Yleistä
Pakko valaista asiaa muutamalla faktalla: lapsuuteni oli köyhä ja ankea, isossa perheessä minut on kasvatettu (tai jätetty kasvattamatta) kiltiksi vastuunkantajaksi, joka ehdottomasti miettii ja huolehtii muista ennen itseään. Mutta minun ei tarvitse tuota käytöstä enää aikuisena jatkaa. On äitini ongelma, että hän kuvitteli kykenevänsä elämään elämänsä loppuun huolettomana minun hoitaessa kaikki asiat ja ongelmat.
Onnettomat lapsuudet ovat surullisia. Sitä en kiellä. Yleensä elämään mahtuu ikäviä vastoinkäymisiä, surullisia uutisia ja kammottavia epätoivon hetkiä meille kaikille ihan tarpeeksi. Mutta se mitä en siedä tai kestä, ovat käsittämättömän naurettavat yleistykset ja muka-asialliset teennäiset ymmärtäjät. En ymmärrä yksinkertaisia oletuksia taiteessa enkä tieteessä -puhumattakaan virallisista päättäjistä tai valtion virkamiehistä.
Eräs epäonninen ex-pituushyppääjämme, nykyinen pyhimysäiti kirjoitti toisessa kirjassaan surullisen kertomuksen päihdevanhempien onnettomasta lapsesta, joka ajautuu luonnollisesti kokeilemaan itse kaikkea ja pitkän rypemisen jälkeen vasta pelastuu tms. Kirjailija kertoi itse haastattelussa, että hän on niin usein KUULLUT ja jopa sivusta seurannut tällaisiä tarinoita epäonnisista lapsuuksista ja rikkinäisistä perheistä. Tulee väistämättä mieleen muinainen miss universum, joka kertoili auliisti naistenlehden haastattelussa huolestaan, joka koski yksinhuoltajaperheiden lapsia, heistä kun tulee väistämättä narkomaaneja ja roistoja. Muutama hassu viikko haastattelun jälkeen missin oma poika jäi nolosti kiinni kovien huumeiden käyttämisestä. Raivostuttaa välillä -vaikka tiedänkin, että turha energiaansa siihen käyttää- nämä enemmän tai vähemmän pumpulissa kasvaneet kaikkitietävät kotirouvat, jotka autuaasti niputtavat yhden yhteisen piirteen perusteella suuren joukon ihmisiä samaan nippuun. Erityisen vihaiseksi minut saa oletus siitä, että valkoisen roskasakin lapsista tulee pelkästään valkoista roskasakkia. Tuosta oletuksesta olen kärsinyt siitä lähtien, kun silloisen parhaan ystävättäreni äiti ei suostunut päästämään tytärtään puhelimeen, sillä MINÄ hänelle soitin, vaan oli sitä mieltä, että tyttärensä on parempi olla pikkuruisessa kotikylässämme ilman ystäviä, kuin leikkiä minun kanssani ja oletettavasti saada huonoja vaikutteita.
Ja sitten kaikille maailmanparantajille: jos näette ja kuulette järkyttäviä kohtauksia elävästä elämästä, missä lapsia kohdellaan huonosti, erittäin huonosti ja aivan sikamaisen törkeästi, älkää niistä kirjaa kirjoittako tai työpaikalla supattako. Jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua, lastensuojeluilmoituksen tekemiseen löytyy kotikuntasi kotisivuilla ohjeet ja linkki, ja turhat jeesustelut vanhempien ymmärtämisestä saavat (aikuisen) uhrin vain vihaiseksi. Itse juttelin perhetuttavan (kaukainen sukulainen) kanssa ja hän kertoi minulle itku kurkussa, että oli ajatellut meitä sisaruksia paljon, mutta oli säälinyt meitä kovin eikä siksi ollut halunnut sotkeutua perheeni asioihin, pahimmassa tapauksessahan olisimme voineet “menettää” äitimme. Minä en aikuisena vastaanottanut hänen “kyllä minä huomasin, mutta olin liian pelkuri puuttuakseni” -puhettaan itkunsekaisesti kiitollisena, kuten hän oli ajatellut. Minä olen tehnyt omasta äidistäni lastensuojeluilmoituksen ja katkaissut välini häneen täysin. Ja minä olen sentään sen naisen tytär.