Älä lässytä

Minulla ei ole lapsia. Tämä asia tuntuu olevan yhdelle sun toiselle yllättävän vaikea asia. Omalla kohdallani on kysymys vapaaehtoisesta lapsettomuudesta (tämänhetkinen tilanne, mistä sitä tietää mihin maailma vie), vaikka siitä en sen kummemmin kenellekään tiliä rupea tekemään. Ehkä pitäisi, sillä erityisesti tällä viikolla on tuntunut, että kohdustani ja sen mahdollisista toiminnoista ja toimimattomuuksista on puhetta piisannut aivan riittämiin.

Istuin pöydän ääressä rauhassa, kun kummilapseni isoisä lykkäsi lapsen syliini ja totesi “menes vähän tädille inspiraatiota antamaan!”, papparainen katsoi silmät sirrillään minua ja jatkoi “ei muuta kuin panosta piippuun, vaan kun rupeaa tuota ikääkin jo olemaan!”. Yleensä olen hyvin sanavalmis, mutta näihin vauvauteluihin olen päättänyt olla sanojani tuhlaamatta. Nyt se ei olisi ollut mahdollistakaan, tämä käsittämättömän -öh- viehättävä kielikukkanen “panosta piippuun” sai sen verran sanattomaksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta PIIPUKSI en ole lemmenrasiaani ennen kutsunut!

Yksi työkavereistani puolestaan halusi kommentoida käytävällä, että eiköhän teillekin pian lapsia tule. Ihmettelin tätä kommenttia hetken, mutta ehkä se oli uuteen työtoveriin tutustumista. Ja ei, tätä kommenttia ei edeltänyt minkäänlainen keskustelu lapsista tai perheestä, puhuimme uudesta asunnostamme ja tämän kaupungin yleisestä asuntojen hintatasosta. Ehkä ajatus ihmisen kodista riitti?

Toinen tuolla kommentoi ekaa kirjoitustani nostamalla esiin mainion huomion naisen muuttumisesta täriseviksi bimboiksi. Minun mielestäni meitä näennäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme ohjaa yllättävän paljon odotukset, aika voimakkaasti on monelle meistä taottu alitajuntaan, miten mies käyttäytyy ja miten nainen. Minä itken ja nauran helposti. Siinä suhteessa olen erittäin stereotyyppinen nainen. Toisaalta minä olen erittäin kylmä ja jyrkkä monessa asiassa, joissa mieheni vielä (todella kliseisen feminiinisti) on allapäin ja ahdistunut.  

Ja kuitenkin minä tiedän, miten kuuluu käyttäytyä. Täristä en osaa, mutta hihittää kyllä. Anopin juhlissa pidin vauvaa sylissäni, ja eräs sukulaismies mennä lompsi ohitse, huikkasi siinä samalla “jaahas, sitä harjoitellaan, jotta sitten osataan omien kanssa” ja mitä minä tein? Naurahdin, että joo, vaikka oikeasti mieleni teki mieli tiuskaista, että mitä helvetin harjoittelemista vauvan SYLISSÄ pitämisessä on, tarkoitatko että meidän synnyttäneiden on mahdotonta ymmärtää kumpi pää kuuluu lapsesta ylöspäin?

Olen usein sanonut kyselijöille (kyllä te tiedätte tilanteen: tytöt pikkuhiprakassa uskoutuvat saunan terassilla toisilleen), että ei meillä ole ollut suunnitelmissa lapsia. Ja olen lopettanut keskustelun siihen. Tästä moni yhtälailla lapseton ystävättäreni on olettanut, että minä vihaan lapsia. Että ne olisivat mielestäni sotkuisia ja vastenmielisiä ja inhottavia kiusankappaleita. Minä en ole sitä mieltä, yllättävän usein lapsesta pidän - mutta sen sijaan monia vanhempia en voi sietää. Kun nyt sukulaisille ja ystäville näitä lapsukaisia siunaantuu ja joka tuvassa tunnutaan olevan maha pystyssä, ovat lapsettomat ystävättäreni alkaneet kiusoitella minua vauvakuumeesta. Jos leikin lapsen kanssa, heidän mielestään olen vauvakuumeinen. Jos syötän lasta, olen toivottavan vauvakuumeinen. Jos lapsi nukahtaa syliini, olen kuulemma jo varmasti raskaanakin. Pitääkö naisen olla tunteeton hirviö, jos ei halua olla lisääntymässä yhtäaikaa kavereiden kanssa? Onko maailma tosiaan niin mustavalkoinen, että jos juuri nyt heti ei ole halukas yrittämään raskautumista, niin pitää lapsia kohdella inhoten ja vihaten? Onko todella niin, että jos ei itse ole äiti, eikä edes yritä tulla sellaiseksi, niin lapsia pitäisi tuijottaa tylsistyneenä rööki hampaissa ja kommentoida, että viekää pois toi apina ennen kuin mä puhkon sen silmät?

Tänään on ollut hauska päivä. Aurinko näyttäytyi ja välillä on satanut lunta. Työpaikalla kaikki hyvin, jopa hetken nauroimme naisten kanssa kahvilla. Siinäkin mielessä olen erittäin onnistuneesti aivopesty nainen, että edessä oleva koitos pelottaa ja ärsyttää jo etukäteen. Olen menossa ostamaan itselleni vaatteita. Ohjelmassa tänään ne kaikkein kamalimmat ostettavat: juhlapuku ja housut. En tiedä mitä minulle tapahtuu kun kauppoihin lähden. Välillä tuntuu, että kaikki se äly, mitä kuvittelen minulla olevan ja mistä olen naurettavan ylpeä, tipahtaa sovituskopin oviaukon kohdalla pois. Muuten arvostelen tiukkaan sävyyn ulkonäkökeskeistä naiskuvaa, kritisoin mainoksia ja ohjelmia, joiden mukaan ihannenainen on langanlaiha tikku ja kehotan kaikkia meitä naisia olemaan ylpeitä muodoistaan. Itsekin yleensä olen vallan tyytyväinen muodokkaaseen olemukseeni (olin ennen todella todella hoikka, ja silloinkin naisellisen kurvikas), mutta ostosreissulla haarniskani pettää ja toinen persoona ottaa vallan. Mikään ei ole kivaa eikä näytä hyvältä, väärät paikat hyllyvät ja vääriä asioita on liikaa, päätän aloittaa laihduttamaan ja harhaisena näen Keira Knightleyn vartalon tavoiteltavana ihannekroppana (en kiellä etteikö Keira olisi kaunis nainen!). Muutaman tunnin jälkeen kodin rauhassa, viinilasi kourassa,  yleensä palaudun ja olen jälleen oma itseni.

Tämä artikkeli kirjoitettiin Perjantaina Helmikuun 15. 2008 klo 15.39 ja se on kategoriassa Aiheeton. Voit seurata kommentteja RSS 2.0 feedillä. Voit jättää kommentin, tai jäljittää artikkelin omasta blogistasi.