Älä lässytä

Mieheni ei ole minua kosinut, enkä minä häntä.

Avioliitton solmimiseen suhtaudun muutenkin ristiriitaisin tuntein. Vieraana olen ollut pienissä häissä, jossa parin pitkän odotuksen jälkeen löytynyt rakkaus oli liikuttavaa katseltavaa. Olen ollut suurissa remuhäissä, missä tuore aviopari on muiden mukana niin humalassa, että heidänkin muistikuvansa hääyöltä ovat hataria. Olen ollut suurissa häissä, joissa on ollut iloinen ja sydämellinen tunnelma. Olen ollut perinteisissä häissä, joissa sekä morsian että sulhanen tuntevat olonsa teennäisiksi ja kömpelöksi, mutta suku tahtoi isot häät. Olen ollut vieraana häissä, joissa toivoin koko ajan olevani jossain muualla. Olen ollut vieraana jättimäisissä häissä, joissa osa vieraista jo tiesi, ettei parin liitto kestä vuottakaan. Olen ollut vanhempieni häissä, joissa tulevan katastrofin merkit olivat ilmassa väijymässä. Olen ollut sukulaismiehen häissä, joissa juuri “tahdon” -kohdalla jysähti enteellisesti iso musta lintu kirkon ikkunaan ja tipahti kuolleena maahan.

Mielestäni kaikki järjestävät elämänsä kuten haluavat, mutta kun on ollut vieraana useammissa häissä, jotka on järjestetty parin vanhempien ja sukulaisten odotusten täyttämiseksi, en voi kuin ihmetellä ihmisten tahtoa tehdä asiat samalla tavoin kuin on aina tehty. Miksi tuhlata kohtuuttomasti rahaa siihen, että oma avioliitto alkaa toivomalla, että hääpäivä olisi nopeasti ohi?

 Olen ollut itse vastanaitu rouva, kävellyt mieheni rinnalla kaupungin keskustan läpi kirpeässä aamupäivässä. Omissa häissäni olen kiirehtinyt viraston käytävää pitkin käsi aviomieheni kädessä, ja tuntenut tulleeni kotiin.

Häissä minua ärsyttää monikin asia, päälimmäisenä luonnollisesti naisen luovuttaminen mieheltä toiselle on mielestäni kammottavaa. Minulle tulee aina mieleen erään erittäin sovinistisen vartijan entisellä työpaikallani nuorelle minulle heittämä vitsi “Miksi morsian pukeutuu valkoisiin? Koska kaikki muutkin kodinkoneet ovat valkoisia!” 

 Sukunimikysymys on toinen itseäni loputtomiin vihastuttava ja kyllästyttävä asia. Tyttöjen kesken pitää ikuisesti miettiä, että ottaisiko sitä miehen nimen vai yhdistelmänimen avioliiton satamaan purjehdittua. Itsenäiset ja terveet naiset viettävät tuntikausia miettiessään kenen miehen omistukseen he haluavat kuulua: ovatko he pelkästään aviomiehensä omaisuutta vai puoliksi aviomiehen ja rakkaan iskän omistuksessa? Ajatus oman tyttönimen (isän nimen…) pitämisestä yleensä kariutuu siihen, että “mutta sittenhän mulla ja mun lapsilla olisi sitten joskus eri sukunimet”. Tuossa kohtaa minä yleensä alan vain pyöritellä silmiäni.

Kun olin nuori ja asuin ensimmäistä syksyäni poissa kotipaikkakunnaltani, vanha lukiokaveri tuli minua opiskelija-asuntooni kosimaan. Poika, jota en ollut voinut koskaan sietää, istui pöydän toisella puolella ja kaiveli kynsiensä alusia puhtaaksi hartaasti. Sen jälkeen poika siirtyi ronkkimaan pientä ruokapöytääni. Minä kysyin jo kyllästyneenä, mitä asiaa. Olin päästänyt hänet sisään kun luulin kämppikseni unohtaneen avaimensa. Poika katsoi minua pitkään ja aloitti puheensa, jonka muistan varmasti niin kauan kuin elän, vaikka puhuja unohtuisikin. “Vaimon pitää olla komia ja fiksu, mutta säkin kelpaat.”

Mitäs siihen voi sanoa?

 

 

 

Kirkas kevätaurinko järjesti minulle ansan. Flunssa ei vieläkään ole kunnolla hellittänyt, mutta jaloillaan ollaan sentään!

Plagiointikeskustelua olen seurannut sivusta mielenkiinnolla. Ilmassa on suuren urheilujuhlan-ajojahtituntua, kun joka päivä on uusi syyllinen, joka on kopioinut toisen tekstiä. Olen oppinut myös tässä samalla, että meidän kauniilla kielellämme kirjoittaa myös  eräs dekkaristi. Onko tämä kirjallisuuden vastaisku tositeeveen hallintaan? Kirjailijat eivät tahdo lähteä julkkisbileisiin vilauttamaan tai kapuamaan taksintakapenkiltä alas ilman pikkareita, joten kunnon plagiointikohulla nimi tunnetuksi? Älkääkä hyvät ihmiset väittäkö, että yhden munauksen jälkeen ei olisi enää mitään asiaa samoille apajille. Meillähän on arkadianmäki ministereitä myöten täynnä kertaalleen hommansa sössineitä. Jos olisin kirjailija ja tarkoituksella plagioisin, ehkä lähtisin kopioimaan ihan bestsellereitä…

Kotimaamme on jälleen lähes ylivoimaisen vihollisen edessä. Itsenäisyyttämme uhataan jälleen: joku on kehdannut tehdä Mannerheimista nukkeanimaatiossa arveluttavan hahmon. Viime kesänä kiersin vahingossa kansallissankarimme Mannerheimin jalanjäljissä. Etelä-Suomessa maisemat olivat kauniita ja pikkutiet houkuttelevia, enkä voinut olla ihmettelemättä suomalaisten tapaa palvoa epäjumalankuviaan. Mikä ihme siinä on, että tässä maassa nostetaan ihailun valokeilaan joku, ja mielipidekirjoituksissa sun muissa, pitää aina muistaa kehua miten tavallinen maanläheinen ihminen sen hetken sankari on/oli. Mannerheimissa ei ollut pätkääkään suomalaista tavanomaisuutta, mies oli ruotsinkielista aristokratiaa, siitä on pitkä matka persjalkaiseen suomalaisuuteen, jossa tapellaan nälkäkuolemaa vastaan ja läträtään viinan kanssa päivät pitkät. Jos kasvaa etuoikeutettuna esimerkiksi ministerin lapsena ja on sivistynyt ja koulutettu, ollaan mielestäni hyvin kaukana katu-uskottavuudesta paheiden ja vaarallisen elämän edustajana. Miksi me aivottomana kansana palvomme osittain syntyperänsä vuoksi sankareitamme, ja kuitenkin samaan aikaan nauramme monarkialle? Miksi juuri Mannerheim on meille pyhä, miksi ei Risto Ryti? Jos haluamme isänmaalle sankarin, Ryti jos kuka on sitä! Mutta onko hän kuitenkin liian tavallinen, että ihailu muuttuu pelkäksi kateudeksi? Ja vaikka assosiaatiot veivät minut kauaksi alkuperäisestä ajatuksestani, niin voi hyvät hyssykät sentään. Nukkeanimaatio saa aikaan lähes uskonnollishurmoksellisen kansanliikkeen, jonka tarkoitus on puolustaa puoli vuosisataa sitten kuolleen miehen kunniaa? Mikä tätä maata vaivaa, emmekös me periaatteessa kuitenkin sananvapauteen uskota?  

Vai onko meidän perisyntimme -kateus- liian voimakas? Emmekö me voi pitää sankarina ketään, joka ei olisi syntynyt sankarin osaansa samalla tavalla kuin myyttien sankarit? Meidän sankarimme ei voi olla savupirtin poika, koska silloin me muut tavallisten pirttien kasvatit olisimme epäonnistuneita. Meidän sankarimme on oltava ylväs ja muita miehiä pidempi tiukkailmeinen ammattisoturi, hän ei voi olla pyöreä emäntä, jolla on ärrävika ja hassuja laukkuja. Koko kansa on tasapäistetty koulutuksella ja mukatasa-arvolla, että kukaan ei saa erottua joukosta. Paitsi sitten, jos sattuu olemaan se koko maan virallinen ulkomaalainen, joka osaa suomea (oletteko huomanneet, että heitä mahtuu tänne yksi kerrallaan, ennen oli Neil, nyt on Roman? Upeita uroksia molemmat, mutta….) tai virallinen urheilija, saa erottua porukasta edukseen. Muiden on oltava hiljaa ja tyydyttävä vähättelemään itseään. Puoli kansasta palvoo yhtä sankaria kerrallaan ja toinen puoli ennustaa kädet puuskassa huulet tiukkana viivana Ikaroksen lennon pian loppuvan. Ja juuri tähdenlentojen vuoksi on pidettävä tiukasti kiinni vanhoista sankareista, ja vainoharhaisena pelätä, että joku onnistuu ne jalustaltaan tipauttamaan.

Kateus ja anteeksianto ovat molemmat askarruttaneet viime aikoina pitkään. Eräs työkaveri lainasi minulle erittäin mielenkiintoisen teoksen etiikasta. Ja kirja alkoi heti voimakkaasti esimerkillä, jossa selvennetään anteeksiannon oikeutusta. Väärinkohdeltu on ainoa, jolla on oikeus antaa anteeksi häntä vastaan rikkoneelle itse tapahtuma. Me muut olemme oikeutettuja antamaan pahantekijälle anteeksi vain sen tuskan, mitä meille on aiheutunut, kun olemme joutuneet näkemään läheisemme kärsimyksen. Tämä ei sovi pitkävihaiselle persoonalleni oikein hyvin, jos saisin päättää, niin kukaan ei saisi koskaan antaa anteeksi mitään niille idiooteille, jotka ovat minua väärinkohdelleet. Kuitenkin olen huomannut, että jos en itse anteeksiantoon pysty, niin eräänlainen unohdus tekee minusta onnellisemman.

Kateuden kanssa on myös tällä ämmällä tekemistä. Eräs ystäväni on onnistunut tekemään käsittämättömän hienon suorituksen urallaan, ja tulee nousemaan valtakunnalliseen tietoisuuteen varmaankin tämän vuoden aikana. Vihreä hirviö minussa nostaa rumaa päätään, ja olen kateellinen. Eilen kuumeisena räydyin itsesäälissä ja ruoskin itseäni kaikista vuosista, jotka olen hukannut siihen, että olen yrittänyt selvitä siitä hetkestä, enkä ole saanut mitään oikeasti aikaan! Ja lupasin houreissani itselleni, että olkoot ystäväni menestys minulle merkkinä siitä, että kuka tahansa meistä voi onnistua. Ei tarvitse syntyä Louhisaaren kartanolinnaan eikä vanhempien tarvitse olla ministereitä tai oikeuskanslereita. Joskus se onnistuja onkin yksi meistä, joiden kotona lauantai-iltaisin katsottiin Bumtsibumia yöpuvut päällä ja villasukat jalassa ja arkena ihmeteltiin että riittääkö rahat kaikkiin laskuihin. Aamen.

Nuorena olin jumissa pikkuruisessa  kotikylässäni. Muistan ajatelleeni silloin, että kotikylä on helvetti, johon minä matkustan ikuisesti yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun kerron asioita kotikylästäni, kuulostavat ne usein muiden ihmisten korvissa uskomattomilta. Jopa mieheni suhtautui epäileväisesti suhteemme alkuvaiheessa tarinoihini, mutta sittemmin siellä vierailleena, ei hänellä ole minkäälaisia ongelmia uskoa uskomattomimpiakaan juttuja. (more…)

Kun olin lapsi, olin vakuuttunut siitä, että kaikilla aikuisilla oli oikeus komentaa minua. Nyt olen aikuinen, ja lapsien komentaminen tuntuu erittäin vaikealta. Olemme miehemme kanssa päättäneet kummilapsiemme sun muiden muksujen kohdalla, että vanhempien säännöillä mennään, ja välillä se kurinpito tuntuu vaikealta. Vilkas kummilapseni oli survomassa pieniä suloisia sormiaan pistorasiaan, ja vaikka järki minussa sanoi tilanteen olleen ääriesimerkki aikuisten vastuusta komentaa, tuntui lapsen itku pahalta. Tunsin itseni pahaksi tädiksi, joka silkkaa ilkeyttään kieltää kaiken hauskan, kuten sähköllä leikkimisen.

Hierarkkinen työpaikka herättää toisen suuren kysymyksen komentamisesta. Minua saa komentaa. Mielestäni työpaikalla komentaminen ei ole (tai ei pitäisi olla)  perinteistä läksyttämistä, missä pomo huutelee päättömiä komentoja, joita sitten työläiset kiukuspäissään suorittavat vesisateessa pihalla. Minulle komentaminen on suoraa ja reilua kanssakäymistä, jossa esimies kertoo mitä odottaa minun tekevän. Ehkä asia on eri, jos työntekijän toimenkuva on edes jotenkin selvillä, jolloin mitään pyyntöjä, komentoja eikä käskyjä tarvita. Minun työnkuvaukseni on erittäin avoin ja väljä, ja minun -nykymaailman ihanteen mukaan- odotetaan tarttuvan itse aktiivisesti toimeen.

Olen kiivas ja vuolassanainen, mutta minulle saa sanoa, mitä haluaa minun tekevän. Mielellään suoraan. Ärsyynnyn aivan suunnattomasti, jos minun odotetaan lukevan ajatuksia. Ikävä kyllä välillä tuntuu, että näin naisten kesken tehtävienjako ja johtamisen kysymykset ovat erittäin hankalia. Esimies (nainen hänkin) on useaan otteeseen inhottavassa tilanteessa, kun ämmät ovat toistensa kurkuissa kiinni jostain henkilökemioihin liittyvästä syystä tai muuten henkilökohtaisten asioidensa tähden.

 Eräs kollegani puolestaan (hierarkiassa ehkä jopa minua alempana, mikäli alapuolellani vielä joku mahtuu…) ei voi sietää minkäänlaisia käskyjä, vaikka ne olisi piilotettu miten kohteliaaksi pyynnöksi tahansa. Yksikkömme on jatkuvassa sotatilassa senkin takia, että kollegani lähettelee loukkaavia sähköposteja ympäriinsä. Olisiko joskus vain parempi niellä oma ylpeytensä, ja valita taistelunsa tarkemmin? Itseäni suututtaa usein moni asia, mutta ikäväkseni olen huomannut, ettei raivoni paljon muita vahingoita kuin itseäni.

Mielestäni pahimmat tilanteet tulevat kun pyritään liioitellusti tasa-arvoon. Mielestäni tasa-arvoani ei vähennä se, että huomataan miehen ja naisen olevan miehiä ja naisia. Minun tasa-arvoni ei vaadi sukupuolten olemassaolon kieltämistä. Eräs kollegani, nainen, kertoi lounaalla, että hän ei kiinnitä ikinä mitään huomiota kenenkään sukupuoleen. Ja jatkoi samaan hengenvetoon, että se johtuu siitä, että hän itse on niin miehenkaltainen. Kun juttu jatkui, tuli selväksi, että nainen mielessään yhdisti kaikki hyvät ja tavoiteltavat luonteenpiirteet ja ominaisuudet miehisyyteen. En halua ottaa sen enempää kantaa siihen, onko kollegassani yhtäkään niistä hyvistä ominaisuuksista, mitä hän kuvitteli itsellään olevan rutkasti… Mutta yhtä kaikki, oli erittäin mielenkiintoista huomata, että niin sitä vain sivistynyt ihminen ajattelee kaikkien naisten (tuossa voi olla mikä tahansa ryhmä, johon itse kuuluu) olevan tietynlaisia, mutta itsensä eroavan heistä erittäin positiivisessa mielessä ratkaisevasti. Olen tietoinen, että monia pinttyneitä ennakkoluuloja sitä omaankin päähän mahtuu, mutta jospa pääsisin muutamasta edes eroon pikkuhiljaa.

Yllättävän usein  kuulee nuorten aikuisten naisten sanovan “mä tulen vain niin paljon paremmin toimeen jätkien kanssa” ja minulle tuossa on käsittämätön väite. Tunnen useita miehiä, jotka ovat aivan ihastuttavia, tunnen myös kammottavia ällötysäijiä. Tunnen paljon aivan fantastisia naisia, mutta myös käsittämättömän typeriä idioottiakkoja. Minun rajoittuneessa mielessäni rupeavat hälytyskellot pirisemään iloisesti aina kun joku ilmoittaa tulevansa toimeen paremmin jomman kumman sukupuolen kanssa tai pitävänsä ulkomaalaisista. En halua, että minusta puhutaan osana suurta ryhmää, en halua olla tultavan määritellyksi pelkästään naisena. Tai suomalaisena. En halua, että joku pitää tai ei pidä minusta sen takia, että kuulun hänen silmissään johonkin ryhmään, jossa kaikki ovat samanlaisia. Kaikki  suomalaiset eivät ole keskenään samanlaisia, eivät kaikki ulkomaalaiset samanlaisia -eivätkä edes kaikki suomalaiset miehet ole samasta puusta veistettyjä.

Työpaikallani olen joutunut muutamaan kiusallisen huvittavaan tilanteeseen, jotka jollain tavalla ovat liittyneet sukupuoleeni. Vanhemman kollegan kanssa tyhjäsimme hänen työhuoneestaan suuren määrän tavaraa (kansioita ja kirjoja) ja tämä kasvatettu herrasmies halusi välttämättä avata minulle ulko-oven, vaikka hänen sylissään oli enemmän tavaraa kuin minulla. Luonnollisesti minä olin ajatellut avaavani hänelle oven, sillä minulla oli vapaa käsi. Tilannetta olisi varmasti ollut hauska seurata sivusta: minä tartun oveen ja riuhtaisen sen auki. Pidän sitä auki, mutta kollega ei me ulos, vaan tarttuu oveen minun edessäni ja kiskoo sen vielä enemmän auki. Minä (nyt jo kädet varattuna) nyökkään, että mene vaan. Hän pitää leuallaan kirjoja kasassa, ei, mene vain. Pienen tanssin jälkeen lopulta minä päädyn sukeltamaan tavaroitteni kanssa hänen kätensä alta ulos, kirjojen ja papereiden tipahdellessa verkkaisena sateena ympärilläni.

Toisella kerralla oli lupautunut keittämään kahvia. Sitä en yleensä tee, koska keitän aina niin järkyttävän pahaa kahvia, mutta nyt oli organisaatiossa pienet juhlat, ja he halusivat ottaa riskin. Kun siinä sitten keittelin kahvia, tuli miespuolinen kollega kiittämään vaivannäöstä ja pyysi minua istumaan heidän joukkoonsa juomaan kahvia ja syömään kakkua. Minä kiitin kutsusta, mutta kieltäydyin, sillä minulla oli kiire kotiin. Samalla hetkellä paikalle pyyhälsi toinen miespuolinen kollega kysymään, että miksi sinä Nojustiinaa (anonymiteetti ennen kaikkea!) siinä häiritset? Tästä seurasi erittäin tunteellinen keskustelu, jossa kaksi lähes kaksimetristä miestä ahdistivat minut väliinsä keskustellessaan kahdestaan siitä, että miten toisen mielestä minun pitää saada kahvia keittää, koska minä olen sydämeltäni tunteellinen ja tykkään touhuta ja järjestää, ja toisen mielestä tuossa on kyse ainoastaan ikiaikaisesta retoriikasta, jolla nainen yhä edelleen alistetaan keittiöön miesten orjaksi. Kumpikaan miehistä ei kysynyt minulta keskustelun aikana, mitä minä lopulta haluan. Tilanne päättyi kun napsautin kahvinkeittimen päälle, sieppasin kahvikupin toiselta ja tyhjäsin sen (vaikka etoi, sinne lenteli keskustelun aikana sylkeä) ja toivotin molemmille tasa-arvon ystäville oikein hauskaa viikonloppua ja lähdin kotiin.

Eilen menin sänkyyn hyvin myöhään illalla, ja juuri hiljattain muuttaneena meillä ei vielä ole minkäänlaisia verhoja makkarissa. Eikä missään muussakaan huoneessa, voin vain kuvitella millaisia traumoja ovat satunnaiset ohikulkijat saaneet allekirjoittaneen patsastellessa pitkin asuntoa enemmän tai vähemmän pukeutuneena! Asuntomme on ensimmäisessä kerroksessa, mutta puolustuksekseni kerrottakoon, että yksikään ikkunoista ei ole pihan puolelle ja koko talo on kaupungin laitamilla, sen verran syrjässä kaikesta, ettei kukaan ikkunoittemme ohi kuljeskele (mutta vähän matkan päässä on tie, ja mehän tiedämme miten valaistu ikkuna Suomen pimeydessä loistaa!). Mutta se eilinen ilta: vähän vajaa täysikuu valaisi koko huoneen kauniisti. Aamulla on mukava herätä valoisassa huoneessa. Jos tällainen käsittämättömän aamu-uninen mörkö voi sanoa, että oli mukava herätä, silloin tosiaan taisi olla mukavaa!

Vuodenajat vaikuttavat minuun voimakkaasti, vaikka yritänkin teeskennellä, että niin ei olisi. Nyt kun muutamana päivänä olen saanut nauttia auringonpaisteesta, olo on kuin nuorella varsalla verrattuna kaamosajan vanhaan luuskaan, joka tukka likaisena laahusti työpaikan ja kodin väliä naama rutussa. Suosikkivuodenaikani on aina kuitenkin se, joka on juuri alkamassa.

Kevääseen liittyy mielikuvissani aina kumisaappaat, vastapesty lattia, Pekka Töpöhäntä -piirroselokuva ja retki metsässä. Nämä asiat tulevat mieleen aina pääsiäisestä, ja kun ensimmäinen keväisen auringonsäteen huomaan, alan kaihota kumisaappaiden perään. Tämä kevät on erilainen kuin noin kymmenen edellistä: minulla on vihdoin punaiset kumisaappaat! Juuri sellaisen kirkkaat, joita lapsena halusin. Lauantaina olin valmistautumassa juhlia varten -joita varten ostin juhlapuvun perjantaina, kun viimetinkaan pitää inhottavat asiat jättää, aina!- vedin välillä kumisaappaat jalkaani iltapuvun kanssa, kokosin helmani ja talsin pihalla happirikkaan pari minuuttisen, ja johan jaksoi taas sohia itseään rajauskynällä väärään paikkaan.

Juhlapuvun ostaminen sujui -yllättävää kyllä- ongelmitta. Kävelin erikoisliikkeeseen ja ilmoitin kutakuinkin suoraa olevani suhteellisen mahdoton tapaus: lyhyt ja runsas, haluan ajattoman klassisen mallin, mielellään tumman mutta kuitenkin puvussa olisi hyvä olla joku hauska ja persoonallinen juttu. Vajaata tuntia myöhemmin poistun pöllämystyneenä puku mukanani, sillä olin jo ajatellut vetäväni sen vanhan koltun kotoa niskaan ja sillä sipuli. En uskaltanut enää ottaa riskiä ja jätin housujen ostamisen suosiolla myöhemmäksi.
Eräs ystäväni aikoo ostaa asunnon. Eilen sitten iltasella kaivoin internetin ihmemaasta kuvat asunnosta myös miehelle ihailtaviksi, ja hän katsoi niitä. Sitten minä katsoin. Ja me molemmat katsoimme. Ja kyllä, kyllä me ihan oikein näimme. Asunnon kylpyhuoneesta on kaksi kuvaa, joista erittäin klassisesti toisessa näkyy peilissä kuvan ottaja ilkosen alastomana. Me pariskuntana olemme ilmeisesti rutkasti ikävuosiamme lapsellisempia, meitä alaston nuori miekkonen nauratti pitkään! Asunnot ja sisustaminen ovat tuttavapiirissämme erittäin kuuma puheenaihe. Enää ei haikailla kunnon ryyppyputkien perään eikä haaveillä festarireissuista, vaan jaamme parhaita tapetin irrotusvinkkejä ja lainailemme työkaluja ja auttelemme toisiamme muutoissa viikonloppuisin.

Minulla ei ole lapsia. Tämä asia tuntuu olevan yhdelle sun toiselle yllättävän vaikea asia. Omalla kohdallani on kysymys vapaaehtoisesta lapsettomuudesta (tämänhetkinen tilanne, mistä sitä tietää mihin maailma vie), vaikka siitä en sen kummemmin kenellekään tiliä rupea tekemään. Ehkä pitäisi, sillä erityisesti tällä viikolla on tuntunut, että kohdustani ja sen mahdollisista toiminnoista ja toimimattomuuksista on puhetta piisannut aivan riittämiin.

Istuin pöydän ääressä rauhassa, kun kummilapseni isoisä lykkäsi lapsen syliini ja totesi “menes vähän tädille inspiraatiota antamaan!”, papparainen katsoi silmät sirrillään minua ja jatkoi “ei muuta kuin panosta piippuun, vaan kun rupeaa tuota ikääkin jo olemaan!”. Yleensä olen hyvin sanavalmis, mutta näihin vauvauteluihin olen päättänyt olla sanojani tuhlaamatta. Nyt se ei olisi ollut mahdollistakaan, tämä käsittämättömän -öh- viehättävä kielikukkanen “panosta piippuun” sai sen verran sanattomaksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta PIIPUKSI en ole lemmenrasiaani ennen kutsunut!

Yksi työkavereistani puolestaan halusi kommentoida käytävällä, että eiköhän teillekin pian lapsia tule. Ihmettelin tätä kommenttia hetken, mutta ehkä se oli uuteen työtoveriin tutustumista. Ja ei, tätä kommenttia ei edeltänyt minkäänlainen keskustelu lapsista tai perheestä, puhuimme uudesta asunnostamme ja tämän kaupungin yleisestä asuntojen hintatasosta. Ehkä ajatus ihmisen kodista riitti?

Toinen tuolla kommentoi ekaa kirjoitustani nostamalla esiin mainion huomion naisen muuttumisesta täriseviksi bimboiksi. Minun mielestäni meitä näennäisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme ohjaa yllättävän paljon odotukset, aika voimakkaasti on monelle meistä taottu alitajuntaan, miten mies käyttäytyy ja miten nainen. Minä itken ja nauran helposti. Siinä suhteessa olen erittäin stereotyyppinen nainen. Toisaalta minä olen erittäin kylmä ja jyrkkä monessa asiassa, joissa mieheni vielä (todella kliseisen feminiinisti) on allapäin ja ahdistunut.  

Ja kuitenkin minä tiedän, miten kuuluu käyttäytyä. Täristä en osaa, mutta hihittää kyllä. Anopin juhlissa pidin vauvaa sylissäni, ja eräs sukulaismies mennä lompsi ohitse, huikkasi siinä samalla “jaahas, sitä harjoitellaan, jotta sitten osataan omien kanssa” ja mitä minä tein? Naurahdin, että joo, vaikka oikeasti mieleni teki mieli tiuskaista, että mitä helvetin harjoittelemista vauvan SYLISSÄ pitämisessä on, tarkoitatko että meidän synnyttäneiden on mahdotonta ymmärtää kumpi pää kuuluu lapsesta ylöspäin?

Olen usein sanonut kyselijöille (kyllä te tiedätte tilanteen: tytöt pikkuhiprakassa uskoutuvat saunan terassilla toisilleen), että ei meillä ole ollut suunnitelmissa lapsia. Ja olen lopettanut keskustelun siihen. Tästä moni yhtälailla lapseton ystävättäreni on olettanut, että minä vihaan lapsia. Että ne olisivat mielestäni sotkuisia ja vastenmielisiä ja inhottavia kiusankappaleita. Minä en ole sitä mieltä, yllättävän usein lapsesta pidän - mutta sen sijaan monia vanhempia en voi sietää. Kun nyt sukulaisille ja ystäville näitä lapsukaisia siunaantuu ja joka tuvassa tunnutaan olevan maha pystyssä, ovat lapsettomat ystävättäreni alkaneet kiusoitella minua vauvakuumeesta. Jos leikin lapsen kanssa, heidän mielestään olen vauvakuumeinen. Jos syötän lasta, olen toivottavan vauvakuumeinen. Jos lapsi nukahtaa syliini, olen kuulemma jo varmasti raskaanakin. Pitääkö naisen olla tunteeton hirviö, jos ei halua olla lisääntymässä yhtäaikaa kavereiden kanssa? Onko maailma tosiaan niin mustavalkoinen, että jos juuri nyt heti ei ole halukas yrittämään raskautumista, niin pitää lapsia kohdella inhoten ja vihaten? Onko todella niin, että jos ei itse ole äiti, eikä edes yritä tulla sellaiseksi, niin lapsia pitäisi tuijottaa tylsistyneenä rööki hampaissa ja kommentoida, että viekää pois toi apina ennen kuin mä puhkon sen silmät?

Tänään on ollut hauska päivä. Aurinko näyttäytyi ja välillä on satanut lunta. Työpaikalla kaikki hyvin, jopa hetken nauroimme naisten kanssa kahvilla. Siinäkin mielessä olen erittäin onnistuneesti aivopesty nainen, että edessä oleva koitos pelottaa ja ärsyttää jo etukäteen. Olen menossa ostamaan itselleni vaatteita. Ohjelmassa tänään ne kaikkein kamalimmat ostettavat: juhlapuku ja housut. En tiedä mitä minulle tapahtuu kun kauppoihin lähden. Välillä tuntuu, että kaikki se äly, mitä kuvittelen minulla olevan ja mistä olen naurettavan ylpeä, tipahtaa sovituskopin oviaukon kohdalla pois. Muuten arvostelen tiukkaan sävyyn ulkonäkökeskeistä naiskuvaa, kritisoin mainoksia ja ohjelmia, joiden mukaan ihannenainen on langanlaiha tikku ja kehotan kaikkia meitä naisia olemaan ylpeitä muodoistaan. Itsekin yleensä olen vallan tyytyväinen muodokkaaseen olemukseeni (olin ennen todella todella hoikka, ja silloinkin naisellisen kurvikas), mutta ostosreissulla haarniskani pettää ja toinen persoona ottaa vallan. Mikään ei ole kivaa eikä näytä hyvältä, väärät paikat hyllyvät ja vääriä asioita on liikaa, päätän aloittaa laihduttamaan ja harhaisena näen Keira Knightleyn vartalon tavoiteltavana ihannekroppana (en kiellä etteikö Keira olisi kaunis nainen!). Muutaman tunnin jälkeen kodin rauhassa, viinilasi kourassa,  yleensä palaudun ja olen jälleen oma itseni.

Pakko valaista asiaa muutamalla faktalla: lapsuuteni oli köyhä ja ankea, isossa perheessä minut on kasvatettu (tai jätetty kasvattamatta) kiltiksi vastuunkantajaksi, joka ehdottomasti miettii ja huolehtii muista ennen itseään. Mutta minun ei tarvitse tuota käytöstä enää aikuisena jatkaa. On äitini ongelma, että hän kuvitteli kykenevänsä elämään elämänsä loppuun huolettomana minun hoitaessa kaikki asiat ja ongelmat.

Onnettomat lapsuudet ovat surullisia. Sitä en kiellä. Yleensä elämään mahtuu ikäviä vastoinkäymisiä, surullisia uutisia ja kammottavia epätoivon hetkiä meille kaikille ihan tarpeeksi. Mutta se mitä en siedä tai kestä, ovat käsittämättömän naurettavat yleistykset ja muka-asialliset teennäiset ymmärtäjät. En ymmärrä yksinkertaisia oletuksia taiteessa enkä tieteessä -puhumattakaan virallisista päättäjistä tai valtion virkamiehistä.

Eräs epäonninen ex-pituushyppääjämme, nykyinen pyhimysäiti kirjoitti toisessa kirjassaan surullisen kertomuksen päihdevanhempien onnettomasta lapsesta, joka ajautuu luonnollisesti kokeilemaan itse kaikkea ja pitkän rypemisen jälkeen vasta pelastuu tms. Kirjailija kertoi itse haastattelussa, että hän on niin usein KUULLUT ja jopa sivusta seurannut tällaisiä tarinoita epäonnisista lapsuuksista ja rikkinäisistä perheistä. Tulee väistämättä mieleen muinainen miss universum, joka kertoili auliisti naistenlehden haastattelussa huolestaan, joka koski yksinhuoltajaperheiden lapsia, heistä kun tulee väistämättä narkomaaneja ja roistoja. Muutama hassu viikko haastattelun jälkeen missin oma poika jäi nolosti kiinni kovien huumeiden käyttämisestä. Raivostuttaa välillä -vaikka tiedänkin, että turha energiaansa siihen käyttää- nämä enemmän tai vähemmän pumpulissa kasvaneet kaikkitietävät kotirouvat, jotka autuaasti niputtavat yhden yhteisen piirteen perusteella suuren joukon ihmisiä samaan nippuun. Erityisen vihaiseksi minut saa oletus siitä, että valkoisen roskasakin lapsista tulee pelkästään valkoista roskasakkia. Tuosta oletuksesta olen kärsinyt siitä lähtien, kun silloisen parhaan ystävättäreni äiti ei suostunut päästämään tytärtään puhelimeen, sillä MINÄ hänelle soitin, vaan oli sitä mieltä, että tyttärensä on parempi olla pikkuruisessa kotikylässämme ilman ystäviä, kuin leikkiä minun kanssani ja oletettavasti saada huonoja vaikutteita.

Ja sitten kaikille maailmanparantajille: jos näette ja kuulette järkyttäviä kohtauksia elävästä elämästä, missä lapsia kohdellaan huonosti, erittäin huonosti ja aivan sikamaisen törkeästi, älkää niistä kirjaa kirjoittako tai työpaikalla supattako. Jokaisen aikuisen velvollisuus on puuttua, lastensuojeluilmoituksen tekemiseen löytyy kotikuntasi kotisivuilla ohjeet ja linkki, ja turhat jeesustelut vanhempien ymmärtämisestä saavat (aikuisen) uhrin vain vihaiseksi. Itse juttelin perhetuttavan (kaukainen sukulainen) kanssa ja hän kertoi minulle itku kurkussa, että oli ajatellut meitä sisaruksia paljon, mutta oli säälinyt meitä kovin eikä siksi ollut halunnut sotkeutua perheeni asioihin, pahimmassa tapauksessahan olisimme voineet “menettää” äitimme. Minä en aikuisena vastaanottanut hänen “kyllä minä huomasin, mutta olin liian pelkuri puuttuakseni” -puhettaan itkunsekaisesti kiitollisena, kuten hän oli ajatellut. Minä olen tehnyt omasta äidistäni lastensuojeluilmoituksen ja katkaissut välini häneen täysin. Ja minä olen sentään sen naisen tytär.

Tänään oli ehdottoman huono aamu. Nukuin pommiin. Ollaan sen verran hiljattain miehen kanssa muutettu uuteen asuntoon, että kaikki tavaratkin ovat aina ja koko ajan hukassa. Tulin töihin myöhemmin kuin olin suunnitellut. Onneksi on liukuva työaika! Sen lisäksi että kiukuttelin hukkuneita vaatteita (juuri NE sukkahousut olisin halunnut laittaa juuri SEN hameen kanssa, mutta pakko oli tyytyä vanhoihin farkkuihin) ja likaisia hiuksiani, hermo paloi heti aamutuimaan työkavereihin.

Töissä törmäsin luonnollisesti ensimmäisenä surkeimpaan valittajakollegaan. Työpaikkani on naisvaltainen (mikäpä alipalkattuja toimistorottia täynnä oleva organisaatio nykyään ei olisi?) ja joka puolella puukotetaan kaveria selkään niin että kalina vain kuuluu.

Kollegani elämän täyttää kiire. Kiirekiirekiire, hän kulkee huutamassa huoneesta toiseen. Lounaat venyvät yli tunnin pituisiksi ja koko sen ajan teeskentelen kuuntelevani hänen kertomustaan omasta kiireestään. Hänellä on niin kiire, että sähköpostia ei ehdi lukemaan eikä vastaamaan. Hän ei ehdi mitään hassunhauskojan kiertomeilejä lueskelemaan kesken työpäivän, hänellä on niin kiire tehdä TÖITÄ. Jos organisaatiomme yksikkö, jossa työskentelen, ei olisi näin pahuksen pieni, en olisi missään tekemissä tämän naikkosen kanssa.

 

 

Itsekään en tiedä, miksi aloitin blogin. Miksi tänään, miksi nyt ja mitä sanottavaa minulla on? Pääsenpähän marisemaan jonnekin, eikä tarvitse enää lähimmäisiä ahdistaa paasauksellani.

Tänään ärsyttää useampi asia. Päälimmäisenä se, että miksi ihmeessä me naiset Suomessa paapomme miehemme hengiltä? Mielestäni olemme kaivaneet itsemme palkkakuoppaan alistamalla miehet onnettomiksi raasuiksi, joista tulee aina pitää huolta. Yhteiskuntamme on jo niin naisvaltainen ja miehet suurimmaksi osaksi niin raukoiksi passattuja, että on luonnollista mielestämme ihailla miehen tekemää työtä, vaikka se ei olisikaan millään tavalla erinomainen suoritus. Vai miten on? Käsi ylös tytöt, kuka muistaa kehuneensa omaa äijäänsä kotona onnistuneen imuroinnin johdosta? Ja tästä luonnollisesti seurauksena on miehelle korkeampi palkka, kyllähän sitä pitää mies palkita rutiinihommista, onhan se sentään mies, joka sen on onnistunut tekemään. Naisilta sama homma sujuu ilman erikoista kykyä tai lahjakkuutta, kuten tytöiltä se koulumenestys on ainoastaan seurausta ahkeruudesta.

Vielä samasta aiheesta. Ennen joulua tapasin kaksi tuttavaani kirjakaupasta. Molemmat ikäisiäni, noin 30-naisia. Heistä toinen kertoi hellyyttävänä yksityiskohtana miehensä kalsareista. Että hänen oli täytynyt huomauttaa, että nyt taitaa olla uusien kalsongien ostoaika, kun vanhat ovat jo ihan reikäiset. Voi pyhäjysäys. Minä kihisin hiljaa mielessäni, että onpa se kumma, ettei aikuinen ihminen saa itse housujaan ostettuja, olettaen että sitä onnetonta edes reiät kalsareissa häiritsee. Tyydyin sanomaan, että on se hassua miten isä yleensä luovuttaa tyttärensä häissä sulhaselle, todellisuudessa pitäisi äitien siirtää uusavuttomien poikiensa huoltovuoro seuraavalle naiselle.

Ja nauroimme kaikki kolme sydämellisesti, ovatpa miehet hassuja.

 Siitä siis petollisen kiltti.