mitä minä lopulta haluan. Tilanne päättyi kun napsautin kahvinkeittimen päälle, sieppasin kahvikupin toiselta ja tyhjäsin sen (vaikka etoi, sinne lenteli keskustelun aikana sylkeä) ja toivotin molemmille tasa-arvon ystäville oikein hauskaa viikonloppua ja lähdin kotiin.